Tagiarkisto ‘Egmont’

* Hype: Lumonetti – Moore & Constantine

Kirjoitettu 26.02.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Lumonetistä löytyy nyt kirjoittamani artikkeli, jossa pengotaan taasen Alan Mooren tekemisiä ennen ja nyt. Tekstin ensimmäisessä osassa katsotaan, mitä käy Mooren aikanaan keksimälle John Constantinelle, kun vanha konkari Jamie Delano palaa kirjoittamaan hahmoa. Toisessa taasen luetaan läpi Kerrassaan merkillisen herrasmiesten liiga -sarjan 1910-albumi, jonka pieteetillä tehty käännösversio on juuri ilmestynyt.

Teknisten ongelmien takia artikkelin kuvia ei olla kuulemma vielä saatu sähköiseen internetiin, mutta tässäpä yksi:

1910

1910: Perjantai-illan huumaa Kevin O'Neillin kynästä.

Valitukset siitä, miten sekoitin Kerjäläisoopperan (Gay, Pepusch) Kolmen pennin oopperaan (Brecht) voi kirjata kommentteihin tänne. “Tämä blogi on iät ajat elänyt hirmukommenteistansa”.

Tagit: , , , , .



* Vanha kunnon sota

Kirjoitettu 4.12.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA
Egmont Kustannus
Garth Ennis, Colin Wilson
112 sivua, värillinen

Muistatteko, kun sota oli vielä hauskaa? Kun pojat lähtivät yhdessä vanhalle kunnon tervehenkiselle sotaretkelle? Silloin hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja: hyvät haavoittuivat enintään olkapäähän mutta vasta tapettuaan ensin pahiksia niin paljon, että oli pakko ihmetellä miksi sodat yleensäkään kestivät kahta viikkoa kauempaa. Hyville sotilaille sota oli astetta raaempi partioleiri, jossa vihollisten tappaminen taivaaseen asti nouseviin verisiin kasoihin oli reipashenkistä puhdetoimintaa, josta sai kunniamerkkejä ja pannareita jälkkäriksi, mutta vasta kun hernekeitto oli syöty.

Puhun tietysti perinteisestä sotafiktiosta, jota sarjakuvan puolella edustaa Suomessa etenkin Korkeajännitys-sarja. Ajatus “sotaseikkailusta” tuntuu näinä aikoina hivenen moraalisesti kyseenalaiselta viihdemuodolta. Sodasta on viimeistään tällä vuosituhannella tullut kyynistä liiketoimintaa ja sitä on vastaavasti hankala sovittaa viihteeksi, jos ei ole satu olemaan täysi hirviö. Kuvitelkaa huviksenne viihdesarjakuva, jossa reippaat turvallisuusyhtiön miehet tulittavat siviilijoukkoja konekivääreillä ja jälkeenpäin taputtelevat toisiaan selkään hyvin tehdystä työstä niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Sota on tietysti aina ollut eri tavoin kammottavaa, kun kansakuntien parhaat ovat lyöneet päänsä yhteen keksiäkseen mielikuvituksekkaita tapoja murhata mahdollisimman paljon ihmisiä. Toinen maailmansota on tietyssä erityisasemassa, lähinnä sen takia että sen muttuminen viihteeksi alkoi jo sodanaikaisissa propagandateoksissa sekä siksi, että kollektiivisessa tajunnassa sodalla on selkeä syyllinen, jota vastaavasti rangaistiin. Kyse on tietysti myös voittajan sanelemasta sodan tulkinnasta: Korkeajännityksen alkuperäisjulkaisu Commando on brittiläinen eikä esimerkiksi saksalainen. Mietitäänpä kaikki yhdessä, miksiköhän.

Viimeistään Vietnamin jälkeen sotaa kuvaavan populaarikulttuurin on ollut käytännössä pakko ainakin edes nyökätä pasifismin suuntaan. “Kylläpä sota hirveää”, saattavat karskit sotamiehet todeta samalla kun tanssivat juoksuhautojen yli räjäyttäen konekivääripesäkkeitä ja siemaillen iltapäiväteetään. Vaikka on olemassa oikeasti sodanvastaista sotafiktiota, on kuitenkin turha väittää että pasifismi on olennainen osa genreä. Ihmiset, jotka todella voivat pahoin sodan kuvauksia katsellessaan eivät yksinkertaisesti etsi käsiinsä genren teoksia. Meille sotagenren kuluttajille sotajuttujen näennäinen pasifismi antaa hienon tekosyyn hakeutua lajityypin pariin vaikuttamatta täysiltä mielipuolilta. “Todellakin, ihminen on ihmiselle susi”, toteamme raapien leukapartaamme samalla kun katselemme ulvovia pommikoneita, vyöryviä tankkeja, räjähtäviä päitä ja piilottelemme erektiotamme.

Sota on kiinnostavaa ja jännittävää, varsinkin jos ei koskaan joudu mihinkään tekemisiin aidon asian kanssa. Kaikki tämä jorina sodanvastaisuudesta tai, herran tähden, “sodan kauheuksien raadollisesta kuvauksesta” on vain perustelua sille, että haluamme nähdä ihmisiä syöstynä äärimmäiseen tilanteeseen ja no, niitä tankkeja ja räjähtäviä päitä. Sinänsä BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA on nimeänsä myöten virkistävä poikkeus. Se ei edes vahingossa teeskentele olevansa pasifistinen manifesti vaan vanha kunnon poikain sotaviihdelukemisto. Vaikka sarjakuvan hahmot välillä sivulauseenomaisesti saattavatkin myöntää, että sota on vähän ikävää, on tarinan keskiö jossain muualla.

Battler Britton on yli 50 vuotta vanha hahmo, joka ampui hunneja alas taivaalta hävittäjällään 50- ja 60-luvuilla brittiläisessä sarjakuvassa. Battler Brittonin sotaa nähtiin aikanaan myös suomalaisissa lehtipisteissä. Garth Ennis, yksi tämän hetken parhaista englanninkielisen sarjakuvan kirjoittajista on saanut tilaisuuden herättää hahmon henkiin. Alun perin DC/Wildstormin julkaisemassa minisarjassa Battler Britton johtaa lentolaivuetta Pohjois-Afrikassa Toisen maailmansodan aikaan. Kitkaa syntyy, kun linjojen takaa lentävään brittiläisten veteraanien yksikköön yhdistetään kokemattomia amerikkalaisia vapaaehtoisia.

