Kategoria-arkisto ‘Arvio’

* Kadonnutta itseä etsimässä

Kirjoitettu 20.04.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Kansainvälinen salaliitto esti tämän arvion ilmestymisen Sarjainfo-lehdessä, mutta julkaisen sen nyt blogissani. Jos en päivitä sivuja tämän jälkeen, olettakaa, että Illuminati on murhauttanut minut.

LÖYDÄ MINUT TÄSTÄ KAUPUNGISTA
Mari Ahokoivu
Asema kustannus

Löydä minut tästä kaupungista - kansi

Löydä minut tästä kaupungista - kansi

Kuka minä olen? Kysymys, jonka ajatteleva ihminen joutuu säännöllisesti kysymään itseltään. Yksiselitteistä vastausta, toisin kuin usein ajatellaan, ei ole olemassa. Ihmisen indentiteetti ei ole peruskallioon hakattu monumentti, vaan alati muuttuva kokoelma ajatuksia, arvoja ja kokemuksia. Identiteetti joudutaan määrittelemään aina uudestaan kohdattaessa uusi ajatus, ihminen tai paikka.

Mari Ahokoivun esikoisalbumi Löydä minut tästä kaupungista kertoo juuri itsen katoamisesta. Nimetön tyttö on muuttanut uuteen kaupunkiin. Tyttö istuu asunnossaan, ei juuri mene ulos eikä puhu kenellekään. Puhuva, varjomainen Painajainen pitää seuraa, hengittäen niskaan jos tyttö uskaltautuu liian kauas kotoaan. Ainoa lohtu on ääriviivoin hahmoteltu leijuva hahmo – muisto tai tai tunne, yhtä lailla aineeton kuitenkin. Tyttö on kasvoton, symboloiden identiteetin menetystä ja vieraantumista vieraassa ympäristössä.

Tytön ja Painajaisen vuoropuhelu liikkuu hyvinkin yleisellä tasolla. Ahokoivun kuvaus pelosta ja ahdistuksesta on yleismaailmallinen. Vastaavasti päähenkilö jää tarkoituksellisesti persoonattomaksi – tyypillinen valinta esikoisteokselle, toisen yleisen vaihtoehdon ollessa jonkinlainen omakuva. Vastaava anonymiteetin teema kulkee läpi teoksen. Ahokoivu kieltäytyy nimeämästä mitään: ei tyttöä, ei kaupunkia eikä muitakaan hahmoja. Kokonaisuuden punainen lanka uhkaa paikoin kadota tarinan geneerisyyteen.

Löydä minut tästä kaupungista - Mari Ahokoivun taidetta

Löydä minut tästä kaupungista - Mari Ahokoivun taidetta

Onneksi Ahokoivun maagisrealistinen tarina esittelee toisetkin näkökulmahenkilöt. Tytön kasvoja mahdollisesti kantava Kissa jahtaa kaupungin kaduilla Painajaista, toimien jonkinlaisena kanavana kaikelle sille, jota Tyttö ei uskalla. Silmiä täynnä oleva, palturia lakkaamatta puhuva Koira puolestaan jahtaa Kissaa. Puheliaiden eläinhahmojen naljailu antaa kokonaisuudelle ryhtiä.

Löydä minut tästä kaupungista on ennen kaikkea sarjakuva tunteista: pelosta, yksinäisyydestä, vieraantumisesta. Tunteiden kuvaaminen on sarjakuvan usein kliinisin keinoin haastavaa, mutta Ahokoivu välittää tarinan ahdistuneen tunnelman suvereenisti ja juuri sarjakuvan keinoin. Mustat varjot piirittävät päähenkilöitä ja välillä puhekuplatkin uhkaavat tukahduttaa tytön.

Pitkään pienlehtiä ja nettisarjakuvia julkaisseen Ahokoivun esikoisteos lunastaa odotukset. Löydä minut tästä kaupungista on sarjakuvarunoelma, josta tekijän ääni ja tunne tulee kirkkaana läpi – ja lopulta tekijän identiteetti taiteilijanakin.

Tagit: .



* Hype: Lumonetti – Moore & Constantine

Kirjoitettu 26.02.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Lumonetistä löytyy nyt kirjoittamani artikkeli, jossa pengotaan taasen Alan Mooren tekemisiä ennen ja nyt. Tekstin ensimmäisessä osassa katsotaan, mitä käy Mooren aikanaan keksimälle John Constantinelle, kun vanha konkari Jamie Delano palaa kirjoittamaan hahmoa. Toisessa taasen luetaan läpi Kerrassaan merkillisen herrasmiesten liiga -sarjan 1910-albumi, jonka pieteetillä tehty käännösversio on juuri ilmestynyt.

Teknisten ongelmien takia artikkelin kuvia ei olla kuulemma vielä saatu sähköiseen internetiin, mutta tässäpä yksi:

1910

1910: Perjantai-illan huumaa Kevin O'Neillin kynästä.

Valitukset siitä, miten sekoitin Kerjäläisoopperan (Gay, Pepusch) Kolmen pennin oopperaan (Brecht) voi kirjata kommentteihin tänne. “Tämä blogi on iät ajat elänyt hirmukommenteistansa”.

Tagit: , , , , .



* Hämähäkkivaistoni varoittaa

Kirjoitettu 25.02.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


SPIDER-MAN 2/2010
Mark Guggenheim, Barry Kitson, John Romita Jr.
Egmont
52 sivua, värillinen

Spider-Man -lehti on ollut viimeisen reilun vuoden ajan taas jotain merkillistä, jotain mitä se ei pitkään aikaan ole ollut: se on ollut kiinnostava.

Hämähäkkimies-sarjakuvaperhe oli pitkään sellaisessa kunnossa, että se ei olisi saanut edes suihinottoa spurgulta piriä vastaan Sörnäisissä. Käsikirjoittaja J. Michael ”Oscar-palkinto” Straczynskin rupeama hahmon kanssa alkoi 2000-luvun alussa lupaavasti, mutta ennen pitkää kirjoittaja näytti väsyvän pahasti ennen kuin romahti lopullisesti. Lopun aikojen Hämähäkkimies, joka asui lasitornissa superkavereidensa ja supermallivaimonsa kanssa oli suunnilleen yhtä tunnistettava ja arkkityyppinen kuin Hämähäkkimies, joka olisi Tuusulassa asuva astronauttiviikinki.

Jotain piti tehdä, ja niin kuin supersankarisarjakuvissa aina ”lopullisten muutosten” jälkeen tapahtuu, palautettiin status quo, eräänlainen ainakin. Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies… ei, en voi kirjoittaa tätä lausetta selvin päin. Hetkinen.

HETKINEN

No nyt: Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies myy avioliittonsa Mary Janen kanssa Saatanalle pelastaakseen kuolevan tätinsä. Seurauksena Hämähäkkimies-tarinat alkoivat uudestaan jonkinlaiselta puhtaalta pöydältä, jossa sankarimme ei ollut koskaan ollut naimissa ja tietyt sivuhahmot, mukaan lukien Spider-Man -elokuvissa monasti nähty Harry Osborn olivatkin taas hengissä.

Hämis myy avioliittonsa Perkeleelle. Tämä on jotain, mitä tapahtuu Hämähäkkimies-sarjakuvassa.

Ei niin, että niin yritykset palauttaa hahmoa juurilleen ja tehdä päähenkilöstä jälleen sinkkumies olisivat mitenkään harvinaisia. Viimeisen päälle 10 vuoden aikana olemme nähneet leski-Hämähäkkimiehen (vaimo ei ollutkaan kuollut!), asumusero-Hämähäkkimiehen (vaimo tuli takaisin!) ja teini-ikäisen Ultimate-Hämähäkkimiehen (vaimo on alaikäinen). 1990-luvulla oli lisäksi klooni-Hämähäkkimies (vaimo on naimisissa kloonin kanssa, joka onkin alkuperäinen!) ja John Byrnen retro-Hämähäkkimies (tappakaa minut).

