Kuukausiarkisto December, 2004

* 2004: Parhaat englanninkieliset

Kirjoitettu 22.12.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Yhdysvaltojen sarjakuvavuosi 2004. Aika mitäänsanomaton, eikö?

Vuonna 2004 näytti entistä selvemmältä, miten surullisen pienet ja sisäsiittoiset amerikkalaiset sarjakuvamarkkinat ovat. Sarjakuvat, joissa ei ole Teräsmiestä, Batmania, Ryhmä-X:ää tai Hämähäkkimiestä, myyvät naurettavan pieniä määriä. Amerikkalaiset sarjakuvamarkkinat ovat toki elpymässä lisääntyneen kirjakauppamyynnin ansiosta, mutta suositut sarjakuvat eivät ole amerikkalaisia, ne ovat japanilaisia. Niin sanotun “direct marketin”, sarjakuvia sarjakuvakauppoihin toimittavat jakeluverkoston, myyntilukujen seuraaminen muistuttaa vuosi vuodelta enemmän mädäntyvän ruhon tuijottamista – masentavaa, hieman noloa ja jossain vaiheessa katsojan on kysyttävä itseltään mitä on oikeastaan tekemässä, elleivät ohikulkijat ole jo hakeneet merkillistä raadontuijottajaa hoitoon, kenties jonkinlaiseen hermoparantolaan, jossa hänelle näytettäisiin kuvia elävistä eläimistä, esimerkiksi iloisina niityllä, ei-mädäntyvässä tilassa. Myös: lääkkeitä.

Kuitenkin.

Amerikkalaisilla markkinoilla Peter Milliganin kaltaisen kirjoittajaveteraanin erinomainen Human Target myy hädin tuskin 10000 kappaletta kuukaudessa. Ensi vuonna hän siirtyy kirjoittamaan X-Men-lehteä, joka myy todennäköisesti kymmenen kertaa enemmän – ei siksi, että se on Milligan, vaan siksi että se on X-Men. Kustantajat ovat näyttäneet hyväksyneen markkinoiden realiteetit ja ovat käyneet entistä kyynisimmäksi markkinoinnissaan. Marvel otti kolmen vuoden tauon jälkeen käyttöön jälleen inhotun “cross-overin” Avengers Dissassembled -kokonaisuudessaan. DC-yhtiön rankasti hypetetty Indentity Crisis -tarina levisi myös useisiin DC:n sarjakuviin. Molempia myytiin shokkitehoilla: “Tässä numerossa: Kostaja kuolee!” “Tässä numerossa: Oikeuden puolustaja raiskataan! Ja hän kuolee! Ja hänet raiskataan!” “Tässä numerossa: Wolverine on homo! Snikt!”

Valitettavan pieni osa mainoslauseista on sepitettä.

Muistelen kaiholla Marvelin entistä julkaisupäällikköä Bill Jemasta, joka myös myi sarjakuvia typerillä markkinointikikoilla, mutta jonka kaudella sarjakuvat olivat myös hyviä. Tämän vuoden suuria “sarjakuvatapahtumia” ovat kriitikot lähinnä pilkanneet. Vuosina 2001-2003 Marvel tuotti yllättävän paljon hyviä sarjakuvia. Tämän vuoden uusista Marvelin sarjakuvista ainoa jotenkin mieleen jäänyt on Dan Slottin kirjoittama hupaisa She-Hulk. DC:n tilanne oli yhtä masentava – ei juurikaan uusia, kiinnostavia sarjakuvia.

Kenties 2004 muistetaan vuotena, jolloin sarjakuvat päättyivät: viimeinen Luupäät ilmestyi, viimeinen Cerebus ilmestyi, Grant Morrisonin viimeiset New X-Menit ilmestyivät. Hyviäkin sarjakuvia julkaistiin. Dan Clowesin Eighball #23 -albumi edusti parasta indie-sarjakuvaa. Art Spiegelman teki eräänlaisen paluun näyttävällä taidesarjakuvakirjalla In the Shadow of No Towers. Chris Waren toimittama McSweeney’s #13 -antologia keräsi kehuja. Suomessakin käyneen Jeff Smithin Luupäät jatkoi loppuun saakka yhtenä parhaista kaikenikäisten sarjakuvista aikoihin.