Ennis on viime vuosina profiloitunut erityisesti sotasarjakuvan kirjoittajaksi. Hän on likkuunut lajityypissä hyvinkin suvereenisti, kirjoittaen sekä parodiaa, satiiria, nihilististä väkivaltaooppeeraa tai vain kelpo ajankuvaa. Battler Britton on Ennisin sotasarjakuvista selkeästi kevyimpiä ja viihteellisimpiä. Se on hyvin vilpitön kuvaus taistelutoveruudesta ilman kyynisyyden häivääkään. Ainoastaan hetkittäin Ennis väläyttää sodan julmempaa puolta, mutta pääosin tarina kuvaa sotaa jännittävänä, joskin vaarallisena toimintaseikkailuna. Esimerkiksi tarinassa tapettavat saksalaiset eivät saa edes puolikasta ominaisuutta ennen kuin ottavat kuulan kalloonsa.

Juurikin ilmasodankäynnin kuvaus tekee Battler Brittonista kiinnostavan, mutta ainoastaan, jos aihepiiri yleensäkään kiinnostaa lukijaa. Vaikka tarinan päähenkilöt yltävätkin paikoin yli-inhimillisiin suorituksiin, ovat Ennis ja kuvittaja Colin Wilson suorastaan insinöörimäisen omistautuneita kuvaamaan ilmasotaa mahdollisimman tarkasti. Ja toden totta, aina kun lentokoneet nousevat ilmaan lähtee myös tarina rullaamaan. Maan pinnalla puoli tusinaa toisiaan muistuttavaa päähenkilöä eivät jaksa kiinnostaa, mutta kun ihailtavalla pieteetillä kuvatut sotakoneet pörräävät toistensa kimpussa Afrikan aavikon päällä Battler Britton toimii. Ennis ja Wilson saavat toimintakohtauksissa hyvän tuntuman taistelutilanteen välittömään, hektiseen epätoivoon.

SUOSITUS: Battler Britton on sotaviihdettä, genreä, joka on kaikesta “sota on ikävää, eikös vaan” -väistelystään huolimatta hivenen kyseenalainen lajityyppi. Mutta minä pidän sotafiktiosta, enkä pelkää myöntää sitä: Battler Britton tekee sodasta dynaamista ja hauskaa viihdettä, jota lukiessaan ei tarvitse pohtia kuka on oikeassa, kuka on väärässä ja onko sota oikeutettua – voi vain ottaa mukavan asennon ja nauttia valoshow’sta.

Tagit: , .



* Staattisesta dramaattiseen

Kirjoitettu 16.04.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


RYHMÄ-X/X-MEN 2/2007
Egmont kustannus
Peter Milligan, Salvador Larroca, Ed Brubaker, Trevor Hairsine
100 sivua, värillinen

Uusimmassa X-MEN-lehdessä viime numerossa alkanut epilogi House of M -kokonaisuudelle kompuroi päätökseen. Mutanttiarmeija ja jättirobotit tuhoavat kaksi autollista aseistettuja tyyppejä ennalta-arvattavan vähäjännitteisesti. Lopuksi mutantit lörköttelevät ihmissuhteistaan ja potevat vielä vähän lisää ahdistusta kadonneista mutanttivoimistaan. Salvador Larrocan kuvitus on staattista mutta pätevää. Kirjoittaja Peter Milliganin tuotannolle tyypillinen subversiivisuus loistaa poissaolollaan ja lopputulos on substandardia supersankaritoimintaa, joka polkee ponnettomasti jätticrossoverin lauhdevettä. Lusikoiden laskeminenkin on kiinnostavampaa.

Kolme puhdasta isoa lusikkaa, kolme tiskaamatonta pientä lusikkaa ja yksi puhdas. Nyt, loput lehdestä.

Tämä onkin kiinnostavampaa: erinomaisen Sleeperin kirjoittaneen Ed Brubakerin Deadly Genesis -maksisarjan kääntäminen alkaa. Ilmassa on ns. retconin tuoksua, kun mysteeripahis tippuu avaruudesta vainoamaan Ryhmä-X:ää. Samaan aikaan hallusinaatiot menneistä alkavat vainota mutantteja.

Brubakerin tarina on myös standardia supersankarikamaa, muttei lainkaan sub-sellaista. On iso salaisuus, joka tulee muuttamaan kaiken (aivan kaiken!), voittamattomalta tuntuva superpahis, jonka raakuus on paikoin vaikuttavaakin, se pakollinen dramaattinen kuolinkohtaus ja riittävästi vetävää toimintaa. Muutoksen illuusio potkii täysillä ja jatkoa jää jopa odottamaan. Riippuen Brubakerin historian uudelleenkirjoituksen uskottavuudesta kokonaisuudesta voi muodostua sangen toimivakin.

Olennaisin tekijä Deadly Genesiksen onnistumiseen on brittiläinen Trevor Hairsine, jonka naturalistinen tyyli toimii dramaattisen tarinan kontekstissa mitä mainioimmin. Hairsine käyttää runsaasti leveitä, sivun halkaisevia ruutuja, jotka rytmittävät tarinaa kiinnostavasti. Sommittelemalla hahmoja ruutujen reunoille ja jättämällä rohkeasti tyhjää hän ohjaa lukijan katsetta ja saa tarinankerronnan soljumaan.

SUOSITUS: Banaalin House of M -epilogin jälkeen siirrytään merkittävästi kiinnostavampaan tarinakokonaisuuteen. Brubakerin ja Hairsinen yhteistyöltä on lupa odottaa lisää erittäin pätevää genrekamaa.

Tagit: , , .



* Hömppäromantiikkaa Fantasiakiinassa

Kirjoitettu 6.04.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


FUSHIGI YUUGI
Egmont kustannus
Yuu Watase
192 sivua, mustavalkoinen

Niin sanottu shoojo-manga eli nuorille tytöille suunnattu sarjakuva on kovasti kysyttyä Suomessakin. Kyseessä on kuitenkin sarjakuvalukijakohderyhmä, jota ei ole aiemmin juuri palveltu. Nyt nuoret naiset ovat kuitenkin löytäneet japanilaisen sarjakuvan ja kustantamot tekevät parhaansa julkaistakseen heille luettavaa.