Tarkemmin ajateltuna on esitettävä kysymys: mikä helvetti on vialla Hämähäkkimies-sarjakuvissa? Noin yleensä?

Hämähäkkimiehen myyttisen status quon etsintä ei rajoitu ainoastaan sarjakuviin. Spider-Man -elokuvasarjakuvakin palautetaan alkupisteeseensä sarjan neljännessä osassa, jossa Peter Parker on jälleen lukiossa. Eikä toivon mukaan naimisissa.

Tietysti hahmon ”juuret” ovat suhteellinen käsite. Suuri osa lukijoista on parinkymmenen vuoden ajan lukenut ainoastaan naimissa olevan Hämähäkkimiehen tarinoita, joten onnellisesti avioliitossa viihtyvä trikoohemmo on heille se tuttu versio ja 2000-luvun lopun merkillinen käänne varmasti siksi kaksin verroin ärsyttävämpi.

On tosin myönnettävä, että Straczynskin jäljiltä hahmo oli sellaisessa umpikujassa, että äärimmäiset keinot olivat tarpeen hahmon kuntouttamiseksi. Ymmärrän siis motiivit, joskin metodit olivat kammottavan epäonnistuneet.

Lopputulos, taasen, on oikein kelvollinen. Uutta sinkku-Hämähäkkimiestä kirjoittaa ja kuvittaa vuorotellen useampi tekijä ja kokonaisuus on pysynyt vuoden päivän hyvinkin vireänä. Yllättäen myöskin vuoden ympäri jatkuneet pitkät taustatarinat – muun muassa Hämähäkkimieheksi tekeytyvät murhaajat ja New Yorkin pormestarinvaalit, joihin superhahmot sekaantuvat – ovat avautuneet johdonmukaisesti, vaikka päätarinoita onkin ollut kirjoittamassa armada sinänsä kelpoja senttareita, muassaan Mark Guggenheimin, Mark Waidin ja Zeb Wellsin kaltaisia rutinoituneita kynäilijöitä. Kuvituspuolella on nähty niin sellaisia työhevosia kuin Barry Kitson ja John Romita Jr. kuin Marcos Martinin kaltaisia uusia kykyjä. Kerrankin luomistyö komitean kautta on ollut menestyksekästä. Siitäs sait, auteur-teoria!

Lapsi saattoi mennä pesuveden mukana viemäriin kun Hämähäkkimiehen historia kirjoitettiin uusiksi, mutta ainakin amme on puhdas. Ongelmiin on kuitenkin törmätty aina, kun hahmon menneisyys tulee puheeksi tarinoissa. Näyttää nimittäin siltä, että kirjoittajatkaan eivät ole aivan kartalla siitä mitkä osat hahmon historiaa on muutettu ja mitkä ovat pysyneet samoina. Kaikki yritykset selvittää hahmon melkein 50-vuotisen historian hätäisesti uudelleenkirjoitettua sotkua ovat kuin pyöreän palikan hakkaamista kolmikulmaiseen reikään laatikossa, joka on täynnä pernaruttoa.

Tämä on johtanut tahattoman koomisiin kohtauksiin, jossa hahmot ikään kuin tiedostavat elefantin huoneessa ja yrittävät nolona väistellä aihetta. Jotan tällaista, siis:

– Muistatko, Peter, kun minä kuolin ja minut haudattiin?
– Toki, Harry. Onneksi olitkin vain monta vuotta Euroopassa kertomatta kenellekään!
– Entä se yksi kerta, jolloin kuolleeksi luultu isäni varasti sinun ja vaimosi –
– Tyttöystäväni. Tai avovaimoni, en tiedä?
– …tyttöystäväsi lapsen, korvasi tätisi näyttelijällä, joka kuoli ja tappoi lapsenne?
– HÄMÄHÄKKIVAISTONI VAROITTAA thwipp

Tiivistääkseni: kunhan Hämähäkkimies-tarinat eivät mainitse sitä yhtä asiaa – hahmon historiaa – jonka vuoksi valtaosa faneista lehtiä ostaa, on menestys taattu … hetkinen.

HETKINEN

Tagit: , , .



* Mutantin mielenmaisemat

Kirjoitettu 19.02.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


BORGTRON NUMERO 11
Jyrki Nissinen
Zum Teufel / Lesot lehdet
36 sivua, mustavalkoinen

Jyrki Nissisen Borgtron-lehti on edennyt jo yhdenteentoista osaansa. Borgtron-mutantti on edelleen jumissa jossain Kainuun korvessa. Surkea otus hautoo itsemurhaa ja tämän sadomasokistinen ”parisuhde” jalkanaamaisen Marjatta-olion kanssa saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tällä kertaa Marjatta hylkää Borgtronin keskelle öistä talvimetsää. Mutantti harhailee pakkasessa ajatustensa ahdistamana – ”En voi jäädä tänne venaamaan, että ongelmanratkaisuplaneetta räjähtää ja säteily alkaa vaikuttamaan” –  päätyy penkomaan taukopaikan lehtiroskista – ”Tarvitsen pari tuhmaa kuvaa  liitteeksi tulevaan itsemurhakirjeeseeni” – ja lopulta tuhoaa hulluuskohtauksessaan suljetun bensa-aseman rakentaessaan ”Suomen suurinta hampurilaista”.

Borgtron 11

Borgtron 11 - Jyrki Nissisen kansitaidetta

Borgtron 11 lienee sarjan tähänastisista synkin osa. Ensimmäistä kertaa emme näe muita hahmoja kuin nimihenkilön, ellei hahmoksi lasketa Kainuun talvista metsämaisemaa, jonka puita Nissinen kyllä piiirtää poikkeuksellisella pieteetillä, ainakin verrattuna hänen tyypilliseen rujoon tyyliinsä. Tarina koostuu ainoastaan Borgtronin alati sekavammaksi ja synkemmäksi käyvistä mietteistä, aina siihen asti kun sekopäinen sankarimme toikkaroi alasti, verisenä ja lasinsirujen peittämänä autiolla huoltsikalla.

Olen ollut tunnustuksellinen Nissis-fani 2000-luvun alusta saakka, jolloin luin hänen ensimmäisiä pienlehtiään. Onneksi mies on pysynyt tuotteliaana sekä myös laajentanut repertuaariaan. Auttaja Hai on hämmentänyt Hesarin viikonloppuliitteen lukijoita jo pitkään ja Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaani on huikeimpia Suomessa koskaan ilmestyneitä sarjakuvateoksia. Aiemmin koin tarvetta perustella mieltymystäni Nissisen tuotantoon, mutta hänestä – ja samalla minun mielipiteestäni – on tullut lähes valtavirtaa ja voinkin nyt lähettää terveisiä kaikille, jotka eivät pidä Jyrki Nissisen tuotannosta: voitte hypätä nuotioon ja kuolla.

Tekisi mieli sanoa, että Nissinen on ”kypsynyt” tekijänä, mutta se ei tekisi hänen tuotannolleen oikeutta. Vaikka Nissinen on aina pyörinyt härskien aiheiden parissa ja viljellyt alatyylisiä heittoja,  Nissisessä ei kyse ole koskaan ollut shokeeraamisesta tai jälkiteini-iän kapinasta. Nissinen katsoo todellisuutta 45 asteen kulmasta ja näkee jotain, mitä me emme. Hänen kirjoittamansa dialogi – tai tässä numerossa monologi – on täynnä päältä katsottuna järjettömiä heittoja, mutta kontekstissa ne toimivat. Borgtronin absurdiudessa ei ole mitään pakotettua, ei minkäänlaista tarvetta keksiä outoja juttuja pelkästään niiden keksimisen ilosta. Kaikesta venkoilustaan huolimatta Nissinen on tarinankertoja ja ymmärtää sarjakuvakerronnan päälle tarpeeksi irtautuakseen normeista. Hän harhaileekin alati kauemmas yleisesti hyväksytyistä tarinankerrontakäytännöistä. Borgtronin tarina nykii eteenpäin kuin soratielle hajoava Toyota Corolla, välillä hyytyen paikalleen kokonaan. Numeron 11 mykistävimmässä kohtauksessa Borgtron täyttää naistenlehden testiä sivukaupalla, lopulta päätyen synkkään lopputulokseen elämänsä laadusta.