Siltikin, olen pettynyt amerikkalaiseen sarjakuvaan vuonna 2004. Haluan jenkkisarjiksiltani genrefiktiota, johon englanninkielisen maailman sarjakuvantekijät ovat vuosia erikoistuneet: supersankareita, sci-fiä, kauhua, fantasiaa. Nykyisin DC:n Vertigo-alamerkki on eksyksissä, Marvel on palannut vanhoihin huonoihin aikoihin ja Alan Mooren luotsaama ABC-linjakin on häipymässä pois, joten valikoima on supistunut.

Joitain minuun vaikutuksen tehneitä genresarjakuvia ilmestyi kuitenkin. Tässä niistä parhaat.

PARAS ENGLANNINKIELINEN SARJAKUVA 2004: Grant Morrison, Chris Weston: The Filth (DC/Vertigo)

The FilthGrant Morrisonin kirjoittama ja taitavan naturalistin Chris Westonin kuvittama 13-osainen maksisarja THE FILTH koottiin yksiin kansiin vuonna 2004. The Filth yhdistelee kekseliäästi tieteiskuvitelmaa, agenttijännäriä ja silkkaa psykedeliaa. Yksiössään pornokokoelmansa kanssa viihtyvä Greg Feely saa kuulla olevansa Ned Slade, The Hand -järjestön superagentti. Todellisuuden halkeamissa piileksivä The Hand ratkoo tapauksia, jotka ovat liian käsittämättömiä tavallisille lainvalvojille. Kissansa kuolemaa sureva vastahakoinen Slade/Feely – ilmeinen Morrisonin omakuva, muuten – kiskaistaan mukaan luovimaan läpi ihmiskunnan kollektiivisesta tajunnasta kumpuavaa saastaa. Tarinan episodeissa nähdään muun muassa jättiläissiemennesteen hyökkäys, väkivaltaiseksi kultiksi kieroutettu utopia, paperilta todellisuuteen kiskottuja, rampautuneita supersankareita ja liuta muita Westonin hienosti kuvittamia häiriintyneitä visioita.

Voisi valittaa, että The Filthissä Morrison käsittelee jälleen tuttuja teemojaan: identiteettiä, metatekstuaalisuutta, todellisuuden luonnetta. Nämä teemat eivät kuitenkaan ole loppuun käsiteltävissä: Morrison pystyisi tahkoamaan samoja lemmikkiaiheitaan vaikka uransa loppuun ja ne silti voisivat pysyä tuoreina. The Filthissä on enemmän ideoita kuin monella kirjoittajalla on elinaikanaan, lähestyttävämmin käsiteltynä kuin moni kirjoittaja koskaan pystyisi. The Filth kertoo saastasta, pahuudesta ja pelosta, mutta siinä on lämmin inhimillinen ydin, suorastaan omaelämäkerrallisen henkilökohtainen ulottuvuus, joka tekee siitä merkkiteoksen.

The Filthin lukeminen tekee minut kiitolliseksi siitä, että Grant Morrison on olemassa. Morrison on yksi englanninkielisen sarjakuvan tuotteliaimpia, kekseliäimpiä ja hulluimpia kirjoittajia. The Invisibles oli kokonainen maailmanselitysjärjestelmä sarjakuvan muodossa. Animal Man ja Doom Patrol auttoivat määrittelemään supersankarigenren uudelleen. JLA:ssa hän tiivisti olennaisimman DC-maailman supersankareista. New X-Men oli toistaiseksi paras tulkinta jo väsyneestä Ryhmä-X-konseptista. Morrison ei ole aina onnistunut (The Mystery Play? Arkham Asylum?), mutta hänen saavutuksensa jättävät varjoon hänen epäonnistumisensa.