Shoojo-manga on siitä ongelmallinen genre julkaistavaksi, että shoojo-sarjat ovat säännöstään lyhyitä: vaikka sarja olisikin suosittu, sitä ei ole kovin montaa osaa julkaistavaksi. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä shoojo-genren hahmot painiskelevat useimmiten tosirakkauden aiheuttamien sydämentykyksien kanssa. Poikain toimintasarjassa voidaan joka kuukausi kohdata uusi vihollinen päihitettäväksi, mutta kun tyttö saa pojan, ei paljoakaan kerrottavaa jää. Jos tyttö löytäisi joka kuukausi uuden, paremman pojan, operoitaisiinkin ihan eri lajityypissä.

FUSHIGI YUUGI on hyvinkin tyypillistä tyttöin mankkaa. Höpsö teinityttö Miaka Yuuki löytää kirjastosta maagisen kirjan, jonka kautta hän siirtyy pakoon ikävän tylsää nyky-Japania myyttiseen Kiinaan. Siellä häntä tervehditään legendan sankarittarena. Ennustus kertoo, että kerättyään tähtikuvioita vastaavat henkilöt, Yuukista tulee jumalvoimainen pelastaja, joka nostaa valtakunnan jaloilleen kaaoksesta.

Tämä kaikki on tietenkin suloisen yhdentekevää, sillä maailman pelastaminen unohtuu pian ja keskitymme olennaiseen: romanttisiin kommelluksiin ja lähikuviin kaipuun täyttämistä, vettyvistä silmistä. Yuuki on ihastunut nilkkimäiseen Tamahomeen, naisten vaatteisiin pukeutuvan keisari Hotohorin sydän taas sykkii Yuukille ja Nuriko taas haluaa Hotohoria, mutta koska ei voi saada häntä, ripustautuu tämä Yuukin kiusaksi Tamahomeen, jota taas kiinnostaa vain raha. Kaikki vielä mukana? Hyvä! Ja tämä kaikki ykköspokkarissa!

Mitä maailman pelastamiseen tulee, jää se auttamatta romanttisen kohkaamisen taustalle. Meille ei itse asiassa missään vaiheessa kerrota, mikä kaaos oikein valtakuntaa uhkaa. Kenties uhka on naisten vaatteisiin pukeutuva keisari, joka uskoo maagisiin ennustuksiin eikä ole kiinnostunut naisista jos nämä eivät ole myyteissä ennustettuja sankarittaria?

SUOSITUS: Fushigi Yuugi on oikein somaa tyttömangaa, joka ottaa genrekonventiot haltuun mallikkaasti. Watase piirtää pieteetillä niin miljöökuvauksen kuin lähikuvat ihastuneista hahmoistaan. Hän on myös pätevä tarinankertoja, joka ei anna söpöilyn jumiuttaa tarinaa. Itse olen niin kaukana kohderyhmästä, että etäisyyksiä pitää mitata astronomisilla yksiköillä, mutta voin nähdä että tämä vetoaa shoojo-genren ystäviin.

Tagit: , , .



* Viesti vuodesta 1970

Kirjoitettu 15.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


DC-SPESIAALI 1/2007
Egmont
Denny O’Neil, Neil Adams
100 sivua, värillinen

Egmontin supersankaripuolen kustannustoimittajia ei käy kateeksi. Käännöslehtien julkaisuohjelmien koostaminen vaatii tietoa varmasti saatavilla olevista julkaisuista. Tämä tieto alkaa olla entistä harvinaisempi luksustuote, sillä isotkin kustantajat julkaisevat sarjojensa uusia numeroita nähtävästi vain silloin, kun sekä I Ching että astrologin laatima tähtikartta niin kehottaa. Aikanaan tekijöiden myöhästellessä julkaistiin mitä tahansa täytekamaa, että lehti ilmestyisi ajoissa, mutta nykyään isotkin hitit (tai oikeammin, juurikin ne isot hitit) ilmestyvät hämmentävän epäsäännöllisesti.

Itse ostan mielisarjakuvani kokoelma-albumeina, joten epäsäännöllinen julkaisutahti ei haittaa minua. Sen sijaan DC-SPESIAALIN kaltaiset julkaisut kärsivät yhdysvaltalaisten kustantajien epäammattimaisuudesta. Viime vuonna alkaneiden Teräsmies- ja Batman-sarjojen uudet numerot antavat odottaa itseään ja aikatauluistaan kiinni pitävän Egmontin pitää keksiä jotain relevantimpaa julkaistavaa.

Ja mikä voisikaan olla relevantimpaa, kuin 36 vuotta vanha sarjakuva, joka ottaa kantaa kirjoitushetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin?

Numeron etukansi lupaa “klassikkosarjoja” ja onkin toki myönnettävä, että Denny O’Neilin ja Neil Adamsin Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli -sarjakuvat nostetaan usein esimerkiksi 1970-luvulla tapahtuneesta murroksesta supersankarisarjakuvassa. Ruutu, jossa musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä lepsusta suhtautumisesta rotuongelmiin on yksi lainatuimpia yksittäisiä ruutuja sarjakuvahistoriassa.

Vihreän Lyhdyn yhteiskunnallinen herääminen. Kuva alkuperäisjulkaisusta.

O’Neil ja Adams antavat tarinassaan jäykälle Vihreälle Lyhdylle yhteiskunnallisen herätyksen ja lähettävät tämän tien supersankarikollegansa kanssa tien päälle, etsimään Amerikkaa! Ja itseään! Ja seksuaalisuuttaan! Hyvä on, jälkimmäinen ei välttämättä olisi mennyt läpi Comics Coden sensoreilta, mutta tämä on kamaa, josta ns. slash fan fiction on tehty. Silloin kun eivät paini tai nahistele keskenään, Lyhty ja Nuoli päihittävät likaisia rahamiehiä, rasistisia jengejä ja uskonnollisia kulttijohtajia.