Borgtron on kurjuuden ja mielisairauden suureepos. Jos se olisi elokuva, siinä olisi David Lynchin ohjaus ja Tommi Liimatan käsikirjoitus. Jos sävelteos, se olisi Philip Glassin sävellys Gösta Sundkvistin sanoilla. Nissisen käsissä perämetsän mielisairaan sekakäyttäjän elämä muuttuu absurdiksi, yleistettäväksi kuvaelmaksi nurkkaan ajetun mielen hitaasta rapautumisesta.

Minä olen Borgtron. Sinä olet Borgtron. Borgtron on totta.

Tagit: , .



* Raskasta rakkautta

Kirjoitettu 17.02.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


144 KERTAA
Reetta Laitinen, Jussi Pakkanen
Zum Teufel
48 sivua, mustavalkoinen

Reetta Laitisen kuvittamassa ja Jussi Pakkasen käsikirjoittamassa 144 kertaa -albumissa kaksi rakastavaista etsii rajojaan. Heli ja Pasi makaavat yhdessä, mutta heidän epämääräiselle parisuhteelleen on asetettu määräaika.

Reetta Laitinen, Jussi Pakkanen: Heavy Love

144 kertaa -albumin lastenkirjamainen kansi. Taide: Reetta Laitinen

Niin Laitinen kuin Pakkanenkaan eivät ole mitään punastelevia sarjakuvaneitsyitä, vaikka tämä onkin parivaljakon ensimmäinen yhteinen ei-omakustannejulkaisu. Laitisen töitä on julkaistu lukuisissa pienlehdissä ja antologioissa ja Pakkanen muistetaan muun muassa Ilman naista -teekkaristripistä. Yhdessä parivaljakko on tehnyt kolmiosaisen Munabomber-pienlehtisarjan, joka veitikkamaisesta nimestään huolimatta on sangen nokkela sarjakuva seksistä ja siihen liittyvistä kliseistä. Laitisen Päiväkuvitelmia -sarjakuvablogi on sarjakuvablogien uranuurtajia Suomessa. Hevosrollaattori-blogi on puolestaan piirtämistä treenaavan Pakkasen rehellisen hauska luonnoskirja.

Laitisen maalaama kansi 144 kertaa -albumiin muistuttaa lastenkirjaa. Vaikka lastenfiktiosta ei olekaan kyse, valinta on temaattisesti sopiva. 144 kertaa kertoo 2000-luvun pari-kolmikymppisistä haahuilijoista, lapsi-aikuisista, joiden lapsuus jatkuu pitkälle kohti keski-ikää, ilman velvoitteita vakavoitua tai sitoutua. Sarjakuvassa leikitään pehmoleluilla sänkypuuhien jälkeen ja hassutellaan ninjavaattteissa ennen aktia. Pasi ja Heli ovat vielä kakaroita: kun puhe kääntyy mihinkään vakavampaan ja vitsailu päättyy, katkeruus hiipii esiin. Lapsuus on loppumassa.

Puhetta sarjakuvassa riittääkin. 144 kertaa on näytelmällinen sarjakuva. Helin ja Pasin ohella muita hahmoja ei pääse ääneen. Aihe on rajattu tiukasti päähenkilöiden suhteeseen, jota dialogissa puidaan – tai pikemminkin vältellään puimasta. Näytelmällisyyttä korostaa tarinan jako “kohtauksiin” – sinänsä turha korostus, sillä Laitisen kuvittamat siirtymät tekevät jo itsessään selväksi, että aika ja paikka muuttuvat. Laitinen on albumissa vahvimmalla alueellaan, piirtämässä keskustelevia ihmisiä. Hänen hahmojensa ruuminkieli ja ilmeet tuovat suvereenisti lisäsyvyyttä kohtauksiin.

144 kertaa on luontevan oloinen piirtäjän ja käsikirjoittajan yhteistyö siinäkin mielessä, että se ei muistuta tyypillistä Pakkasen tai Laitisen soolosarjakuvaa. Parivaljakon kollaboraatio on kolmas ääni, jossain Laitiselle tyypillisen arkihavainnoinin ja Pakkasen tutun etäännytetyn satiirin välissä.

Kokonaisuus on siitä poikkeuksellinen suomalainen sarjakuva, että se tuntuu käsikirjoitetulta. Tämä ei ole välttämättä huono asia, mutta erottaa sen aikalaisistaan suomalaisessa sarjakuvassa, jotka ovat useimmiten piirtäjä- ja piirroslähtöisiä tarinoita. 144 kertaa on käänteissään täsmällinen kuin vaikkapa lyhytelokuva tai televisiosarjan jakso. Televisiovertaus on harkittu: Pakkanen on tunnustuksellinen 2000-luvun TV-genreviihteen seuraaja, kirkkaimpana johtotähtenään ymmärtääkseni TV-käsikirjoittajavelho Joss Whedon.  Televisiosarjamaisuutta tarinassa ovat sen käänteet: näemme Helin ja Pasin tilanteesta ainoastaan vihjeitä ja vasta loppua kohti kokonaisuus twisteineen alkaa selkiytyä.

Tarina ei voi seistä pelkästään käänteidensä varassa. Ottaakseni kaksi ääriesimerkkiä elokuvapuolelta, David Fincherin Fight Clubin tarina kestää uudelleenkatsomista, vaikka katsoja tietäisikin tarinan jujun siinä missä M. Night Shyamalanin Kuudes aisti on koukun paljastuttua yhtä kiinnostava kuin valmiiksi täytetty sudoku-ristikko. Onneksi Pakkanen on kirjoittanut Helistä ja Pasista riittävän kiinnostavia ja relevantteja, että 144 kertaa kestää useammankin lukukerran.

Lähin vertailukohta Pakkasen ja Laitisen yhteistyölle lienee Pauli Kallio lukuisat sarjakuvat. Yhdistäviä tekijöitä on ihmis- ja ihmissuhdekeskeisyys ja käsikirjoittajalähtöisyys. Laitinen ja Pakkanen eivät saavuta aivan Kallion hahmojen syvyyttä ja universaaliutta ihmiskuvauksessaan, mutta heidän tavassaan naittaa suomalaisen (ja ruotsalaisen) keskustelevan ihmissuhdesarjakuvan perinne jämerämpään ja huolitellumpaan tarinarakenteeseen on ehdotonta potentiaalia laventaa kotimaisen kitchen sink -genren näköaloja.

144 kertaa on Zum Teufel -kustantamon julkaisu. Zum Teufel on hiljattain alkanut julkaisemaan sarjakuvia yhteistyössä muun muassa Viivi & Wagnerin ja Fingerporin kaltaisia viihdesarjakuvajättejä julkaisevan Arktinen Banaani -kustantamon kanssa. Yhteistyö vaikuttaa hedelmälliseltä: 144 kertaa on esimerkki siitä, miten suuremman sarjakuvatalon suojissa Zum Teufelilla on hyvät mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoisempaa kotimaista Arktisen Banaanin mammuttihittien vanaveteen.

http://jussip.sarjakuvablogit.co

Tagit: .



* Kynnystä ylittämässä

Kirjoitettu 11.09.2009 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


PIMEÄN POLUT – PROLOGEJA
Sari Manninen
32 sivua, mustavalkoinen / osittain värillinen
pimean.polut(at)gmail.com
ttluciferal.deviantart.com/

Sanotaan, että kaikkien ihmisten sisältä löytyy romaani. Yleensä kuitenkin jätetään sanomatta, että useimpien kohdalla se on syytä pitääkin siellä. Jostain syystä jos rajataan tarkastelua sarjakuvan tekemisestä kiinnostuneisiin ihmisiin, sama sääntö tuntuu pätevän fantasiaeepoksiin. Sari Manninen on taidekoulun päättötyönään uskaltautunut päästämään ulos ensimmäisen osan omasta fantasiaeepoksestaan.

