Tagiarkisto ‘x-men’

* Entisessä ryhmässä on vielä eloa

Kirjoitettu 23.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.



ASTONISHING X-MEN VOL. 2 HC
Joss Whedon, John Cassaday & Laura Martin
Marvel
320 sivua, värillinen

Kun Grant Morrisonin New X-Men päättyi, Ryhmä-X oli minun puolestani ohi. Tavallaan tämä on vain vitsi. Ryhmä-X ei ollut ennen Morrisoniakaan ollut erityisen tärkeä sarjakuva minulle enää moneen vuoteen, muutamia ilonpilkahduksia (mm. Alan Davisin tarinat) lukuunottamatta. Tietenkin oli odotettavissa, että Morrisonin jälkeinen Ryhmä-X ei kiinnostaisi enää yhtä paljon.

Mutta karu totuus on se, että kaksi viimeistä Ryhmä-X:n numeroa olivat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka. Ne eivät vain tuntuneet niin tärkeiltä. Näin ei olisi käynyt, jos Joss Whedonin ja John Cassadayn ASTONISHING X-MENin loppupuolisko olisi nähty täkäläisessä Ryhmä-X:ssä. Tätä ei tule tapahtumaan, koska Tanskassa sen julkaisi joku muu kuin Egmont, ja pelkän suomijulkaisun painattaminen ei olisi kannattavaa.

Tämän valitettavan tilanteen ei pidä estää ketään lukemasta Astonishing X-Meniä, ja jos suinkin mahdollista, se pitää lukea tässä kovakantisessa, isokokoisessa formaatissa. John Cassaday on ehdottomasti yksi parhaista supersankarisarjakuvan piirtäjistä. Tällä hetkellä. Ikinä, ehkä. Cassadayn kuvituksessa yhdistyy pikkutarkka realismi, ilmeikäs karrikointi, elokuvamaiset asetelmat ja ennen kaikkea huikea selkeys, sekä elegantissa viivankäytössä että tehokkaassa sarjakuvakerronnassa.

Lisäksi Cassadayn värittäjänä Astonishingissa on Laura Martin, jonka kanssa hän on tehnyt yhteistyötä ainakin Planetarysta lähtien viime vuosituhannen puolella. Martin tietää tarkalleen, miten Cassadayn kuvituksen saa näyttämään mahdollisimman hyvältä.

Periaatteessa kuvitus olisi jo riittävä syy ostaa tämä kokoelma. Mutta täytyy myöntää, että Joss Whedon ei ole täysin avuton kirjoittaja. Joku Marvelilla ainakin uskoo hänen kykyihinsä, koska Whedonin nimi on kannessa isommalla kuin itse sarjakuvan nimi. Hyvin pienellä lukee, että hän on Buffy, vampyyrintappajan luoja. Ilmeisesti oletetaan, että tämä on yleisesti tunnettu asia.

Whedonin tv-fiktion pahin puoli, itseironiaan hukkuva pikkunäppärä dialogi, ei muodostu haitaksi sarjakuvassa. Ehkä vain sen takia, että keskinkertaisten näyttelijöiden maneerisen replikoinnin sijasta välineenä ovat neutraalit puhekuplat, joille ei mielessään tarvitse antaa sen enempää painoa kuin on pakko.

Hahmot Whedonilla on täysin hallussaan. Kitty Pryde on tietenkin Astonishingin keskushahmo, hyvin klassisen whedonilainen nörttityttö joka osaa myös taistella ja rakastaa. Whedon nostaa kuitenkin hyvin vahvasti esille myös Ryhmä-X:n pitkään kaltoinkohdellun kenttäjohtajan, Kykloopin. Ensitöikseen Whedon murskaa Kykloopin täysin. Hänen naisystävänsä Emma Frost, Helvetintulen klubin Valkoinen kuningatar, kääntyy Ryhmä-X:ää vastaan ja poistaa Kykloopin pelistä selittämällä, että hän ei ikinä ansainnut johtajan asemaansa. Psykologisesti kuohittu Kyklooppi menettää supervoimansa kokonaan.