Vuonna 2005 Morrisonilta nähdään kokoelmamuodossa ainakin kolme kehuttua minisarjaa. Näiden lisäksi hän kirjoittaa seitsemän (!) uutta minisarjaa Seven Soldiers of Victory -otsakkeen alla ja ilmeisesti alkaa kirjoittamaan Teräsmiestä, kuvittajanaan virtuoosimainen Frank Quitely. Tämä saattaa tarkoittaa jopa yli kymmentä uutta albumia englanninkielisen maailman tämän hetken kenties parhaalta käsikirjoittajalta vuoden aikana. Silkka ajatus saa takapuoleni hikoamaan. Toivon, että pilailisin.

Pelkään tosin, että lukijat saavat tarpeekseen Morrisonista silkan julkaistujen sarjakuvien määrän takia. Luotan kuitenkin, että hän näyttää vuonna 2005 tietä eksyksissä harhailevalla amerikkalaiselle valtavirtasarjakuvalle. Sillä hän on Grant Morrison, ja luottamukseni häneen tällä hetkellä sumentaa kaiken kriittisen kykyni. Jos Grant Morrison kysyy sinulta, montako sormea hän nostaa ylös, ja vastaus on “kaksitoista”, parempi uskoa, koska hän on Grant Morrison. Jos Grant Morrison ampuu sinua pyssyllä, jonka piipusta tuleekin esiin “Bang!” -lappu, hän voi silti haavoittaa sinua, koska on Grant Morrison.

Grant Morrison kirjoitti rakkauskirjeen kuolleelle kissalleen, ja siitä tuli vuoden paras sarjakuva.

KUNNIAMAININTA: Alan Moore, Zander Cannon, Andrew Currie: Smax (ABC)

SmaxMikä lista tämä olisi ilman yhtä Alan Moore -sarjakuvaa? Vaikka brittiläinen kirjoittajalegenda onkin virallisesti lopettanut valtavirtasarjakuvien kirjoittamisen, käydään hänen pöytälaatikkoaan tiuhaan läpi. SMAX on niin sanottu spin-off erinomaisesta Top Ten -sarjakuvasta. Moderniin maailmaan paennut pahansisuinen barbaari Smax palaa kotikonnuilleen kääpiöiden, lohikäärmeiden ja taikuuden keskelle. Moore tasapainottelee hienosti suoranaisen parodian ja eeppisen fantasiaseikkailun välimaastossa. Genren kliseistä tehdään oivaltavaa pilaa, mutta Moore saa kuitenkin lukijat välittämään tarinan hahmoista. Zander Cannon ja Andrew Currie vastaavat toimivasta ja tarkasta kuvituksesta. Smax on pirullisen hauska fantasiasarjakuva, hyvä muistutus Mooren taidoista, vaikkei kirjoittajan parhaisiin töihin lukeudukaan.

KUNNIAMAININTA: Brian Bendis, Michael Gaydos: Alias Vol. 4: The Secret Origins of Jessica Jones (Marvel)

Alias Vol. 4: The Secret Origins of Jessica JonesVuosi 2004 ei ollut hyvä Brian Bendisille. Suosikkikirjoittaja sai kokea fanien vastareaktion loppuvuodesta Avengers Dissassembled -sarjakuvan myötä. Kaikesta päätellen tuotteliaan Bendisin rajat tulivat vastaan. Hän kirjoitti liikaa, ja hänen tuotostensa taso alkoi laskea. Silti ALIAS-sarjakuvan viimeiset kappaleet tekivät vaikutuksen. Supersankarietsivästä kertova Alias päättyy tyylilleen uskollisesti: hauskana, traagisena ja inhimillisenä. Sarjan viimeisessä albumissa Michael Gaydos esittelee kykyjään mukauttamalla kameleonttimaisesti piirrostyyliään tarinan tarpeisiin ja Bendisin dialogi on yhtä ilahduttava naturalistista kuin aina. Alias on hyvä esimerkki sarjakuvasta, jollaista Marvel ei enää tee: se on fiksu, selkeästi vanhemmille, jo supersankareista vieraantuneille lukijoille suunnattu supersankarifiktio. Minulle se on Marvelin lyhyen kultakauden päättymisen muistomerkki. Toivon mukaan siitä ei tule Bendisin uran laskusuhdanteen alkamisen muistomerkkiä.