Ne fantasiaeepokset, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, kertovat yleensä erityislaatuisesta yksilöstä, jonka kohtalo on valinnut suorittamaan Tärkeää Tehtävää. Ongelma ei ole niinkään se, että se on kulunut klisee, vaan se, että kohtalon oikkujen armoilla oleva sätkynukke ei ole niin kiinnostava kuin valinnoillaan oman polkunsa määrittävä toimija. Jälkimmäinen tämän lehden kahdesta prologista on tässä suhteessa aika huolestuttava. Jonkin ihmeellisen valtakunnan kruununperijä nousee aikuistumisriitissä korkean tornin katolle, missä hän kohtaa varjo-olennon, joka tunnistaa hänet kauan odotetuksi Varjon Lapseksi, joka on tuova mukanaan uuden kunniakkaan aikakauden.

Tällainen on prologi pahimmassa merkityksessään: Pelkkiä suuria lupauksia siitä, kuinka vaikuttavia asioita sarjassa tulee joskus myöhemmin tapahtumaan, piittamatta lainkaan siitä, että lukijan pitäisi vaikuttua jo siitä julkaisusta, jota hän on parhaillaan lukemassa. On oireellista, että prinssiä ei nimetä tarinassa laisinkaan. Hän ei tee mitään kiinnostavaa, kunhan vain potee suurpiirteisen profetian ruumiillistumalle ymmärrettävästi aiheutuvaa eksistentiaalista angstia.

Ensimmäinen prologi sen sijaan tuo vahvasti mieleen erään eeppisen fantasiaromaanin, joka hyvin paljon ansaitsi tulla kirjoitetuksi: Susanna Clarken Jonathan Strange & herra Norrellin. Pimeän poluissa liikutaan hieman Clarken kirjan kahden vuosisadan takaista eurooppalaista luokkayhteiskuntaa muistuttavassa maailmassa, jossa magiasta kiinnostuneet kirjanoppineet joutuvat tekemisiin vaarallisen yliluonnollisen olennon kanssa.

Herttua van der Axell löytää metsästysretkellään metsenhengeksi epäilemänsä haavoittuneen, ihmismäisen olion ja kohtalokkaan ylimielisesti ottaa sen vangikseen analysoitavaksi. Kiehtova jännite syntyy kahden maailman välisen rajapinnan tarkastelusta: Kun van der Axell tekee ruumiinavauksen olennolle, hän huomaa sisäelimien olevan riimujen peitossa. Tämä hienovarainen yksityiskohta on dramaattisesti ristiriidassa meidän tuntemamme maailman lainalaisuuksien kanssa. Luonteeltaan maaginen olento voi pinnallisesti muistuttaa ihmistä, mutta sen ei tarvitse olla meidän tuntemiemme evoluutiomekanismien selitettävissä.

Kuvitus on kunnianhimoisesti harmaasävytettyä, muutamalla sivulla jopa tietyillä huomioväreillä tehostettuna. Viivankäytössä, perspektiiveissä ja hahmoissa on selvää harjaantumattomuutta, mutta kuvakerronta on täysin sujuvaa. Parhaimmillaan Mannisen perusteellinen kuvitustekniikka tekee ruuduista ikkunoita, joiden lävitse lukija seuraa tapahtumia dokumentaarisesti. Tämä edesauttaa ihmeen tunnun syntymistä huomattavasti tehokkaammin kuin genren kliseisiin turvautuminen.

SUOSITUS: Jos nämä kaksi prologia olisivat kaksi erillistä julkaisua, en epäröisi jättää suosittelematta toista niistä. Ja siinäkin tapauksessa epäröisin suositella julkaisua, joka on vain prologi pidemmälle tarinalle. Mutta se on hyvä prologi: Se antaa ymmärtää, että jatko voisi olla lukemisen arvoista.

Tagit: .



* Katuoja katsoo televisiota: Life

Kirjoitettu 24.06.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Huomio: te, jotka suosittelitte minulle LIFE-televisiosarjaa: virtsatkaa muuntajaan. Tarkoitan sitä, ja tiedän keitä olette. Jos seuraavan kerran tavatessamme teillä ei ole esittää sähköstä johtuvia palovammoja nivusalueellanne, luvassa on seuraamuksia.

Käytin kuitenkin parikymmentä euroa ja useamman illan Lifeen, joten tässä on lyhyesti joitain ajatuksia TV-sarjasta, joka kertoo poliisista. Poliisi ratkoo rikoksia. Tiedän, tämä on hyvin jännittävää. Yrittäkää hillitä itsenne.


Vastaus: ei niin paljon, että välittäisin.

Life on täysin yhdentekevä televisiosarja. Viihteellä – jollaiseksi Life luetaan – on oikeus olla typerää tai banaaliakin, mutta silti sen pitäisi tarjoilla yleisölle jotain, joka jäisi elämään sen mielessä. Jos teoksessa ei ole mitään muistamisen arvoista, epäonnistuu teos viihteenä. Ja Life on niin typerryttävän unohdettava, että tätä kirjoittaessani en edes muista sen päähenkilön nimeä.

Todellakin, vaikka katsoin tusinan verran Lifen jaksoja, en kuollaksenikaan muista ainoankaan hahmon nimeä. Virnistelevää perunasäkkiä muistuttava päähenkilömme nimi saattaa olla Tom tai Sam tai Arvonlisävero, mutta en todellakaan kykene palauttamaan sitä mieleeni. Kutsutaan häntä vaikka Perunanaamaksi. Perunanaama on aikanaan tuomittu syyttömänä vankilaan poliisitoverinsa murhasta. Uusien todisteiden löydyttyä hänet vapautetaan ja vankilassa zen-filosofiaa opiskellut Perunanaama palaa poliisietsiväksi, vaikka kotona odottaisi kymmenien miljoonien korvausrahat. Poliisityön ohessa Perunanaama yrittää paljastaa hänet lavastanutta salaliittoa. Parikseen hän saa maailman vähiten uskottavan entisen narkkarin, joka on aikanaan onnistunut piilottamaan riippuvuutensa poliisitovereita. Hahmoa esittää nainen, joka näyttää samalla tavalla tehdasvalmisteiselta kuin tuhansien muidenkin tusinasarjojen geneerisesti kauniit nuoret naishahmot.

Itse asiassa koko Lifen visuaalinen maailma on auttamattoman geneerinen. Se tapahtuu samoissa aurinkoisissa maisemissa kuin suuri osa jenkkisarjoista, television versiossa Miamista tai Los Angelesista: kaupungissa, jossa kasvaa palmuja, kaikki autot ovat uusia ja kaikki ihmiset – niin lakimiehet kuin spurgutkin – ovat supermalleja. Näin sarja siirtyy jonkinlaiseen epätodelliseen fantasiamaailmaan. Se olisi yhtä uskottava, jos se tapahtuisi Keski-Maassa tai avaruudessa. Sarjassa tutkittavat murhatkin muistuttavat enemmän epäonnistunutta performanssitaide-esitystä kuin satunnaista väkivaltarikosta: on todennäköisempää, että jakson uhri löytyy klovniasussa uponneen öljytankkerin kaappipakastimesta kuoliaaksi palaneena kuin kadulta puukotettuna.

Life seuraa tällä vuosikymmennellä pandemiaksi puhjennutta trendiä, jossa etsivähahmo naitetaan yhteen jonkinlaisen kikan kanssa. Myönnettäköön, että eksentrisen etsivän idea ei ole uusi: Hercule Poirot on belgialainen etsivä, Columbo on rasittava etsivä, Sherlock Holmes on oopiumia rakastava etsivä. 2000-luvulla olemme kuitenkin jo nähneet ainakin maagisen pseudotiede-etsivän (CSI), neuroottisen etsivän (Monk), lääkäri-nihilisti-etsivän (House), psyykkisen etsivän (Näkijä) ja sarjamurhaajaetsivän (Dexter).