Kyklooppia on vuosien varrella kirjoitettu niin huolimattomasti, että Whedonin Emman suuhun laittamat syytökset ovat täysin vakuuttavia. Miksi ihmeessä kukaan on ikinä arvostanut Kyklooppia millään tavalla? Miten hän voi ikinä enää olla uskottava Ryhmä-X:n johtajana? Whedon ei turhaan yritä laatia perusteluja sille. Hän vain näyttää sen.

Astonishingin viimeinen tarinakokonaisuus kokoaa yhteen juonenpätkät, jotka kolmessa ensimmäisessä pantiin alulle: Kolossin paluu kuolleista, ennustus Murtomaailman tuhosta, tietoisuuden kehittänyt Vaarahuone ja Kykloopin voimattomuus. Lopulta koko Maapalloa uhkaa tuho, ja kaikki planeetan supersankarit hälytetään apuun. Ja Whedon pitää juonen kasassa vaivattomasti.

Erityisesti pitää ihailla sitä, miten Whedon pelaa lopussa yhden nappulan pois laudalta. Kuolemasta on tullut vitsi Marvelin universumissa: kirjoittajat yrittävät napsia halpoja draamapisteitä listimällä hahmoja, joista muut kirjoittajat ovat vaivannäöllään tehneet lukijoille tärkeitä. Whedon ansaitsee paatoksensa omin avuin, eikä yritä lukita ovea takanaan muilta kirjoittajilta. Mitä nyt telkeää sen jättimäisellä, raskaalla esineellä.

SUOSITUS: Ryhmä-X, vielä kerran, niin kuin sen muistatte lapsuudestanne, vaikka se ei ikinä oikeasti näin hyvä ollutkaan. Te tiedätte, että te haluatte sitä.

Tagit: , .



* Staattisesta dramaattiseen

Kirjoitettu 16.04.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


RYHMÄ-X/X-MEN 2/2007
Egmont kustannus
Peter Milligan, Salvador Larroca, Ed Brubaker, Trevor Hairsine
100 sivua, värillinen

Uusimmassa X-MEN-lehdessä viime numerossa alkanut epilogi House of M -kokonaisuudelle kompuroi päätökseen. Mutanttiarmeija ja jättirobotit tuhoavat kaksi autollista aseistettuja tyyppejä ennalta-arvattavan vähäjännitteisesti. Lopuksi mutantit lörköttelevät ihmissuhteistaan ja potevat vielä vähän lisää ahdistusta kadonneista mutanttivoimistaan. Salvador Larrocan kuvitus on staattista mutta pätevää. Kirjoittaja Peter Milliganin tuotannolle tyypillinen subversiivisuus loistaa poissaolollaan ja lopputulos on substandardia supersankaritoimintaa, joka polkee ponnettomasti jätticrossoverin lauhdevettä. Lusikoiden laskeminenkin on kiinnostavampaa.

Kolme puhdasta isoa lusikkaa, kolme tiskaamatonta pientä lusikkaa ja yksi puhdas. Nyt, loput lehdestä.

Tämä onkin kiinnostavampaa: erinomaisen Sleeperin kirjoittaneen Ed Brubakerin Deadly Genesis -maksisarjan kääntäminen alkaa. Ilmassa on ns. retconin tuoksua, kun mysteeripahis tippuu avaruudesta vainoamaan Ryhmä-X:ää. Samaan aikaan hallusinaatiot menneistä alkavat vainota mutantteja.

Brubakerin tarina on myös standardia supersankarikamaa, muttei lainkaan sub-sellaista. On iso salaisuus, joka tulee muuttamaan kaiken (aivan kaiken!), voittamattomalta tuntuva superpahis, jonka raakuus on paikoin vaikuttavaakin, se pakollinen dramaattinen kuolinkohtaus ja riittävästi vetävää toimintaa. Muutoksen illuusio potkii täysillä ja jatkoa jää jopa odottamaan. Riippuen Brubakerin historian uudelleenkirjoituksen uskottavuudesta kokonaisuudesta voi muodostua sangen toimivakin.