O’Neilin sydän on oikealla paikalla ja hänen kantaaottavuutensa oli ennenkuulumatonta supersankarifiktiossa 1970-luvun alkupuolella. Nämä tarinat eivät kuitenkaan ole vanhentuneet kauniisti. O’Neililla on viesti, jota hän haluaa jakaa. Ja voi luoja, että hän jakaakin: melkein joka ikisessä puhekuplassa, tekstilaatikossa ja ajatuskuplassa tuskaillaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Pahimmillaan O’Neilin käsikirjoitus on kuin apukoulun yhteiskuntaopin tunnin opetusmateriaalista. Aika oli tietysti viattomampi, mutta hienovaraisuutta ei keksitty 1980-luvulla. Esimerkiksi samoja teemoja käyvä Easy Rider -elokuvakin sai ensi-iltansa vuotta ennen O’Neilin tarinaa.

Kuvitusesta vastaava kuvittajalegenda Adams – joka tunnetaan myös mullistavista tieteellisistä teorioistaan – oli kuvittajana askeleen edellä aikaansa. Hänen sivusommitelmissaan ja perspektiivityössään on dynaamiikka, joka oli vasta hiipimässä mainstream-kuvittajien visuaaliseen kielioppiin. Kuvituksen pahin heikkous on väritys, joka on periodille uskollisesti pahimmillaan kammottavan räikeää. Lieneekö ironista, että aiemmin mainittu musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä siitä, että hän on laiminlyönyt mustat samalla kun on “tehnyt paljon hyvää purppuraihoisille”: tarinassa myöhemmin esiintyvät intiaanit kun ovat rajatun väriskaalan vuoksi purppuraihoisia friikkejä.

Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on merkillinen valinta lehtipistejulkaisuksi, sillä lehtipistejulkaisun luonteeseen kun kuuluu tietty tuoreus ja ajankohtaisuus. Hieman kärjistäen: en odota saavani 30 vuotta vanhoja uutisia, kun ostan viikkolehden kioskilta. Klassikkosarjat kuuluvat luontevimmin pitkään saatavilla oleviin erikoisjulkaisuihin, eivät parissa kuukaudessa hyllystä häviäviin lehtiin.

SUOSITUS: Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on auttamattoman naiivi, vanhentunut ja saarnaava, mutta silti paikoin viehättävä supersankaritarina. Enemmin näkisin tuoretta materiaalia DC-Spesiaalissa, mutta nykyisten epäsäännöllisten julkaisuaikataulujen takia tuoreen ja laadukkaan käännössarjakuvan julkaisu on entistä haastavampaa.

Tagit: , .



* Toinen on parempi kuin Toinen

Kirjoitettu 5.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Tiesittekö, että Katuojalla on kirjastoluokitus? En minäkään, ennen kuin vasta tänään suorittaessani päivittäistä Google-hakua omalla nimelläni. (Yleensä peilikuvani katselun ja omien haastattelunauhojeni kuuntelemisen välissä.) Kirjastot.fi -sivusto on määritellyt Katuojan luokkaan 86.13, “Sarjakuvien historia ja tutkimus”.

Ja mikään ei tietenkään sano “Sarjakuvien historia ja tutkimus” samalla tavalla kuin artikkeli, jossa valitetaan taas SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta.

SPIDER-MAN 2/2007
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato, Peter David, Mike Wieringo
52 sivua, värillinen

Alkuperäistä kansitaidetta: Amazing Spider-Man #527Numerossa 2/2007 Toinen-kokonaisuus laahautuu kohti loppuaan. J. Michael Straczynskin kirjoittama ensimmäinen osa koostuu lähinnä pitkästä unijaksosta, jossa Hämähäkkijeesuksemme odottelee kotelossaan jälleensyntymää. Ja voi veljet, minkälaisesta unijaksosta!

Edellisnumeron patsastelu ei nähtävästi ole täyttänyt Straczynskin teennäisyyskiintiötä. Hän sukeltaa urheasti omaan henkiseen peräaukkoonsa ja kaivaa sieltä kasan jämäkkää monologia, jonka ympärille rakentaa koko jakson. Tämän tasoista materiaalia suoltavat tavallisesti lähinnä kutosen ratikassa mielikuvituspuhelimiinsa juttelevat katujen miehet ja naiset:

”Sen pukeminen… merkitsi, että voisit riisua sen. Mutta nyt… hämähäkki… on riisunut sinut.”

“Hämähäkki nukkui… ja uneksi olevansa mies …Ja mies nukkui… ja kuvitteli olevansa hämähäkki…”

Luojan tähden… auttakaa… aivoni ylikuormittuvat … liikaa pisteitä … kuulen William Shatnerin … äänen päässäni. Yhdentekevät lauseet … kuin Superman returns … elokuvassa … isästä tulee poika … pojasta tulee isä … miehestä tulee hämähäkki …

Taottuani päätäni läpitunkemattomaan proosaan vaikuttaa siltä, että Straczynskin mukaan syy siihen, miksi Peter kutsuu itseään Hämähäkkimieheksi on tarve käsitellä joitain epämääräisiä pelkoja, jotka liittyvät Peterin kohtaloon. Pukeutumalla Hämähäkiksi Peter pystyi elämään Hämähäkkivoimiensa kanssa ja ilmeisesti samalla tukahduttamaan potentiaaliaan. Sillä, että Peteria puri radioaktiivinen hämähäkki ei siis ole hämähäkkiteeman kanssa varsinaisesti mitään tekemistä.

Tämä on epäilemättä täysin järkeenkäypää planeetta Straczynskillä. Oletan, että siellä Straczynski käsittelee tolkullisten tarinoiden pelkoansa pukeutumalla radioaktiiviseksi monologiksi (“monologin suhteellinen pituus ja kestävyys!”).

Kun viimeksi pohdin, että Straczynskin tarinoiden taso on laskenut, minua muistutettiin, että Straczynskin ensimmäisessä Hämähäkkimies-tarinassa on seuraava vertaus:

“Joskus ajattelen, että sellaista kaikuluotainta ei olekaan, joka voisi kertoa hänen myötätuntonsa syvyyden.”

Ettemme syyttäisi kääntäjää, otetaan vielä sama alkukielellä:

“I sometimes think there isn’t a sonar in existence that can sound out the depth of her compassion.”

Kirjoittajan kyvyttömyys on nähtävästi aina ollut läsnä. Nyt se vain on päässyt vapaaksi, kuten myötätunnon meressä uiva sukellusvene, joka nyt torpedoi rakkauden öljytankkereita.