Aiempi arvio Aliaksesta

Ensi viikolla käydään läpi vuoden parhaat käännössarjakuvat ja vilkaistaan Katuojan vuotta 2004. Hauskaa joulua, sarjakuvahahmot.

.



* 2004: Parhaat kotimaiset

Kirjoitettu 16.12.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


On jälleen se aika vuodesta, kun kolumnistit, kriitikot ja viihdekirjoittajat kytkevät autopilotin päälle. Merkittäviä tapahtumia listataan, ihmisiä luetteloidaan, teoksia arvotetaan, yleistyksiä tehdään. Kyllä, on vuosiretrospektiivien aika.

“Vuoden parhaat” -listoja lukiessa käy sääliksi niitä kovaonnisia teoksia, jotka julkaistiin alkuvuodesta. Jos toimittajaparka ei muista mitä teki eilen, onnea matkaan vaan tammikuun tarjonnan muistelemisessa. Onneksi vuoden alkupuoli on Suomessa perinteisesti sarjakuvakustantajien kuiva kausi, merkittävien teosten ilmestyessä syksyn kirja- ja sarjakuvatapahtumiin.

Joten enköhän muista olennaisimmat, ainakin omasta mielestäni tärkeimmät sarjakuvat. Ja sitä paitsi asioita on hauska listata.

Suomen sarjakuvavuosi 2004 oli erinomaisen mielenkiintoinen. Hyvien julkaistujen sarjakuvien määrä oli viime vuosien kuivaan kauteen verrattuna huikea. Suuret kustantajat kuten WSOY, Otava ja Tammi yrittivät herätellä omaa sarjakuvakustannustoimintaansa henkiin muutamalla hyvällä panostuksella: Joe Saccoa, Lewis Trondheimia, Marjane Satrapia ja Christophe Blainia suomennettiin. Arktinen Banaani -kustantamo marssi esiin voimalla, panostaen erityisesti kovakantisiin albumeihin. Yhtiö on julkaissut niin strippikokoelmia, klassikkoja kuin uutta kotimaista sarjakuvaakin. Arktinen Banaani näyttää jatkavan ensi vuonna vähintään yhtä aktiivisena, pitäen kirjakauppojen hyllyt täynnä uutta, suomenkielistä sarjakuvaa.

Asema kustannus julkaisi tapansa mukaan vähän, mutta hyvää. Kahden uuden Laikku -antologian lisäksi Asema laajensi käännössarjakuviin julkaisten Lewis Trondheimin omaelämäkerrallisen albumin. Tommi Musturin kustantama Glömp esitteli puolestaan jälleen kattavasti uutta kotimaista taidesarjakuvaa. Eurooppalaiseen sarjakuvaan satsannut Jysäys-antologialehti yritti valloittaa lehtikioskit, mutta aika näyttää, miten hankkeen lopulta käy.

Egmont kustannus jatkoi supersankarisarjakuvien säännöllistä julkaisua, mutta yllätti myös muutamalla kiinnostavalla erikoisjulkaisulla. Aion kirjoittaa yleiskatsauksen Egmontin vuodesta 2004 Katuojaan myöhemmin.

Vuonna 2004 julkaistiin myös pitkästä aikaa kaksi suomenkielistä, sarjakuvasta kertovaa kirjaa: Heikki Jokisen kattava ja persoonallinen Sata sarjakuvaa sekä Ville Hännisen toimittama Suomalaisia sarjakuvantekijöitä, josta olen jäävi sanomaan mitään siihen itse kirjoittaneena.

Kaiken kaikkiaan, huikea määrä uutta sarjakuvaa. Skeptikko minussa sanoo, ettei tästä voida mennä kuin alas: markkinat on kyllästetty, suuret kustantajat pettyneet vaatimattomasti markkinoitujen laatusarjakuvien menestykseen, pienemmät turhautuneet isompien jalkoihin jäämisestä, kirjakaupat apaattisia. Siltikin, ensi vuoden alustavat julkaisuohjelmat eivät lupaa katovuotta. Viime vuosien täydellisestä lamautuneisuudesta ollaan päästy, nyt seurataan miten suomalaiset sarjakuvakustantajat löytävät paikkansa.