Olennaisin tekijä Deadly Genesiksen onnistumiseen on brittiläinen Trevor Hairsine, jonka naturalistinen tyyli toimii dramaattisen tarinan kontekstissa mitä mainioimmin. Hairsine käyttää runsaasti leveitä, sivun halkaisevia ruutuja, jotka rytmittävät tarinaa kiinnostavasti. Sommittelemalla hahmoja ruutujen reunoille ja jättämällä rohkeasti tyhjää hän ohjaa lukijan katsetta ja saa tarinankerronnan soljumaan.

SUOSITUS: Banaalin House of M -epilogin jälkeen siirrytään merkittävästi kiinnostavampaan tarinakokonaisuuteen. Brubakerin ja Hairsinen yhteistyöltä on lupa odottaa lisää erittäin pätevää genrekamaa.

Tagit: , , .



* Epilogi ei juuri millekään

Kirjoitettu 13.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


RYHMÄ-X/X-MEN 1/2007
Egmont kustannus
Chris Claremont, Peter Milligan, Randy Green, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

Saatan olla ainoa, joka kiinnittää asiaan huomiota, mutta tämän julkaisun virallinen nimi on etusivun infolaatikon mukaan edelleen skitsofreenisesti RYHMÄ-X/X-MEN. Sinänsä ymmärrettävää, mutta huvittavaa yhtä kaikki.

Kansi Peter Milliganin ja Salvador Larrocan ensimmäiseen X-Men numeroon, alkuperäisversio.Tuorein numero keskittyy käsittelemään House of M -crossoverin jälkipyykkiä. Mutantit ympäri maailmaa ovat menettäneet voimansa ja monet ovat ymmärrettävästi tolaltaan. Ryhmä-X syöksyy toimintaan, eli tekee tismalleen sitä, missä ovat olleet parhaita jo vuosikymmeniä: murjottavat päämajassaan ja odottavat, että joku hyökkää. Proaktiivisia nämä supersankarit eivät ole. Odottaminen kannattaa, sillä pian kartanon piha on täynnä jättirobotteja valmiina alistamaan entistäkin pienempää mutanttivähemmistöä.

Kokonaisuuden ongelma on yksinkertainen. House of M oli olevinaan merkittävä tarinakokonaisuus ja tämän lehden tarinoiden olisi tarkoitus toimia sen epilogina. Valitettavasti House of M:ssa ei tapahtunut oikeastaan mitään, joten me saamme 100 sivua hahmoja reagoimassa ei mihinkään kovin kiinnostavaan. Toisaalta monet mutantit ovat menettäneet voimansa, mutta mitäpä päähenkilöt asialle voivat?

Kirjoittajat Chris Claremont ja Peter Milligan luistelevat tähän ylämäkeen ennalta-arvattavin tuloksin. Claremontin puoli lehdestä on oikeastaan vain sarja lyhyitä henkilökuvia, joissa eri sarjojen hahmot reagoivat tapahtuneeseen. On helppo olettaa, että tarina on osin komitean tai toimituksen kirjoittama, sillä Claremontin maneerit – lähinnä irstaat määrät selittävää tekstiä – eivät näy. Vertigo-kirjoittajana tunnettu Peter Milligan heittää tarinan marginaaleihin muutaman kiinnostavan idean, mutta joutuu silti keskittymään jättirobotteja piekseviin mutantteihin. Randy Green onnistuu kuvittamaan ensimmäiset 40 sivua ilman minkäänlaista jännitettä yhdessäkään ruudussa. Salvador Larrocca onnistuu paremmin kuvittaessaan lopun taistelukohtauksia nuollulla viivallaan.