(Sivuhuomiona mainittakoon, että Dexteristä pidän aidosti, ei vähiten sen takia, että se on salaa supersankarisarja: siinä salaista identiteettiään piilotteleva mies ottaa öisin oikeuden omiin käsiinsä ja rankaisee nokkelasti pahantekijöitä. Lisäksi Michael C. Hall saa nimiroolissa toisinaan hyvän Patrick Bateman -vaihteen päälle.)

Lifen kikkana on Perunanaaman zen-filosofia, joka sarjan kontekstissa tarkoittaa sietämätöntä myhäilyä ja latteita aforismeja, joille Maailman Vähiten Uskottava Narkkaripoliisi saa pyöritellä päätään. Kaikesta päätellen katsojan pitäisi pitää päähenkilön eksentrisyyttä huvittavana ja lähestyttävänä ominaisuutena, mutta joitain poikkeuksia lukuunottamatta Perunanaaman lepertely sai minut toivomaan, että joku heittäisi hänet lähimmästä ikkunasta katuun, kysyen “osutko sinä katuun – vai osuuko katu sinuun?”

Life epäonnistuu olemaan millään tavalla kiinnostava. Se on niin loppuun tuotettu ja kiillotettu ja samalla riemastuttavan yhdentekevä, että sen nimi voisi olla “Lifen” sijaan “Televisiosarja”. Se on kuin kaksijalkainen hevonen: hetken aikaa kiinnostava, mutta lopulta täysin tarpeeton.

Mutta koska satunnaisiin kikkoihin perustuvat etsiväsarjat ovat tulleet jäädäkseen – toisin kuin Life, joka ilmeisesti päättyy toiselle kaudelleen – esitän alla joitain konsepteja ryöstöviljeltäviksi yhdysvaltaisille TV-tuottajille – jokainen varmasti kiinnostavampi, kuin Life.

COPRO COP: Etsivä Carl Hotilla on kyky: hän näkee ulosteissaan menneisyyden. Rikosta tutkiessaan Hot kurkistelee vessanpönttöön, nähden siellä välähdyksiä, jotka johtavat hänet syyllisen jäljille. “Etsivä on saanut vainun.”

INVESTIGATOR BABY: Maailman parhaalla etsivällä on ongelma: hän on kolme kuukautta vanha. Vauvaetsivän pitää kontata rikospaikoilla ja kuulustella epäiltyjä kirjainpalikoiden avulla. “Kerrankin poliisi, joka ei ole liian vanha tähän skeidaan.”

TOPSY TURVY DETECTIVE: Tavallinen etsiväsarja, mutta kuvattu ylösalaisin. “Uusi näkökulma rikokseen.”

Soitelkaa, Hollywood.

Tagit: , .



* Katuoja katsoo televisiota: Battlestar Galactica

Kirjoitettu 18.06.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Matkallani kohti keskinkertaisuuden ydintä olen istunut kotonani ja katsonut amerikkalaisia televisiosarjoja. Viime aikoina moni, minä mukaan lukien, on ehtinyt toitottaa yhdysvaltalaisen television elävän jonkinlaista renessanssia. On väitetty, että jatkuvajuoniset televisiosarjat ovat muuttuneet kertakäyttöisestä satunnaisviihteestä kohti todellista taidetta. Joidenkin poikkeustapausten kohdalla tämä pitääkin todistettavasti paikkansa, mutta surullinen totuus on, että merkittävä osa televisiosarjoista on edelleen sietämättömän kertakäyttöistä tauhkaa – fakta, joka paljastuu julmasti, kun ne katsoo nopeasti läpi DVD:lta viikottaisten annosten sijaan.

BATTLESTAR GALACTICA -sarjan 1. kausi oli ensimmäinen koskaan ostamani TV-sarja DVD:lla. Nyt sarjan viimeinenkin kausi on saatavilla. Juuri jatkuvan, hitaasti avautuvan juonensa vuoksi Galactica on ollut otollista katsottavaa juuri intensiivijaksoissa, useampi jakso kerrallaan. Mutta juuri intensiivinen katseluaikataulu on omiaan paljastamaan muutaman ikävän faktan: Battlestar Galactican kirjoittajat mitä ilmeisimmin keksivät juonta sitä mukaa, kun sitä kirjoittivat ja kun on aika antaa vastauksia, he sanovat “se oli taikaa”.

Battlestar Galactican piti olla televisioscifin suuri valkoinen valas, se oikeasti hyvä televisiosarja, joka sattuu vain sijoittumaan avaruuteen. 2000-luvun Battlestar Galactica siis perustuu 1970-luvulla alkaneeseen, nykyään varmaankin noloksi campiksi luettavaan avaruusseikkailuun, jossa ihmiskunnan jäänteet etsivät uutta kotia murhanhimoisten Cylon-robottien takaa-ajamana. Konseptin modernisointi ottaa selkeän pesäeron edeltäjäänsä ja reipashenkisen avaruussodan sijaan meille esitellään veren maku suussa selvitymisensä puolesta kamppaileva joukko ihmisiä jatkuvassa kuolemanvaarassa. Sisäkohtaukset on kuvattu klaustrofobisissa, pimeissä lavasteissa, mutta niiden vastapainoksi nähdään lähes psykedeeliseksi painovoimabaletiksi yltyviä avaruustaisteluita.


Miten niin raamatullisia viittauksia?

Battlestar Galactican eduksi on luettava, että sen tarina lähtee liikkeelle nopeasti. Tavallisesti telescifin ongelmana on ollut hitaus, jota fanit ovat olleet valmiita puolustamaan. “Kunhan jaksat katsoa ensimmäiset kaksi kautta”, he sanovat, “pääsee tarina kunnolla liikkeelle.” Samalla argumentilla Josef Fritz sai varmasti lapsensa pysymään kellarissa. “Ensimmäisen parin vuoden jälkeen se alkaa tuntua kodilta.” Kiitos, Joe: vilkaisen niitä Buffy-videoita ihan kohta.

Battlestar Galactica lähtee kuitenkin juosten liikkeelle ja pitää momentin enimmäkseen esimerkillisesti puolellaan. Ihmiskunnan tuhouduttua avaruudessa harhailevat jäänteet elävät jatkuvassa puutteessa ja kokevat toistuvia menetyksiä, sukeltaen yhä syvemmälle epätoivoon ja eläen hetkessä. Tämä ei ole kliinisen kiillotettua seikkailuscifiä, vaan itsensä suorastaan koomisen kuolemanvakavasti ottavaa avaruusoopperaa. Mukaan mahtuu vain kourallinen sarjan uskottavuutta syöviä selkeitä täytejaksoja, joissa puidaan ihmiskunnan jäänteiden sisäpolitiikkaa. Jos maailmankaikkeudessa on jäljellä enää 40 000 ihmistä, ketä kiinnostaa pääsevätkö he äänestämään ja onko lehdistön sananvapaus kunnossa?

Battlestar Galactica on täynnä angstia. Kaikki hahmot naivat, vetävät viinaa sekä huumeita ja hallusinoivat samalla, kun taustalla soi Bob Dylanin säveltämä (ja Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä) All along the Watchtower, tehden kokonaisuudesta jonkinlaisen avaruus-Woodstockin. Paitsi että hahmoilla on kurjaa jatkuvasti: he kyräilevät, irvistelevät ja murisevat, harhaillen pimeissä lavasteissa hautoen itsemurhaa, niin kuin olisivat ehdolla esiintymään avaruuteen sijoittavaan Unelmien sielunmessun jatko-osaan, ohjaajana Lars von Trier. Onneksi näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan ainakin siedettäviä ja parhaimmillaan fantastisia, kuten James Callisin esittämä universumin suurin nilkki, hysteerinen Cylon-kollaboraattori Gaius Baltar.