PARAS KOTIMAINEN SARJAKUVA 2004: Matti Hagelberg: Kekkonen (Otava)

Ikoninen KekkonenMatti Hagelberg oli ensimmäisiä suomalaisia sarjakuvantekijöitä, joista opin aidosti pitämään. Hänen vinksahtaneet B.E.M -sarjakuvansa olivat aikanaan minulle jotain uutta: absurdeja, tiedostavia ja hauskoja katkelmia Hagelbergin luomasta maailmasta, jonka Marsilaiset, Joulupukki, Jacques Costeau ja oikeastaan tarvittaessa ketkä vain jakoivat sulassa sovussa. Kaoottista B.E.M -maailmaa hallitsi kuitenkin sen oma, sisäinen logiikka. Se oli symmetrinen, huolellinen kokonaisuus, mielipuolen kuvittelema suhteiden ja sääntöjen verkosto.

Kaunista, kovakantista KEKKONEN-sarjakuvajärkälettä lukiessa on helppo muistaa, miksi aikanaan ihastuin Hagelbergin sarjakuviin. Miehen vuosia piirtämä suurtyö esittelee B.E.M -maailman Presidentti Urho Kekkosen. Hagelbergin Kekkonen lainaa todellisen Urho Kekkosen hahmosta ikonisimmat puolet ja kärjistää ne, muuttaa ne fantasiaksi. Kekkonen hiihtää; Kekkonen kalastaa; Kekkonen varttuu oravien kasvattamana; Kekkonen käy Marsissa; Kekkonen jahtaa avaruusolentoja Elviksen kanssa. Fantasiasta huolimatta tarinassa on paikoin tunnistettavuutta, yllättävää inhimillisyyttä, joka syntyy arkisen kohdatessa erikoisen.

Kekkosen legenda muuttuu Hagelbergin käsissä osaksi B.E.M -maailman riemastuttavaa hulluutta. Huolellisella raapetekniikalla kuvitetun sarjakuvan sivut ovat täynnä yksityiskohtia, visuaalisia oivalluksia ja symboleita. Hagelbergin kerronta on haastavaa, usein kuljetetaan päällekkäisiä tarinoita rinnakkain, risteillen kimuranteissa ruutusommitelmissa. Huumori rinnastuu tragediaan, absurdi arkipäiväiseen. Kokonaisuus on eeppinen.

Kekkonen on vuoden 2004 paras kotimainen sarjakuva. Siinä on aistittavissa nerouden kosketus.

KUNNIAMAININTA: Ville Pynnönen: Unikurkialan tarinoita: Alinka (Arktinen Banaani)

Kunnollista kauhufantasiasarjakuvaa suomessa? Muiltakin kuin Petri Hiltuselta? Usko pois. Ville Pynnönen yllätti näkemyksensä yhtenäisyydellä ja piirrostyönsä valmiudella. Pynnösen Twin Peaks -henkinen kauhutarina ansaitsee vikoineenkin paikkansa vuoden parhaiden kotimaisten sarjakuvien joukossa. Erityismaininnan annan Pynnösen tekstaustyöstä, joka on kiinnostavinta aikoihin näkemääni.

Aiempi arvio Alinkasta

KUNNIAMAININTA: Pauli Kallio, ym: Laikku 04 (Asema)

Aseman kustannuksen Laikku-antologiaa vietiin kiinnostavaan suuntaan kokoelmalla Pauli Kallion käsikirjoittamia omaelämäkerrallisia tarinoita. Lyhyet, suomen tunnetuimpien nuorten tekijöiden kuvittamat sarjakuvanovellit piirtävät kiinnostavan kuvan suomen tunnetuimmasta sarjakuvakirjoittajasta, tämän elämästä ja kyvyistä kertojana. Vaikka kokoelma onkin paikoin epätasainen, Kallion tapa tehdä oman elämänsä tapahtumista samastuttavia ja tunnistettavia sarjakuvia tekee albumista erinomaisen luettavan.