Niin, ne jättirobotit. Meille kerrotaan, että ilkeästi varjoissa myhäilevä kenraali Lazer (epäilemättä reilu tyyppi, kunhan hänet vain oppii tuntemaan) lähettää joukon Vahti-robotteja suojelemaan Ryhmä-X:ää kriisin jälkeen aktivoituneilta mutantteja vainoavilta joukoilta. Robotit lähetetään tietysti ennen kuin kukaan kertoo asiasta sankareille, jotta saamme noin 50 sivua pitkän tarpeettoman taistelukohtauksen. Kyklooppi itse asiassa ottaa asian puheeksi kysyessään hallituksen virkailijalta, miksei kukaan voinut esimerkiksi soittaa mutanttien päämajaan ennen kuin lähetti joukkoeellisen kerrostalon kokoisia tappokoneita päivystämään sen nurmikolle. Tässä tulee todistettua jälleen vanha maksiimi: jos hahmotkin kyseenalaistavat tarinan logiikan, on siinä todennäköisesti jotain pahasti vialla.

Ja entäpä ne mutantteja vainoavat joukot, jotka aikovat haastaa mutantti-iskuryhmän ja tappajarobottiarmeijan? Kuvituksesta päätelleen mutanttien vastainen armeija koostuu kahdesta vanhasta miehestä, joilla on kiväärit ja karvahatut sekä naamaripäisestä naisesta, jotka Kolossi ja Wolverine hakkaavat jo kertaalleen puolessa välissä tarinaa. Seuraavassa numerossa kulminoituvasta yhteenotosta tulee epäilemättä ikimuistoinen.

SUOSITUS: House of M:n epilogi alkaa pakostakin kuopasta, mutta Claremont ja Milligan onnistuvat kaivamaan itsensä vielä syvemmälle.House of M ehdottomasti tarvitsi epilogin, joka ottaa kantaa sen seurauksiin, mutta tämän tarinan suoranaiset tyhmyydet eivät varsinaisesti saa minua vakuuttuneeksi siitä, että tämä on juuri se kaivattu lopetus.

Tagit: , , , .



* Viimeinen lajiaan

Kirjoitettu 18.01.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


MEGA 6/2006
Egmont kustannus
Brian Bendis, Oliver Coipel
100 sivua, värillinen

House of M #8: kansitaidetta.MEGAN viimeinen numero sisältää jälkimmäisen puolikkaan House of M -tarinakokonaisuudesta. House on M on cross-over, useisiin eri lehtiin levitetty jatkosarja. Vuosituhannen vaihteessa cross-overien kaltaiset tarinoiksi naamioidut markkinointikikat hävisivät hetkeksi, mutta ne ovat valitettavasti jälleen palanneet muotiin. Lisäksi ne ovat osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Esimerkiksi Marvelin tuoreen Civil War -kokonaisuuden oma lehti on rikkonut viime vuosien myyntiennätyksiä. Yhdeksänkymmenluvun loputtomien, ali-arvoisten cross-overeiden helvetti on ilmeisesti unohdettu.

Jonkinlainen myönnytys lukijaystävällisyyden suuntaan on kuitenkin tehty 2000-luvun tapahtumasarjakuvissa. Pääjuonelle keskeiset tapahtumat nähdään minisarjassa ja tarinaan liittyvät sivujuonet muissa lehdissä. Pelkän pääsarjan lukemalla saa kokonaisuudesta hyvän käsityksen.

House on M on rakennettu juuri näin. Eri lehtien sivutarinoita ei suomalaisissa lehdissä nähdä, mutta kahteen Megaan jaettu tarina on luettava sellaisenaan. Valitettavasti tässä tapahtumasarjakuvassa on merkillisen vähän tapahtumaa.