Melkko jyrkkä muutos laadussa nähdään lehden puolessa välissä, jossa alkaa Peter Davidin kirjoittama jakso. Davidin tarinoissa on mainiota välittömyyttä. Hän osaa vaihtaa draamasta komediaan vaivattomasti, hyvänä esimerkkinä kohtaus jossa Hämähäkkimies kyydittää vaimoaan kaupungin keskustassa. Samalla kun pariskunta puhuu suhtautumisestaan Peterin “kuolemaan” ehditään kampata käsilakkuvaras ja ohimennen suututtaa Jonah Jameson. Se on hauska kohtaus, jossa kuitenkin ehditään saattaa yksi pidemmän tarinakokonaisuuden teemoista käsiteltyä. Se saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Davidin tulkinta hahmosta on paras aikoihin. Hänen tarinoitaan kuvittava Mike Wieringo on myös tämän hetken supersankaripiirtäjien kärkeä: selkeä, dynaaminen tyyli ja ilmeikkäät ihmishahmot täydentävät Davidin tarinoita hienosti.

Tapa, jolla tarinan “Toinen” lopulta esitellään lienee jonkinlainen merkki siitä, miten David suhtautuu tarinakokonaisuuteen. Hämähäkkiolio nähdään ensimmäistä kertaa hämmentävän epädramaattisessa ruudussa keskellä sivua. Sankarin uudet voimat esitellään takaa-ajokohtauksessa joka on jännittävä kuin kävelymatka lähikauppaan ruokaostoksille. Toinen näyttää konseptina kiinnostavan Davidia jokseenkin yhtä paljon kuin minua.

SUOSITUS: Poikkeuksellisen epätasainen lehti, jossa psykedeelisen huono pönöttäminen vaihtuu äkkiä hauskaan supersankaritoimintaa. Toinen näistä on parempi kuin Toinen.

Tagit: , , , .



* Vaativa lastenlehti

Kirjoitettu 28.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio, Satiiri.


MUUMI-LEHTI 2-2007
Egmont kustannus
Kristian Huitula, Jari Rasi, Tapani Bagge, Noomi, Pia Sivunen
28 sivua, värillinen (sekä puuhalehti, 8 sivua, mustavalkoinen)

Kirjoitteluni takia saan monenlaisia merkillisiä esineitä postissa. Harvemmin mitään erityisen arvokasta tai kiinnostavaa, lähinnä tiedotteita ja satunnaisia näytekappaleita tuoreista julkaisuista. Pressilistat ovat kustantajien tapa pitää toimittajia ajan tasalla, mutta toisinaan postilaatikon sisältö pakottaa minut raapimaan päätäni. Ketä palvelee minulle lähetetty Hot Wheels -lehti ja sen mukana tullut metallinen autolelu? Paitsi minua, tietysti: se on hieno lelu. Brumm!

Tämän kaiken huomioon ottaen en usko, että Egmont ajatteli minun kirjoittavan arvioita, kun lähetti minulle MUUMI-LEHDEN juhlanumeron. He olivat väärässä.

Muumi-lehden juhlanumero: kansi.Täytyy myöntää, että vaikka Muumi-lehti onkin ilmestynyt säännöllisesti 15 vuotta, en ole koskaan lukenut sitä. Kun Tove Jansson myi luomansa hahmon lihoiksi lisenssiyhtiölle, animaatiosarja hypnotisoi tenavat ja lehti alkoi ilmestyä, olin jo valmistunut pienten lasten lehdistä astetta vanhempien lasten lehtiin, tarkemmin sanottuna supersankareihin. Viisitoista vuotta pääasiassa suomalaisella sisällöllä (tekijöissä on mukana ainakin yksi ruotsalainen ja yksi britti) täytetty lehti on kuitenkin merkittävä saavutus. On tietysti tosiasia, että lapset lukevat mitä tahansa tuubaa, jos siinä on tuttu hahmo: minä tiedän, olen ollut lapsi keskellä 80-luvun animaatio- ja sarjakuvalisenssihelvettiä. Muumi-sarjakuva myisi, vaikka se olisi kirjoitettu takaperin kyriilisillä aakkosilla ja piirretty kuolleella näädällä.

Egmont näyttää kuitenkin panostavan Muumi-lehden laatuun. Katsokaapa lehden lähihistorian tekijälistaa: Jari Rasi, Kristian Huitula, Tapani Bagge, puupäähatutettu Pauli Kallio, Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo. Tämä ei ole mikä tahansa lisenssituote.

Avataan lehti. Ensimmäinen sarjakuva on Sammuneen uunin salaisuus, jossa Muumipeikko herätetään talviuniltaan, kun Muumitalon lämmitys temppuilee. Tätä sitten selvitetään sivutolkulla. Tarina etenee verkkaisesti, että hitaammat lapset eivät häkelly. Hetkestä-hetkeen-siirtymiä, pitkitettyjä toimintakohtauksia (Muumipeikko tippuu katolta kokonaista viisi ruutua!) … hetkinen, tämähän on dekompressiota! Mitä se kertoo modernista toimintasarjakuvasta, että alle kouluikäisille suunnattu sarjakuvalehti käyttää tismalleen samoja kerrontakikkoja?

Toisessa sarjakuvassa Nipsu löytää Muumitalon ullakolta taikakirstun. Niin sanottua neljättä seinää rikotaan, kun tarina puhuttelee lukijaa suoraan, haastaen: “Nipsulla taitaa olla ullakolla seuraa – huomaatko, kuka on paikalla?” Minä huomasin, ja tunsin lämpimän onnistumisen värinän valtaavan kehoni. Olen hyvä, osasin! Opittuaan temppuja Nipsu pistää pystyyn taikashow’n. Pikku-Myy tarkkailee esitystä ja yrittää pilata sen paljastamalla temppujen salat. Lopussa on puuhaosuus, jossa samat temput opetetaan lukijalle – paitsi viimeistä, jota Pikku Myykään ei osaa selittää. Tarina on siis kuin versio mainiosta Prestige-elokuvasta, joskin Muumi-lehden tulkinnassa katkotaan merkittävästi vähemmän sormia.