Aiempi arvio Laikku 04:sta

Ensi viikolla listojen kokoaminen jatkuu – vuorossa ovat vuoden parhaat käännössarjakuvat ja englanninkieliset sarjakuvat.

.



* Atlas kohauttaa olkapäitään

Kirjoitettu 8.12.2004 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


IHMEPERHE

Elokuva

Ohjaus Brad Bird

Äänirooleissa Craig T. Nelson, Holly Hunter, Samuel L. Jackson, Jason Lee

Tällä viikolla Katuojassa käydään elokuvissa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

Ihmeperhe koossaVaikka IHMEPERHE ei olekaan sarjakuvafilmatisointi sanan varsinaisessa merkityksessä, ohjaaja-käsikirjoittaja Brad Birdin näkemys supersankarigenrestä on niin puhdas, terävä ja – uskallanko sanoakaan – oikea, että elokuva viihdyttää varmasti Katuojan lukijakuntaa. Ihmeperhe tuo valkokankaalle hienosti supersankarifiktion olennaisimpia elementtejä ja toisin kuin monet supersankarifilmatisoinnit, on myös hauska.

Elokuvan alkuasetelma hykerryttää, sillä se muistuttaa niin elävästi muutamasta moderneista supersankarisarjakuvan maamerkistä. Supersankareiden kulta-aika on päättynyt: ennen suositut oikeuden puolustajat ovat vetäytyneet maan alle, kun suuren yleisön mielipide on kääntynyt yli-ihmisiä vastaan. Mr. Incredible ja Elastigirl (katsoin elokuvan alkuperäisillä äänillä, joten viittaan hahmoihin niiden englanninkielisillä nimillä) viettävät rauhallista lähiöelämää salaisten henkilöllisyyksiensä suojissa. Mr. Incredible ei ole kuitenkaan tyytyväinen hukatessaan lahjojaan vakuutustarkastajana ja joutuessaan pitämään supervoimaiset lapsensa piilossa maailmalta. Kun salamyhkäinen taho tarjoaa entiselle sankarille työtä jossa hän pääsee jälleen käyttämään supervoimiaan, hän ei mieti kauaa. Samalla kun Mr. Incredible “pettää” perhettään salaa uudessa työssään, joku tai jokin päästää päiviltä entisiä supersankareita.

Kovin Watchmenia siis, kovin Valtakunta ja Voimaa. Ja hieman Yön Ritarin paluuta päälle. Ja tietysti nelihenkisessä supersankariperheessä voi nähdä nyökkäyksen Ihmenelosten suuntaan, varsinkin kun hahmojen voimat ovat pitkälti samat. Voimat ovat kuitenkin enemmän kuin pelkkiä popkulttuuriviittauksia, ne ovat näppäriä vertauskuvia hahmojen rooleille perheyhteisössä: Mr. Incredible on supervahva isä, venyvä Elastigirl on joka paikkaan taipumaan joutuva äiti, näkymätön Violet on ujo teinityttö ja supernopea Dash hyperaktiivinen koulupoika.

Ihmeperhe on nimellisesti lastenelokuva, jonka vuoksi on hauska nähdä miten vähän se aliarvioi yleisöään. Mukana on toki paljon toimintaa, vauhtia ja melua mutta tarinan hahmot ovat yllättävän moniulotteisia ja elokuvan kontekstissa uskottavia. Jotkin kohtaukset ovat suorastaan sykähdyttäviä: Mr. Incrediblen raivo ja suru hänen luullessa menettäneensä perheensä on uskottavampaa kuin tietokoneanimoidulta supersankarilta on lupa odottaa.

Elokuvan tietokoneanimaatio on muutoinkin ensiluokkaista ja design oivaltavaa. Hahmot ovat vahvasti karrikoituja niin kasvoiltaan kuin ruumiiltaankin, mutta tämä ei etäännytä tarinasta. Kullakin hahmoilla on oma, selkeä ruumiinkieli joka välittää hahmon tunteet ja luonteen hyvin. Elokuvan supersankarielementit – sankarit, konnat, tappajarobotit, salaiset tulivuoritukikohdat – on toteutettu hauskalla tietoisella retrotyylillä, joka vetoaa välittömästi popkulttuurikuvastonsa tuntevaan katsojaan.