Siinä Marvel-supersankarit heräävät vaihtoehtotodellisuudesta, jossa superroisto Magneto hallitsee maailmaa. Sitten juostaan sankarilta toiselle ja viimein kohdataan Magneto pitkässä toimintakohtauksessa, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Lopussa – yllätys yllätys – status quo palautetaan, mitä nyt joukko hahmoja, joita emme näe, menettävät superkykynsä.

Kirjoittaja Brian Bendisin yrittää luoda vaikutelmaa tarinan tapahtumien tärkeydestä. Kun liikutaan tekijän vahvimmalla aluella, dialogikohtauksissa, pystyy Bendis lataamaan juttuun jonkinlaista jännitettä. Toimintakohtaukset sen sijaan ovat vain sarja poseerauksia vailla tarkoitusta. Oliver Coipel on erinomainen supersankarikuvittaja, jonka huomattavat taidot sivusommittelijana ja hahmojen ruumiinkielen kuvittajana menevät hukkaan ruuhkaisessa tarinassa.

House of M:n suurin vika voidaan tiivistää kolmeen sanaan: mitään ei tapahdu.

Kokonaisuuden pitäisi olla merkittävän dramaattinen kokonaisuus, mutta siinä ei varsinaisesti ole juonenkäänteitä. Meille esitellään yksi toisensa jälkeen vaihtoehtotodellisuudessa muuttuneet versiot tutuista hahmoista, mutta nämä palaavat ennalleen heti esittelynsä jälkeen, joten uudesta miljööstä ei saada mitään irti. Sivujuoni kadonneesta professori Xavierista ei vie yhtään minnekään. Sankareiden valinnatkaan eivät varsinaisesti vaikuta lopputulokseen millään tavalla. Kokonaisuus on tympeän lineaarinen.

SUOSITUS: House of M on sarja ideoita ja kohtauksia, joista osa on kiinnostavia. Kiinnostavaa tarinaa – tai oikeastaan tarinaa yleensä – se ei muodosta.

Mega 6/2006 on siis kymmenvuotisen sarjan viimeinen. Mega alkoi ilmestyä Mega-Marvelin nimellä vuonna 1997, kun Marvel- ja Sarjakuvalehti-julkaisut yhdistyivät. Siitäkin huolimatta, että Megan sisältö oli sen historian läpi hyvin epätasainen, Egmontin kiinnostavimmat supersankaritarinat nähtiin nimen omaan Megan sivuilla. On sääli, että sen julkaisu loppuu. Tietysti Mega oli kaupallinen hanke ja tämä näkyikin välillä poikkeuksellisen kammottavina numeroina, joiden julkaisuna ainoa järjellä käsitettävä peruste oli niissä esiintyneet hahmot; esimerkkinä vaikkapa Mega 5/2004, Wolverine & Tuomari, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia yhtenä huonoimmista 2000-luvun supersankarijulkaisuista. Toisinaan kuitenkin toimituksellinen näkemys kohtasi julkaisuohjelmassa kaupalliset tavoitteet ja näimme Ultimate Spider-manin, Ylivertaisten, Supreme Powerin ja (Garth Ennisin ja Steve Dillonin) Tuomarin kaltaisia kiinnostavia genresarjakuvia.

Kun puhun toimituksellisesta näkemyksestä, puhun todennäköisesti Jouko Ruokosenmäestä, jonka toimittama Mega oli läpi koko 10-vuotisen historiansa. Toimittajana Ruokosenmäki on uskaltanut käyttää omaa makuaan julkaisuvalinnoissa. Vaikka en itse välitä esimerkiksi Richard Corbenin tai Neil Adamsin töistä, Ruokosenmäki välittää ja on saanut niitä myös julkaistua. Se on, kuitenkin, hänen työnsä: tasapainottaa omat mieltymyksensä ja kaupalliset vaatimukset. Myös tuore Vartijat-käännös oli hänen toimittamamsa ja on nähtävästi lisäksi myynyt hyvin.