Battlestar Galactican koko viisivuotinen juonikaari oli alusta alkaen mystiikan värittämä, seisten tukevasti enemmän perinteisen fantasian kuin todellisen science fictionin puolella. Meille kerrottiin jumalista, ennustuksista ja muinaisista astronauteista. Vaikka sarjan mystiikassa olikin moniselitteisyyttä, ei ollut lopulta yllätys, että sarjan finaali syöksyy päätää pahkaa pseudouskonnolliseen mustaan aukkoon.

Varoitus! Kuvan alla JUONIPALJASTUKSIA Battlestar Galactican viimeisestä jaksosta!


Näin itse asiassa tapahtuu Galactican viimeisessä jaksossa

Tarinan lopussa käy ilmi, että Jumala on todellinen, maailma on täynnä maagisia enkeleitä ja lopuksi avaruussankarit temmataan taivaaseen, jossa he lyöttäytyvät yhteen Jeesuksen kanssa ja ratsastavat yksisarvisilla taistelemaan dinosauruksia vastaan. Liioittelen vain hieman.

Henkistynyt loppuratkaisu ei ole kuitenkaan yllätys, sillä sarja edetessään uppoaa yhä syvemmälle new age -höttöön. Ja mitä voi olettaa sarjalta, joka nähtävästi perustuu Mormoniuskontoon?

Onneksi Battlestar Galactica on ollut vahvasti hahmovetoinen sarja ja se sitoo päättyessään hahmojen tarinat yhteen sievästi. Tämä antaa sarjan panttivankina viisi vuotta viruneelle katsojalle miellyttävän lopullisuuden tunteen. Tätä TV-sarjat tekevät: ne saavat katsojan välittämään itsestään ja kestämään heikotkin jaksot, koska me haluamme nähdä, mitä hahmoille tapahtuu ja haluamme nähdä meille lopuksi luvatut vastaukset. Ja sitten, kaikesta huolimatta, jäämme kaipaamaan päättynyttä sarjaa.

Kuin pääsisi lopulta ulos kellarista ja silti löytäisi itsensä ajattelemasta, että olihan siellä juoksevaa vettä ja ruokaakin tuotiin melkein joka päivä.

Tagit: , .



* Hype: Mykkäelokuviin kuuluva ääni

Kirjoitettu 9.03.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio, Hype.


Minä ja Riikka kävimme YleX:n kutsumana katsomassa Dave Gibbonsin (ja jonkun kirjoittajan, joka halusi nimensä pois alkuteksteistä) sarjakuvaan perustuvan Watchmen-elokuvan. Kaunotar ja Sarjisfriikki -esityksemme kuulet YleX-kanavalta tänään kello 13.30. Jutun voi kuunnella nyt myös Yle Areenasta.

Koska elokuvaa seuranneet kommenttini ovat lähinnä koulutyttömäistä kikatusta, puran leffaa hieman tekstiksikin.

Ensinnäkin Watchmen on uskollinen. Zack Snyder tulkitsee alkuperäisteosta kuin syvästi uskonnollinen ohjaaja tulkitsisi Raamattua elokuvaksi. On vaikea määritellä, miksi on kiinnostavaa nähdä näin pedantti sovitus, varsinkin kun tulkinta on tehty visuaalisesta mediasta toiseen eikä esimerkiksi kirjasta elokuvaksi. Tutut kuvat räväytettänä silmien eteen seinän kokoiseksi suurennettuna, musiikin pauhatessa taustalla aiheuttavat kuitenkin jonkinlaisen alkukantaisen tunnistamisreaktion ja paikoin Watchmen onkin hykerryttävä, vastustamaton, vaikka tietäisinkin repliikkejä myöten, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tunteisiin vetoaminen on kuitenkin Watchmen-elokuvan kauneusvirhe. Alkuperäinen sarjakuva oli etäinen, viileä teos, joka tarkasteli hahmojaan vähän niin kuin tiedemies katselisi bakteereja mikroskoopillaan. Watchmen-sarjakuva ei kutsu lukijaa välittämään, vaikka lopulta hän kenties niin tekeekin. Watchmen-elokuva sen sijaan kalastelee varsin räikeästikin reaktioita katsojilta. Toimintakohtaukset ovat tarpeettoman raakaa estetisoitua väkivaltaa, joka ei varsinaisesti saavuta mitään. Sekopäinen naamiokostaja Rorschach näyttäytyy elokuvassa sympaattisena hahmona, vaikka onkin kyseenalainen, vainoharhainen katufasisti. Ja kun Snyder pamauttaa Leonard Cohenin Hallelujah-kappaleen soimaan hidastattuna kuvatun seksikohtauksen päälle, teatterisalin kollektiivinen vaivaantuminen on konkreettista kuin betoniseinä. Voi olla, että Snyder yrittää rakentaa jonkinlaista kritiikkiä toimintafilmeistä samalla tavalla kuin Watchmen-sarjakuva teki kritiikkiä toimintasarjakuvasta. Snyderin yritys jää kuitenkin puolitiehen: kaikki leffan syvyys löytyy alkuperäisteoksesta.

Oli kiinnostavaa kuulla myös leffassa mukana olleiden sarjakuvaan vihkiytymättömien katsojien reaktioita. Snyderin kunniaksi on mainittava, että mukaan ahdetun materiaalin määrästä huolimatta Watchmen-elokuva näytti avautuvan myös ummikoille. Hauskaa oli havaita, että supersankarisarjakuvan kontekstissa taustalla hengaava leijuva sininen kaveri on täysin luontevaa, mutta elokuvassa Dr. Manhattan hämäsi monia, varsinkin kun hahmon alkuperätarina kerrotaan vasta leffan puolivälin tienoilla, sarjakuvan kronologiaa mukaillen.

Kaiken kaikkiaan uskon, että Watchmenista tulee välitön kulttiklassikko ja se mahdollisesti myös muistetaan 2000-luvun supersankarifilmatisointien loogisena päätepisteenä: ensimmäistä kertaa on tehty supersankarileffa, jossa on sovitettu nimen omaan yksittäinen tarina, eikä ainoastaan hahmo tai konsepti. Watchmenin uskottiin olevan pitkään filmauskelvoton sarjakuva, mutta kuten arvelinkin, sovituksistaan tunnettu Snyder oli juuri oikea mies asialle. Kauneusvirheistään huolimatta Watchmen on verraton, rohkea, hävytön menestys.

Ja lopuksi terveisiä maailman Internet-foorumeille: siitä Dr. Manhattanin heiluvasta, sinisestä jättikullista vouhottamisen voi lopettaa koska tahansa. Olen nähnyt isompiakin*.

* Housuissani.

Tagit: , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 15.02.2009 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


The Amazing Spider-Girl #28

Hämähäkkitytön ja Vihreän Menninkäisen lopullinen yhteenotto etenee kaavamaisesti: Peter Parkerin kehoon siirtynyt Norman Osborn käyttää supervoimiaan ja henkilöllisyytensä yllätysetua Hämähäkkitytön liittolaisten päihittämiseen. Selviteltyään välinsä Mustan Tarantulan kanssa Hämähäkkityttö lähtee Menninkäisen perään, ja Tarantula puolestaan maksamaan kalavelkojaan Arañalle, joka kamppailee Mayn kaksoisolennon kanssa kanssa.

Pelinappuloiden siirtelyssä ei oikein ole mitään erityisen jännittävää, mutta siinä sivussa pohjustetaan pari mysteeriä, joiden ratkaisut tulevat luultavasti olemaan enemmän tai vähemmän tärkeitä paljastuksia tarinan loppuratkaisussa. Hyökätessään Menninkäisen päämajaan Hämähäkkityttö on näkevinään jotain tuttua Menninkäisen apulaisessa Renéssä. Araña puolestaan näkee jotain outoa tapahtuvan Mayn kaksoisolennon kasvoille.