Mr. Incredible naamioituuKoska Ihmeperhe on animaatioelokuva, sillä näyttää olevan tiettyjä erivapauksia suhteessa “oikeilla” näyttelijöillä roolitettuihin supersankarielokuviin (joskin tietokoneanimaation yhä yleistyessä raja animaatio- ja ei-animaatioelokuvien välillä alkaa olla veteen piirretty). Elokuvan ei tarvitse selitellä ja perustella itseään. Ei pelätä, että elokuvan superolennot tekisivät siitä “epäuskottavan”. Supersankarifilmatisoinnit käyttävät tavallisesti liiankin paljon aikaa luomaan maailmaansa, vakuuttamaan katsojalle että, kyllä, tässä maailmassa supersankareita voi olla olemassa. Nähdään sankarin alkuperätarina, vältellään neuroottisesti ylilyöntejä, korostetaan hahmon siviiliminää. Tuloksena on kiinnostavia, mutta sangen huumorittomia, aiheeseen nähden kovin vakavia elokuvia. Miksei elokuvan Hämähäkkimies vitsaile? Miksei elokuvan Ryhmä-X taistele jättirobotteja vastaan? Miksei Hulk murskaa? Koska Joel Shumacherin Batman-elokuvat ovat olemassa. On liian helppoa tärvellä hauska supersankaritarina ja muuttaa se nolostuttavaksi campiksi.

Sen sijaan Ihmeperhe anteeksi pyytelemättä heittää katsojan suoraan superolentojen kansoittamaan maailmaan. Elokuva ei tee parodiaa supersankareista, vaikka se onkin humoristinen. Sen sijaan se tuntuu suorastaan rakastavan supersankarigenreä. Elokuvan maailmassa supersankareita on paljon, he pukeutuvat kirkasvärisiin trikoisiin, kohtaavat älyttömiä uhkia, veistelevät vitsejä ja ovat, noh, ihmeellisiä. Animaationa Ihmeperhe pystyy luomaan paljon paremmin supersankarisarjakuvia muistuttavan maailman kuin yksikään supersankarielokuvan aiemmin. Koska animaatiohahmot eivät ole “oikeita”, hyväksyy katsoja nopeasti elokuvan oman todellisuuden. Ihmeperheen maailma ei muistuta omaamme, mutta se ei haittaa: riittää, että se on sisäisesti yhtenäinen.

Jota se onkin. Takautumien avulla luodaan kuva supersankarimaailmasta, jolla on rikas historia. Kymmenittäin hahmoja, joihin viitataan nopeasti, menneitä tapahtumia, joista vihjataan sekä monia mainioita ideoita, herkullisimpana Birdin itsensä esittämä muotisuunnittelija Edna Mode, joka erikoistuu supersankarivetimiin. Tämä on jotakin, missä sarjakuvakirjoittaja Kurt Busiek loistaa: saada yleisö uskomaan fiktiiviseen maailmaan luomalla sille historia ja täyttämällä tarinan marginaalit rikkailla yksityiskohdilla. Ihmeperheessä tämä tehdään sellaisella vaivattomuudella, että on vaikea kuvitella elokuvan tekijöiden olevan mitään muuta kuin anteeksipyytelemättömiä supersankarifaneja.