Viimeisessä Megassa Ruokosenmäki kertoo Egmontin erikoisjulkaisujen jatkuvan. Nykyisessä, pitkiä tarinoita ja minisarjoja suosivassa supersankarisarjakuvakulttuurissa pitkä albumi onkin mielekkäämpi formaatti julkaista tarinoita. Vastaavasti tarinoiden kohdeyleisö on vanhempaa ja vauraampaa ja heillä on varaa ostaa kalliimpia, parempia laitoksia haluamistaan sarjakuvista. Megan kaltainen kompromissi – edullinen, mutta tarinoita kesken jättävä lehtipistejulkaisu – saattoi olla formaattina jo vanhentunut.

Tagit: , , , .



* Viimeisen kohtaamisen jälkeen

Kirjoitettu 25.05.2006 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Sisältää juonipaljastuksia elokuvasta X-Men: Viimeinen kohtaaminen. Jos et ole nähnyt elokuvaa vielä, suosittelen palaamaan edelliseen kolumniin.

Hieno elokuva.

Huoleni penninvenyttämisen näkymisestä valkokankaalla olivat jokseenkin kokonaan aiheettomat. Illusorinen Vahtikaan ei näyttänyt ihan pelkiltä nosturin nokkaan ripustetuilta valonheittimiltä, vaan hehkuvien silmien ympärillä oli nähtävissä savun läpi (savu ja usva olivat kyllä ahkerassa käytössä) Vahdin pään siluetti. Ja Vahdin koko kehon toteuttaminen pienen budjetin tietokonegrafiikoilla olisi näyttänyt paljon pahemmalta. Sama periaate on voimassa koko elokuvan läpi: On parempi säästää rahaa olemalla näyttämättä asioita kuin näyttää ne halvasti. Harkittujen kuvakulmien ja reippaiden leikkauksien avulla taidettiin selvitä näyttämättä oikeasti X-suihkarin nousua tai laskua kertaakaan. Ei niin, että kaikki elokuvan erikoisefektit olisivat mitenkään häikäiseviä, mutta en myöskään kokenut niitä häiritseviksi.

Suuren hahmokatraan kanssa temppuilu sai kyllä alkupuolen tahmaamaan pahasti. Elokuvan aloittava takauma Xavierin, Magneton ja nuoren Jeanin ensitapaamiseen 20 vuotta sitten luo loistavan tunnelman, joka lässähtää, kun seuraava kohtaus on takauma Enkelin nuoruuteen 10 vuotta sitten. Kunnolla filmi pääsee käyntiin vasta Scottin kohdatessa Jeanin Alkali-järvellä (sanoinhan, että tässä olisi juonipaljastuksia). Siitä lähtien olinkin sitten aivan täysillä mukana. Juonessa ei ole turhia mutkia, vaan sen jälkeen kun kivi on työnnetty mäen päälle, sen annetaan vain vieriä alas, ja sitten elokuva päättyy.

Erityistä tyytymättömyyttä on aiheuttanut, siitä lähtien kun Ain’t It Cool News julkaisi arvostelun elokuvan varhaisesta käsikirjoitusversiosta, Kykloopin ja professori Xavierin tappaminen (minähän varoitin), tai se, miten se tapahtuu. Mitä minä en täysin tajua. Kumpikin kuolema on olennainen osa juonen kehittymistä. Kyse ei ole pelkästään shokeeraamisesta. Xavier oli lähtökohtaisesti Feenixin pahin vastustaja, joten heidän yhteenottonsa, ja sen väistämättömän lopputuloksen, vältteleminen olisi ollut todella tökeröä. Kykloopin tapauksessa asiaa ei ainakaan vaikeuttanut se, että hänen roolinsa ei ollut kovin suuri ensimmäisessä elokuvassa, ja vielä pienempi toisessa, minkä lisäksi hän sitten loikkasi Bryan Singerin mukaan Superman Returnsiin. Ehkä se vaikutti jollain tavalla siihen ajatuskulkuun, joka johti päätökseen tappaa Kyklooppi, mutta se, millä tavalla Kyklooppi tapettiin, on järkeenkäypä.