Those eyes–but you can’t be a s–

Ottaen huomioon, kuinka vapaasti Tom DeFalco voi käyttää Marvelin universumin elementtejä Spider-Girlissä, tuo s:llä alkava sana voisi hyvin olla vaikka Superadaptoidi.

Thunderbolts #127 & #128

Warren Ellisin Ukonnuolet tulevat tiensä päähän, kun Laululintu kamppailee hengestään Napakymppiä, Kuukiveä ja Venomia vastaan. Miekkamies tulee apuun viime hetkellä, ja lopulta hahmojen tiet erkanevat. Andy Diggle ja Roberto de la Torre onnistuvat toisintamaan hyvin Ellisin ja Deodaton synkän toimintajännäritunnelman.

Norman Osbornin puolella olleiden Ukonnuolten kohtalo jää toistaiseksi hämärän peittoon, kun Dark Reign -tarinakokonaisuuden myötä esitellään aivan uusi ryhmä. Virkavalansa vastikään vannonut presidentti kutsuu YPKVV:n korvaavan järjestön johtoon nimitetyn Osbornin lennolle Airforce Onella. Mukana onkin tohtori Leonard Samson, joka yrittää osoittaa presidentille Osbornin rikollisen toiminnan Ukonnuolten johtajana.

Tuntuisi hieman kummalliselta, jos presidentti Obama (jota ei selvästä yhdennäköisyydestä huolimatta Obamaksi nimetä jostain syystä) kirjoitettaisiin lankeamaan Osbornin valheisiin, mutta tilanteen keskeyttää kätevästi uusien Ukonnuolien hyökkäys lentokoneeseen.

On tavallaan sääli, että Norman Osborn on nyt nostettu Thunderboltsista Marvelin universumin keskiöön Dark Reignin myötä, koska lehden status quo saattaa tämän takia olla täysin muissa lehdissä tapahtuvien juonenkäänteiden armoilla. Eikä minua kiinnosta ollenkaan seurata Marvelin tusinaa eri Avengers-lehteä. Hyvällä tuurilla kuitenkin Thunderbolts pystyy pääjuonen reunamilla liikkuen lähestymään Dark Reigniä samaan tapaan kiinnostavalla tavalla kuin Secret Invasionin aikana.

Conan the Cimmerian #6 & #7

Conanin kotiinpaluu päättyy ainoalla tavalla kuin se saattoi. Jo #5:n lopusta lähtien oli odotettavissa, että Caollanin lapsen isä Brecan tappaa Caollanin, ja Conan puolestaan tappaa Brecanin. Menetettyään nuoruudenrakkaansa Conan jättää Kimmerian taakseen ja jatkaa harharetkiään eteläisiin maihin.

Ei välttämättä ole sinänsä huono asia, että lukija tietää jo varhain, miten tarina tulee päättymään. Tragedian luennassa taitaa olla jopa ehdottoman oleellista se, että lukija ymmärtää hahmoja paremmin sen, mitä kohti ne ovat kulkemassa. Mutta samalla korostuu myös kerronnan menetelmien toimivuus. Tässä tapauksessa lopputuloksessa oli parantamisen varaa. Tim Truman yrittää korostaa Conanin ja Brecanin taistelun huipentumaa tekstilaatikoilla, mutta tässä vaiheessa tilanne on – tai sen pitäisi olla – niin intensiivinen, että sanat vain laimentavat sitä. Valitettavasti Tomás Giorello ei tunnu olevan niin kiinnostava kuvittaja, että hänkään olisi yksinään pystynyt viestimään kaiken tarpeellisen.

Onneksi mukana oli Richard Corbenin kuvittama osuus Conanin isoisästä Connachtista. Kaikkien kaukomaiden seikkailujen jälkeen hänen tarinansa päättyy auringonlaskuun Kimmerian kukkuloilla ja pojanpojan syleilyyn. Erityisen merkityksellisen Connachtin kohtalosta tietenkin tekee se, että Conanin tarina ei tule päättymään samalla tavalla. Voi olla, että tämän jälkeen hän ei enää ikinä tule näkemään kotiaan.

Solomon Kane #4

Kaivoin vihdoin esiin The Savage Tales of Solomon Kane -kokoelman tarkistaakseni, kuinka paljon Scott Allie on laajentanut Robert E. Howardin alkuperäistä The Castle of the Devil -fragmenttia tätä tarinaa varten. Ellei Howardilta ole jäänyt muita muistiinpanoja tarinaa koskien (tosin Wandering Starin / Del Reyn Howard-kokoelmat ovat olleet kiitettävän kattavia), vain Kanen ja toisen päähenkilön, John Silentin kohtaaminen tarinan alussa on Howardin kirjoittamaa.

Allie ansaitsee siis jokseenkin kokonaan kunnian tämän tarinan erinomaisuudesta. Toisaalta on ymmärrettävää, että hän valitsi tuon fragmentin laajennettavakseen, koska se sisältää tämän aivan verrattoman ja tunnusomaisen lausahduksen Solomon Kanelta:

It has fallen upon me, now and again in my sojourns through the world, to ease various evil men of their lives.

Tämä numero sisältää hieman hätäisen oloista sarjakuvakerrontaa Mario Guevaralta, mutta lyijykynänjälki ja väritys toimivat edelleen yhdessä taianomaisesti, erityisesti ulkoavaruuden enkelipirun hyökätessä Kanen ja Silentin kimppuun.

Kull #2 & #3

Arvid Nelsonin kehittelemän prologinumeron jälkeen jatketaan sovituksella Robert E. Howardin The Shadow Kingdomista. Kaivoin saman tien esille myös Kull: Exile of Atlantis -kokoelman ja tein vertailuja Nelsonin sovitukseen.

Nelson on järjestellyt materiaalia uudestaan aika reippaalla kädellä, mutta muutokset eivät varmaankaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kull kuvittelee rakennusten puhuttelevan häntä, kun hän ratsastaa takisin piktineuvonantaja Ka-nun luota, on siirretty tapahtumaan kuninkaiden salissa ennen tapaamista. Puhuvat rakennukset voisivat olla hieman liian surrealistisia tähän tulkintaan, joten teksti on sovitettu kuolleiden kuninkaiden patsaille.

Merkittävin muutos, jonka Nelson on tehnyt tarinaan, on kuninkaan vaimoja koskeva sivujuoni. Valusian nujertaman Kommorian kuningas Euxmenes tarjoaa tytärtään valtakuntien välisen sovun merkiksi. Myöhemmin käy ilmi, että Kull on jo naimisissa valtaistuimelta syöksemänsä kuningas Bornan tyttären Igrainen kanssa.

En muista, että Howardin Kull-tarinoissa olisi ikinä mainittu ainuttakaan vaimoa, saati rakastajatarta. Itse asiassa tarinassa The Cat and the Skull tehdään asian laita melko selväksi:

Her lips were full and red and usually, as at present, curved in a faint enigmatical smile and her silken garments and ornaments of gold and gems hid little of her glorious figure.

But Kull was not interested in women.

Mutta Nelsonin tarina ei oikeastaan ole ristiriidassa Howardin kuvauksen kanssa. Kun Igraine kyseenalaistaa uuden naimakaupan, Kull tekee selväksi, että hänen motiivinsa ovat poliittiset, ja lopulta Igrainen raivokohtaus johtaa paljastukseen heidän suhteensa luonteesta:

Don’t be surprised if I take another lover!

Igraine, I realize it’s hard on you. Being my queen. My first queen. I won’t begrudge you the comfort of a… kept man. I only ask that you be discreet.

Irrallisten kertomusten sijasta lehdessä on selvästi tarkoitus kertoa yhtenäinen tarinajatkumo, joten on ymmärrettävää, että Nelson on katsonut tarpeelliseksi kuvata myös tätä jokseenkin välttämätöntä puolta Valusian kuninkaan velvollisuuksista.