Lehden sarjakuvat on piirtänyt veteraanikuvittaja Jari Rasi. Aiemmin olen tutustunut vain Rasin kuvittamaan Kieltolain Korkeajännitykseen. Muumi-lehdessä Rasin viiva on äärimmäisen selkeää, jopa nuoltua. Kun sitä vertaa Korkkarin rosoisempaan jälkeen, pitää todeta miehellä olevaan skaalaa.

Keskellä lehteä on puuhaliite. Joka ikisellä mustavalkoisella sivulla minua komennetaan. Ratkaise ja väritä! Ratkaise ja väritä! Kieltäydyn; en ole käskyläisenne, Egmont kustannus! Olen vapaa mies! Jatkan eteenpäin.

Seuraavaksi proosaa: Pia Sivusen kirjoittamassa tarinassa Hemulin taloon pesiytyy joukko rasittavia vieraita, jotka juovat ja syövät kaapit tyhjiksi eivätkä suostu lähtemään. Voin samastua, minulla on ollut tismalleen tällaisia jatkoja kämpilläni. Kuka väittää, ettei lastenfiktiosta voi löytää relevantteja teemoja?

Postiluukku-palstan lukijapiirrokset todistavat, että 5-6-vuotialla taiteilijanaluilla on näkemystä, jota vanhemmat kuvataiteilijat yrittävät epätoivoisesti palauttaa skeemojen ruuhkauttamiin mieliinsä. Väkeviä pastellivärejä, rohkeita perspektiivejä, surrealistista kuvastoa. Oli aika, jolloin me kaikki näimme maailman sellaisena kuin halusimme, emme itseämme sellaisena kuin maailma halusi. Ah, lapsuus. Eteenpäin.

Pudotus takaisin aikuisten tavoitehakuiseen maailmaan on väkivaltainen. Viimeisellä sivulla on lisää tehtäviä. “Etsi erot ja väritä!” Tunnen suorituspaineita; en selvinnyt puuhaliittestäkään. Eikö mikään riitä? Ajatelkaa lapsia!

SUOSITUS: Muumi-lehden juhlanumero päättyy, mutta mitä seuraavaksi? Juhlavuosi on täynnä Muumi-julkaisuja, mukana tiedotteen mukaan myös “Muumisarjakuvien historiassa ensimmäinen novellimittainen sarjakuva-albumi ‘Muumimman vaarallinen nuoruus’”. Sen käsikirjoittaa Johanna Sinisalo. Antakaahan, kun muotoilen tuon uudestaan:

Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo esittää:
Muumimamma: Ensimmäinen vuosi.

En tiedä teistä, mutta tajuntani juuri räjähti.

Tagit: , .



* Epilogi ei juuri millekään

Kirjoitettu 13.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


RYHMÄ-X/X-MEN 1/2007
Egmont kustannus
Chris Claremont, Peter Milligan, Randy Green, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

Saatan olla ainoa, joka kiinnittää asiaan huomiota, mutta tämän julkaisun virallinen nimi on etusivun infolaatikon mukaan edelleen skitsofreenisesti RYHMÄ-X/X-MEN. Sinänsä ymmärrettävää, mutta huvittavaa yhtä kaikki.

Kansi Peter Milliganin ja Salvador Larrocan ensimmäiseen X-Men numeroon, alkuperäisversio.Tuorein numero keskittyy käsittelemään House of M -crossoverin jälkipyykkiä. Mutantit ympäri maailmaa ovat menettäneet voimansa ja monet ovat ymmärrettävästi tolaltaan. Ryhmä-X syöksyy toimintaan, eli tekee tismalleen sitä, missä ovat olleet parhaita jo vuosikymmeniä: murjottavat päämajassaan ja odottavat, että joku hyökkää. Proaktiivisia nämä supersankarit eivät ole. Odottaminen kannattaa, sillä pian kartanon piha on täynnä jättirobotteja valmiina alistamaan entistäkin pienempää mutanttivähemmistöä.

Kokonaisuuden ongelma on yksinkertainen. House of M oli olevinaan merkittävä tarinakokonaisuus ja tämän lehden tarinoiden olisi tarkoitus toimia sen epilogina. Valitettavasti House of M:ssa ei tapahtunut oikeastaan mitään, joten me saamme 100 sivua hahmoja reagoimassa ei mihinkään kovin kiinnostavaan. Toisaalta monet mutantit ovat menettäneet voimansa, mutta mitäpä päähenkilöt asialle voivat?

Kirjoittajat Chris Claremont ja Peter Milligan luistelevat tähän ylämäkeen ennalta-arvattavin tuloksin. Claremontin puoli lehdestä on oikeastaan vain sarja lyhyitä henkilökuvia, joissa eri sarjojen hahmot reagoivat tapahtuneeseen. On helppo olettaa, että tarina on osin komitean tai toimituksen kirjoittama, sillä Claremontin maneerit – lähinnä irstaat määrät selittävää tekstiä – eivät näy. Vertigo-kirjoittajana tunnettu Peter Milligan heittää tarinan marginaaleihin muutaman kiinnostavan idean, mutta joutuu silti keskittymään jättirobotteja piekseviin mutantteihin. Randy Green onnistuu kuvittamaan ensimmäiset 40 sivua ilman minkäänlaista jännitettä yhdessäkään ruudussa. Salvador Larrocca onnistuu paremmin kuvittaessaan lopun taistelukohtauksia nuollulla viivallaan.

Niin, ne jättirobotit. Meille kerrotaan, että ilkeästi varjoissa myhäilevä kenraali Lazer (epäilemättä reilu tyyppi, kunhan hänet vain oppii tuntemaan) lähettää joukon Vahti-robotteja suojelemaan Ryhmä-X:ää kriisin jälkeen aktivoituneilta mutantteja vainoavilta joukoilta. Robotit lähetetään tietysti ennen kuin kukaan kertoo asiasta sankareille, jotta saamme noin 50 sivua pitkän tarpeettoman taistelukohtauksen. Kyklooppi itse asiassa ottaa asian puheeksi kysyessään hallituksen virkailijalta, miksei kukaan voinut esimerkiksi soittaa mutanttien päämajaan ennen kuin lähetti joukkoeellisen kerrostalon kokoisia tappokoneita päivystämään sen nurmikolle. Tässä tulee todistettua jälleen vanha maksiimi: jos hahmotkin kyseenalaistavat tarinan logiikan, on siinä todennäköisesti jotain pahasti vialla.