Feenix on elokuvassa Ryhmä-X:n arkkivihollinen, ja myös Jean Greyn vihollinen. Jean rakastaa Scottia, ja Feenix vie Scottin häneltä pois. Ja koska Jean ei voi elää ilman Scottia, hänen täytyy kuolla lopussa. Elokuvassa tämä tietenkin näyttää juoniaukolta, koska juuri hetkeä aikaisemmin toinen arkkivihollinen Magneto on neutraloitu Lääkkeen avulla, ja kukaan ei sano ääneen mitään syytä, miksi Wolverine ei voisi tehdä samaa Feenixille.

Itse asiassa itse elättelin toivoa siitä, että elokuvassa Feenixin taru päättyisi samaan tapaan, kuin sen oli sarjakuvissa alunperin tarkoitus. Ennen kuin Jim Shooter määräsi Jean Greyn tapettavaksi rangaistuksena Feenixin hirmuteoista, Jeanin mutanttivoimat oli tarkoitus poistaa shi’arien laitteella. Tämä laite olisi tietenkin elokuvassa voitu helposti korvata Lääkkeellä. Mutta toivoin myös, että huhu Kykloopin kuolemasta osoittautuisi huhuksi, tai että Jean herättäisi hänet henkiin ennen loppua, ja he voisivat elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta Scott pysyi kuolleena, joten Jeaninkin oli kuoltava. Ehkä olen outo, mutta Jeanin ja Scottin vierekkäisten hautakivien näkeminen oli varsin lohdullista verrattuna siihen kuolemisten ja henkiinheräämisten loputtomaan toistoon, johon he ovat sarjakuvissa tuomittuja.

Mutta mikä siis oli se syy, elokuvan sisäisen logiikan mukaan, minkä takia Wolverine ei anna Jeanille lääkettä, vaan tappaa hänet? Helppoa. Kanssakäymisissään Roguen kanssa Wolverine osoittaa, että hän ei ole mikään idealisti. Hän ymmärtää Roguen tuskan, eikä yritä uskotella, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin, vaikka Rogue ei ottaisikaan Lääkettä. Ehkä Rogue tekee virheen, ehkä ei, mutta Wolverinelle tärkeintä on se, että päätös on Roguen, ja hän kunnioittaa sitä. Ja Jean pyysi häntä tappamaan itsensä. Tietenkin Wolverine kieltäytyi aikaisemmin, mutta sen takia, että hän oli rakastunut Jeaniin, hän tarvitsi Jeaniä, ja asetti omat tarpeensa Jeanin edelle. Ja ennen taisteluun lähtöä Storm kyseenalaisti juuri siitä syystä Wolverinen kyvyn tehdä oikea päätös oikealla hetkellä. Ja vaikka ne lopulta jäävät harmittavalla tavalla unohduksiin spektaakkelin alle, nämä langat selvästi kietoutuvat yhteen elokuvan loppuhuipennuksessa.

Ja idea, että Jeanin repiessä telekineettisillä voimillaan Wolverinen kehoa kappaleiksi Wolverinen omat voimat kursivat sitä koko ajan kokoon, kruunasi koko jutun.

Ja sitten vielä Xavier herätettiin henkiin. Ajattelin kyllä, että se Xavierin esimerkki eettisestä ongelmasta tuntui todella kaukaa haetulta, mutta se unohtui varsin nopeasti. Ja sitten, kun sitä ei osannut odottaa, se tuli takaisin. Törkeää. Mahtavaa.

Tagit: , .



* Ennen viimeistä kohtaamista

Kirjoitettu 23.05.2006 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Kolmas Ryhmä-X -elokuva X-Men: Viimeinen kohtaaminen saa ensi-iltansa keskiviikkona. Varhaiset arviot elokuvan käsikirjoituksesta tuomitsivat projektin katastrofiksi, josta syypääksi nimettiin kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjanneen Bryan Singerin tiehensä häätänyt Foxin studiopomo Tom Rothman. Ensimmäiset arvostelut itse filmistä ovat olleet varauksellisen positiivisia (kirjoitushetkellä Rotten Tomatoes on kirjannut elokuvalle 67% tuoreusasteen).