Will Conradin komeasta kuvituksesta on mainittava erityisesti koko aukeaman kuva, joka esittää ihmisten ja eri hirviörotujen väkivaltaista yhteistä historiaa, jonka Kull kuulee Brule Keihästäjältä. Kuten ensim
mäisen numeron taistelussa kentaurihirviötä vastaan, harmahtavien sävyjen ja räikeän punaisen yhdistelmä antaa hyvin hurjan ja omalaatuisen säväyksen kuvitukselle.

Final Crisis: Secret Files #1

Hankin Final Crisisin oheislehtiä ainoastaan sillä perusteella, olivatko ne Grant Morrisonin kirjoittamia, ja tämän kohdalla tein selvästi virheen. Itse sarjakuvatarina on Len Weinin kirjoittama, ja Morrisonin osuus rajoittuu yhteen Antielämän yhtälön historian kertaavaan sivuun ja neljään sivuun Morrisonin ja J.G. Jonesin luonnoskirjasta.

Tarinassa kerrotaan erään Final Crisisin liikkeellepanevan voiman, superroisto Libran historia. Juoni on hyvin suoraviivainen, eikä sisällä minkäänlaista kiinnostavaa dramaattista elementtiä. Ainoa tarkoitus näyttää olevan jatkumon yksityiskohdista pakkomielteisesti kiinnostuneiden fanien palveleminen/vedättäminen.

Kuvittaja Tony Shasteenilla on hyvin realistinen, mutta varsin kliininen tyyli. Toisin kuin Alex Rossin ja Bryan Hitchin kaltaiset kuvittajat, jotka yhdistävät realismiin supersankarielementtien edellyttämää mahtipontisuutta. Shasteenin hahmot ovat hyvin jäykkiä ja vähäeleisiä, ja vaikutelma on kuin jostain postmodernisti ironisesta supersankariparodiasta.

Final Crisis: Superman Beyond 3D #2

En tiedä, mitä tämä meinaa, mutta ainakin ymmärsin, mitä siinä tapahtuu: Monitorit, joiden on tarkoitus valvoa multiversumia, ovat alkaneet muuttua vampyyreiksi, joten Teräsmies ja hänen antimateriavastineensa Ultramies törmäävät ja muuttuvat energiaksi, joka aktivoi monitorien todellisuuden tasolla toimivan Teräsmiehen muotoisen ajatusrobotin, joka tuhoaa vampyyrien johtajan Mandrakkin.

Superman Beyond 3D ehkä kärsii jonkin verran siitä, että se on alisteinen Final Crisisille, mutta sitä voi silti pitää osoituksena siitä, ettei Grant Morrison ole vielä romahtanut keskinkertaisuuteen. Tarina on täynnä mainioita morrisonmaisuuksia, etunenässä Teräsmiehen itselleen kirjoittama hautakirjoitus, ja kaikenlaista höpinää itsensä kasaavista hypertarinoista, mikä on tietysti ihan hönttiä, koska Grant Morrison se näitä tarinoita kasaa, mutta ainakin Morrisonilla on ollut kova yritys päällä änkeä tähän lehteen merkitystä.

Doug Mahnken loistava kuvitus kärsii hieman 3D-jaksossa, joka on ovelasti sijoitettu alkamaan Teräsmiehen ja Ultramiehen siirtyessä ajatusrobottiin monitorien todellisuudessa. Jos kerran DC katsoi tarpeelliseksi julkaista Final Crisis #1:stä pelkät mustavalkoiset kuvitukset ilman tekstausta sisältäneen variantin, tästäkin olisi hyvin voitu julkaista eksoottinen 2D-variantti.

Final Crisis #6 & #7

Ei epäilystäkään, Final Crisis oli yksi iso sotku. Mutta on kyseenalaista, kuinka paljon siitä voi syyttää Grant Morrisonia. Ilmeinen ongelmien lähde on se, että minisarja oli toimituksellisesti suunniteltu oheisjulkaisujen haarautumispisteeksi. Juonenpätkät alkavat mutteivät pääty, päättyvät ilman että olisivat alkaneet minisarjan sivuilla. Muutaman ensimmäisen numeron verkkaisen tahdin jälkeen oli selvää, että seitsemään numeroon ei tulisi mahtumaan kovin monimutkaista juonta, mutta sarjan sullominen täyteen lukuisiin eri hahmoryppäisiin liittyviä katkonaisia kohtauksia teki hyvin vaikeaksi seurata sitä vaatimatonta perusjuonta, jonka Morrison yritti kaiken muun ohessa kertoa.

Final Crisisin ehdoton huippuhetki on se, kun Batman uhmaa Darkseidia viimeisen kerran. Morrison on kirjoittanut kohtauksen, jonka voi antaa vain miehelle, joka on nostanut itsensä vanhempiensa verilammikosta rikollisten kauhuksi, yli-ihmisten vertaiseksi ja lopulta pahuuden jumalan teloittajaksi. Tehtyään ainutkertaisen poikkeuksen ampuma-aseita koskevaan valaansa Batman kohtaa kuolevan Darkseidin omegasäteet:

Hh.

Gotcha.

Hyvin tehokas on myös Doug Mahnken kuvittama Teräsmiehen raivoisa syöksy verenpunaiselta taivaalta noutamaan Batmanin erittäin edesmenneen näköistä ruumista. Viimeinen ruutu toimii viittauksena vastaaviin asetelmiin Crisis on Infinite Earths #7:n kannessa ja Batmanin Kuolema kulkee suvussa -tarinan viidennessä osassa.

Ongelmallista tässä koko tapahtumasarjassa on se, että sekä Batman että Teräsmies ilmestyvät tarinaan täysin tyhjästä. Batman nähtiin minisarjassa edellisen kerran Simyanin ja Mokkarin pahuuden tehtaan ihmevekottimeen vangittuna, eikä missään vaiheessa paljastu, miten hän pääsi vapaaksi, tai miten on mahdollista että hän pystyi kiinni jäätyään säilyttämään mukanaan luodin, jota hän käytti Darkseidia vastaan. Teräsmies puolestaan kirjaimellisesti katosi numeron alussa, heti palattuaan Superman Beyond 3D:n tapahtumista, ja kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että hänet vain on pitänyt jollain verukkeella saada pois tarinasta, jotta hän ei aiheuttaisi sen loppumista ennen aikojaan (Morrisonin versio Teräsmiehestä on, huolimatta siitä kuinka ongelmallista se on DC:n jaetussa universumissa, uskomattoman superkykyinen: hän jopa tunnistaa Darkseidin valtaaman kehon kuuluvan Dan Turpinille lukemalla sen DNA:n).

Käsittämätöntä on myös se, että Darkseidin tuhon jälkeen Morrison tuo lopputaistelun vastustajiksi Superman Beyond 3D:n Mandrakkin ja hänen vampyyriksi muuttamansa Ultramiehen. Tässä vaiheessa, jos en olisi lukenut Superman Beyond 3D:tä, olisin täysin ymmälläni. Koska luin sen, olen vain hyvin ymmälläni. Kyseessä ei edes ole varsinainen lopputaistelu, vaan Mandrakk ja Ultramies tuhotaan käden käänteessä, kun Teräsmiehen tueksi ilmestyvät Vihreät lyhdyt, rinnakkaistodellisuuksien Teräsmiehet, Jumalan enkelit ja muutama supervoimainen eläin. Jossain kohtaa tuossa ehkä lipsahdettiin ylilyönnin puolelle.

Mystistä, eikä suinkaan vain käsittämätöntä, on se, mitä minisarjan viimeinen sivu on tarkoittavinaan. Näimme Batmanin kuolleena Teräsmiehen käsivarsilla, joten miten hän voisi olla piirtämässä lepakoita luolan seinälle ihmislajin aamunkoiton hämärässä…?

Tagit: , , , , .