Ja entäpä ne mutantteja vainoavat joukot, jotka aikovat haastaa mutantti-iskuryhmän ja tappajarobottiarmeijan? Kuvituksesta päätelleen mutanttien vastainen armeija koostuu kahdesta vanhasta miehestä, joilla on kiväärit ja karvahatut sekä naamaripäisestä naisesta, jotka Kolossi ja Wolverine hakkaavat jo kertaalleen puolessa välissä tarinaa. Seuraavassa numerossa kulminoituvasta yhteenotosta tulee epäilemättä ikimuistoinen.

SUOSITUS: House of M:n epilogi alkaa pakostakin kuopasta, mutta Claremont ja Milligan onnistuvat kaivamaan itsensä vielä syvemmälle.House of M ehdottomasti tarvitsi epilogin, joka ottaa kantaa sen seurauksiin, mutta tämän tarinan suoranaiset tyhmyydet eivät varsinaisesti saa minua vakuuttuneeksi siitä, että tämä on juuri se kaivattu lopetus.

Tagit: , , , .



* Ota silmä käteen ja katso

Kirjoitettu 5.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


Katuoja täytti eilen viisi vuotta. Sen kunniaksi jotain, jota olen tehnyt hyvin, hyvin monta kertaa: arvio viimeisimmästä Hämähäkkimiehestä.

SPIDER-MAN 1/2007
Egmont kustannus
J.M. Straczynski, Mike Wieringo, Pat Lee
52 sivua, värillinen

Lue tämä lause niin monta kertaa, että uskot kyseessä todellakin olevan uskollinen juonikuvaus SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta:

Hämähäkkimies hakataan kuoliaaksi sen jälkeen kun pahis syö tältä silmän päästä.

Spider-Man: Toinen - promotaidettaKyllä, armoitettu käsikirjoittajanero J. M. Straczynskin (mm. Walker: Texas Ranger) masinoiman Toinen-cross-overin puolessavälissä seksuaalisesti ambivalenttien uusromantikkojen päiväkuvitelmista karannut Morlun – myöskin Straczynskin idea, pysäyttämätön pahis, joka viimeksi hänet tavatessamme räjähti kaasuksi – hakkaa Hämähäkkimiehen kuoliaaksi.

Ja. Syö. Tämän. Silmän.

Kun olin kymmenvuotias ja luin J.M. Dematteisin ja Mike Zeckin Kraven-tarinan, jossa roisto hautasi Hämähäkkimiehen, uskoin tosissani, että hahmo on lopullisesti kuollut. Supersankari tietysti kaivautui ulos haudastaan pian, puisteli mullat päältään ja jatkoi seikkailua. Vähän aikaa olin kuitenkin vakuuttunut Peter Parkerin kohtalon lopullisuudesta.

Voimme päätellä tästä erinäisiä asioita. Ensinnäkin, olin todistettavasti tyhmä lapsi. Toiseksi, tyypit, joiden etunimien alkukirjaimet ovat J.M. haluavat jostain syystä tappaa Hämähäkkimiehen. Kolmanneksi: Hämähäkkimies ei tainnut oikeasti kuolla. Tiedän, minäkin yllätyin pääsisäisen prosessorini valtavasta suoritus- ja päättelykyvystä.

Muistatteko ajan, kun kaikki J.M. Straczynskin (mm. He-Man) kirjoittama tuotos ei aiheuttanut väkevää myötähäpeää lukijassa? Hienoja aikoja, ne. Viisi vuotta takaperin, kun aloin kirjoittamaan sarjakuvista, Straczynskin (mm. Legend of the Rangers) Spider-Man vaikutti hyvinkin tuoreelta, takaisin konseptin juurille palaavalta mutta silti innovatiiviselta supersankarifiktiolta. Jonkin aikaa se olikin juuri sitä, mutta Straczynskin (mm. Murhasta tuli totta) syöksykierre alkoi vaivihkaa ja pian huomasimmekin tuijottavamme suoraan Vihreän Mennikäisen orgasmin hetkellä vääntelehtiviin kasvoihin.

Toinen-tarinan suurin ongelma on sen itsetarkoituksellinen tärkeys. Hämähäkkimies tekee kuolemaa sivukaupalla ja sitten seurataan tämän vaimon kyynelehtimistä. Absurdiksi touhu menee viimeistään, kun Wolverine käyttää käänteispsykologiaa lohduttaakseen Mary Janea. Sosiopaattinen tappaja suruterapeuttina olisi missä tahansa tarinassa koominen elementti, mutta Toisessa se esitetään yhtä vakavana kuin koko tärkeilevä kokonaisuus. Alkupään kuvittaa taitavasti karrikoiva Mike Wieringo, joka on nyt piirtämässä täysin väärää tarinaa. Loppuosan kuvittaa Pat Lee, joka on aina kuvittamassa väärää tarinaa.

Toinen ei varsinaisesti ole sellainen tarina, jota haluan lukea Spider-Man-lehdestä. Toisaalta, jos juttu olisi vedetty kaikkine silmänsyömisineen tarpeeksi överiksi, sillä olisi voinut olla jonkinlaista viihdearvoa. Nyt on vain vaikea ymmärtää, kenelle tarina on suunnattu. On sääli, että veteraanikirjoittaja Peter Davidin (joka vastasi Toisen ensimmäisistä kappaleista) tarinat alkavat keskeltä tympeää ja ylipitkää cross-overia. Davidin humoristinen ote kun sopii Hämähäkkimieheen paremmin kuin Straczynskin (mm. Jayce and the Wheeled Warriors) pönöttäminen.

Kuvaavaa lienee, että ainakin englanninkielisillä markkinoilla Hämähäkkimieslehdet ovat menettäneet lukijoitaan Hollywood-filmatisoinneista ja isosti markkinoiduista cross-overeista (Toinen ja tuleva Civil War) huolimatta. Syynä voi olla vain tarinoiden sisältö: sekä hahmo että yleisö on ymmärretty traagisesti väärin.

SUOSITUS: Jos pohdit, miksi Egmont kustannus julkaisee Spider-Man seikkailee -lehteä, joka sisältää substandardeja mutta harmittomia tarinoita lapsille (mukana bonuslelu!), lue tämä Spider-manin numero etkä joudu enää vaivaamaan päätäsi.