Promootiomateriaalit elokuvantekijöiden haastatteluista TV:ssä ja Internetissä levitettyihin filmikatkelmiin ovat panostaneet torjuntavoiton saavuttamiseen kahdella rintamalla: Elokuva ei ole harhautunut kauaksi fanien rakastamasta Ryhmä-X:stä, ja se ei näytä hutiloidulta, halvalta roskalta. Ihan aina näitä viestejä ei saada välittymään yhtäläisen vakuuttavasti, kuten “Kanuunankuula”-katkelman tapauksessa. Meitä pitkäaikaisia Ryhmä-X:n ystäviä ilahduttaa nähdä Wolverinen ja Kolossin klassinen manööveri elokuvallistettuna, ja vielä riemastuttavampaa on tajuta, että heidän vastustajansa on Vahti-robotti. Kuitenkin on todettava, että robotista itse asiassa ei nähdä muuta kuin irrallinen pää, ja mielikuva uhkaavasti lähestyvästä hehkuvasilmäisestä jätistä on pelkkä nosturin nokkaan ripustetuilla valonheittimillä luotu illuusio. Tällaiseen penninvenyttämiseen primitiivisillä filmitaiteen kikoilla ei luulisi kenenkään ohjaajan alentuvan, ellei hän joutuisi esimerkiksi luomaan kesän ällistyttävimmän erikoisefektispektaakkelin alle vuodessa.

Brett Ratnerillä oli siis varsin epäkiitollinen tehtävä edessään, kun hänet palkattiin projektin hylänneen Matthew Vaughnin seuraajaksi alkukesästä 2005. Ohjaajan vaihtuminen ei saanut vaikuttaa aikatauluun, tai muuten kesän ällistyttävimmän erikoisefektispektaakkelin tittelin veisi ilman haastajaa Warner Bros:in palvelukseen siirtyneen Bryan Singerin Superman Returns. Jotenkin Ratnerin täytyi kuvata ihmis- ja mutanttikuntien välinen kataklysminen yhteenotto tuhansine, no, satoine, tai ainakin kymmenine superolentoineen vaatimattoman budjetin (arviolta 150 milj. dollaria vs. Superman Returnsin 250 milj. dollaria) ja vaativan aikataulun rajoissa, keinoja kaihtamatta. Ja jotenkin hän näyttää siinä onnistuneen.

Joissain kohdissa on selvästi menty siitä, missä aita on matalin, mutta näin säästetyt rahat on voitu sijoittaa muutamiin todella vaikuttaviin jaksoihin. Elokuvan aloittava takauma nuoren Jean Greyn ja nuorehkojen Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin kohtaamiseen on toteutettu nuorentamalla Patrick Stewartin ja Sir Ian McKellenin kasvoja digitaalisesti, ja lopputulos on ainakin netistä imuroitavan tiedoston resoluutiolla tarkasteltuna hätkähdyttävä. Kyseinen kohtaus on vieläpä sisällöltään ja sävyltään, julkkiscameoista puhumattakaan, niin oikeanlainen, että minä katson tavoitellun torjuntavoiton saavutetuksi.

En tietenkään ole varma, että tulen nauttimaan elokuvasta. Koska loppujen lopuksi kyseessä on nimenomaan elokuva, eikä vain joukko erikoistehostevelhojen teknisiä taidonnäytteitä ja käsikirjoittajien yhteenkutomia X-taruston juonenpätkiä. Elokuvasta ei voi tietää, toimiiko se kokonaisuutena vai ei, ennen kuin sen oikeasti näkee. Palataan asiaan parin päivän päästä.

Tagit: , .