Timantissa on kiinnostava särö, kuitenkin. Monissa Ihmeperheen kritiikeissä viitattiin elokuvan keskeiseen konfliktiin, jossa nähtiin vaikutusta kirjailija-filosofi Ayn Randin ajatuksista. Randin tunnetuimpia teoksia ovat suomentamattomat romaanit Atlas Shrugged ja The Fountainhead. Sarjakuvaharrastajille tutuin Randin objektivistisesta filosofiasta viehättynyt lienee Hämähäkkimiestä piirtänyt Steve Ditko, joka on piirtänyt myös Randilaisia ajatuksia esitteleviä merkillisiä traktaatteja. Yksi Randin tuotannon teema on se, miten yhteiskunnan keskinkertainen massa estää poikkeuksellisia yksilöitä toteuttamasta itseään. En ole lukenut Randin teoksia ja tuntemukseni hänen filosofiastaan on parhaimmillaankin pinnallinen. Kommentit Ihmeperheestä lukeneena lähestyin kuitenkin elokuvaa Ayn Rand mielessäni. Piru Raamattua, sano.

Syndromella on asiaaJa tokihan löysin mitä etsinkin. Elokuvassa keskinkertaisten yhteiskunta on pakottanut supersankarit alistumaan normeihinsa. Dash-poika haluaisi osallistua juoksukilpailuihin, mutta ei voi koska joutuu salaamaan voimansa. Tietysti lopulta Ihmeperhe pääsee käyttämään voimiaan ja siten kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Randilaisuutta voisi pitää tahattomana, ellei tarinan superroisto, Syndrome, olisi niin ilmeisen symbolinen. Syndrome on pettynyt supersankareihin, koska ei aikanaan päässyt Mr. Incrediblen aisapariksi. Syndromella ei ollut supervoimia, ainoastaan itse keksimänsä laitteet. Katkerana aikuisena hän alkaa tappaa supersankareita keksimillään aseilla, lopullisena tavoitteenaan päästä itse sankariksi ja sitten myydä laitteensa suurelle yleisölle. Tällöin, Syndromen mukaan, kaikki olisivat erikoisia, ja samalla kukaan ei olisi.

Tämä viimeistään sai minut raapimaan päätäni: mitä merkillistä Brad Bird yrittää elokuvallaan sanoa? Kun kyseessä on lastenelokuva, subteksti on sitäkin kiinnostavampi. Syndrome on tarinan paha hahmo, mutta toisin kuin sankarit, jotka ovat ilmeisesti saaneet voimansa syntymässä, hän on rakentanut menestyksensä itse. Ja eikö hänen “paha suunnitelmansa” – supervoimat kaikille – ole oikeastaan utopia?

Keskinkertaisuudessa ei ole tietenkään mitään ihailtavaa, mutta lienee sallittua ajatella, että kaikki voivat olla erikoisia omalla tavallaan. Ei kuitenkaan Ihmeperheen maailmassa, jossa supersankarit ovat pieni onnekkaiden ryhmä joka ei hyväksy jäsenikseen ketä tahansa, päinvastoin: jos joku yrittää nousta heidän tasolleen, hän on heidän vihollisensa. Tietenkin elokuvassa asetelma on yksinkertaisempi, sillä Syndrome on murhaava mielipuoli (sekä hauskana metatekstuaalisena kommenttina, maailman innokkain supersankarifanipoika). Muistetaan kuitenkin nuoren Dashin haave pikajuoksijan urasta. Hän on nopeampi kuin kukaan. Miksi hänen pitäisi kilpailla? Hänen haaveensa ei ole sankarillinen, se on merkillisen itsekäs ja elokuvan tarinassa lopulta täysin hyväksytty.

Sankareissa on tunnistettavissa Randilainen arkkityyppinen sankari, erikoislaatuinen yksilö jota muut hylkivät hänen lahjojensa takia. Dashin kehityskaaressa voi nähdä taasen Randin kehottamaa oman edun tavoittelua. Ihmeperheen filosofinen ulottuvuus on kiinnostava, koska se on niin selvästi tahallinen. Toisaalta elokuvasta “löytämäni” viesti on minulle hivenen vastenmielinen, koska se on ristiriidassa omien arvojeni kanssa. Toisaalta Ihmeperhe kiehtoo minua enemmän, koska sen tarinan pohjalla oleva ajatusmaailma on niin epätavallinen ja niin selvästi esillä.

SUOSITUS: Randilainen tai ei, Ihmeperhe on yksi onnistuneimpia koskaan tehtyjä supersankarigenren elokuvia.

Tagit: .