Tagit: , , , .



* Viimeinen lajiaan

Kirjoitettu 18.01.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


MEGA 6/2006
Egmont kustannus
Brian Bendis, Oliver Coipel
100 sivua, värillinen

House of M #8: kansitaidetta.MEGAN viimeinen numero sisältää jälkimmäisen puolikkaan House of M -tarinakokonaisuudesta. House on M on cross-over, useisiin eri lehtiin levitetty jatkosarja. Vuosituhannen vaihteessa cross-overien kaltaiset tarinoiksi naamioidut markkinointikikat hävisivät hetkeksi, mutta ne ovat valitettavasti jälleen palanneet muotiin. Lisäksi ne ovat osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Esimerkiksi Marvelin tuoreen Civil War -kokonaisuuden oma lehti on rikkonut viime vuosien myyntiennätyksiä. Yhdeksänkymmenluvun loputtomien, ali-arvoisten cross-overeiden helvetti on ilmeisesti unohdettu.

Jonkinlainen myönnytys lukijaystävällisyyden suuntaan on kuitenkin tehty 2000-luvun tapahtumasarjakuvissa. Pääjuonelle keskeiset tapahtumat nähdään minisarjassa ja tarinaan liittyvät sivujuonet muissa lehdissä. Pelkän pääsarjan lukemalla saa kokonaisuudesta hyvän käsityksen.

House on M on rakennettu juuri näin. Eri lehtien sivutarinoita ei suomalaisissa lehdissä nähdä, mutta kahteen Megaan jaettu tarina on luettava sellaisenaan. Valitettavasti tässä tapahtumasarjakuvassa on merkillisen vähän tapahtumaa.

Siinä Marvel-supersankarit heräävät vaihtoehtotodellisuudesta, jossa superroisto Magneto hallitsee maailmaa. Sitten juostaan sankarilta toiselle ja viimein kohdataan Magneto pitkässä toimintakohtauksessa, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Lopussa – yllätys yllätys – status quo palautetaan, mitä nyt joukko hahmoja, joita emme näe, menettävät superkykynsä.

Kirjoittaja Brian Bendisin yrittää luoda vaikutelmaa tarinan tapahtumien tärkeydestä. Kun liikutaan tekijän vahvimmalla aluella, dialogikohtauksissa, pystyy Bendis lataamaan juttuun jonkinlaista jännitettä. Toimintakohtaukset sen sijaan ovat vain sarja poseerauksia vailla tarkoitusta. Oliver Coipel on erinomainen supersankarikuvittaja, jonka huomattavat taidot sivusommittelijana ja hahmojen ruumiinkielen kuvittajana menevät hukkaan ruuhkaisessa tarinassa.

House of M:n suurin vika voidaan tiivistää kolmeen sanaan: mitään ei tapahdu.

Kokonaisuuden pitäisi olla merkittävän dramaattinen kokonaisuus, mutta siinä ei varsinaisesti ole juonenkäänteitä. Meille esitellään yksi toisensa jälkeen vaihtoehtotodellisuudessa muuttuneet versiot tutuista hahmoista, mutta nämä palaavat ennalleen heti esittelynsä jälkeen, joten uudesta miljööstä ei saada mitään irti. Sivujuoni kadonneesta professori Xavierista ei vie yhtään minnekään. Sankareiden valinnatkaan eivät varsinaisesti vaikuta lopputulokseen millään tavalla. Kokonaisuus on tympeän lineaarinen.

SUOSITUS: House of M on sarja ideoita ja kohtauksia, joista osa on kiinnostavia. Kiinnostavaa tarinaa – tai oikeastaan tarinaa yleensä – se ei muodosta.

Mega 6/2006 on siis kymmenvuotisen sarjan viimeinen. Mega alkoi ilmestyä Mega-Marvelin nimellä vuonna 1997, kun Marvel- ja Sarjakuvalehti-julkaisut yhdistyivät. Siitäkin huolimatta, että Megan sisältö oli sen historian läpi hyvin epätasainen, Egmontin kiinnostavimmat supersankaritarinat nähtiin nimen omaan Megan sivuilla. On sääli, että sen julkaisu loppuu. Tietysti Mega oli kaupallinen hanke ja tämä näkyikin välillä poikkeuksellisen kammottavina numeroina, joiden julkaisuna ainoa järjellä käsitettävä peruste oli niissä esiintyneet hahmot; esimerkkinä vaikkapa Mega 5/2004, Wolverine & Tuomari, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia yhtenä huonoimmista 2000-luvun supersankarijulkaisuista. Toisinaan kuitenkin toimituksellinen näkemys kohtasi julkaisuohjelmassa kaupalliset tavoitteet ja näimme Ultimate Spider-manin, Ylivertaisten, Supreme Powerin ja (Garth Ennisin ja Steve Dillonin) Tuomarin kaltaisia kiinnostavia genresarjakuvia.

Kun puhun toimituksellisesta näkemyksestä, puhun todennäköisesti Jouko Ruokosenmäestä, jonka toimittama Mega oli läpi koko 10-vuotisen historiansa. Toimittajana Ruokosenmäki on uskaltanut käyttää omaa makuaan julkaisuvalinnoissa. Vaikka en itse välitä esimerkiksi Richard Corbenin tai Neil Adamsin töistä, Ruokosenmäki välittää ja on saanut niitä myös julkaistua. Se on, kuitenkin, hänen työnsä: tasapainottaa omat mieltymyksensä ja kaupalliset vaatimukset. Myös tuore Vartijat-käännös oli hänen toimittamamsa ja on nähtävästi lisäksi myynyt hyvin.

Viimeisessä Megassa Ruokosenmäki kertoo Egmontin erikoisjulkaisujen jatkuvan. Nykyisessä, pitkiä tarinoita ja minisarjoja suosivassa supersankarisarjakuvakulttuurissa pitkä albumi onkin mielekkäämpi formaatti julkaista tarinoita. Vastaavasti tarinoiden kohdeyleisö on vanhempaa ja vauraampaa ja heillä on varaa ostaa kalliimpia, parempia laitoksia haluamistaan sarjakuvista. Megan kaltainen kompromissi – edullinen, mutta tarinoita kesken jättävä lehtipistejulkaisu – saattoi olla formaattina jo vanhentunut.

Tagit: , , , .