Kuukausiarkisto October, 2005

* Tammikuun kirjat

Kirjoitettu 29.10.2005 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Tilaan

GØDLAND, VOL. 1: HELLO, COSMIC! TP / Joe Casey / Tom Scioli
Tom Scioli piirtää kuin Jack Kirby. Hyvin paljon kuin Jack Kirby. Ei ehkä ole tervettä jäljitellä idoliaan aivan niin orjallisesti, mutta Scioli sentään piirtää kuin hyvässä vedossa oleva Jack Kirby, ja Joe Casey näyttää syöttävän hänelle sopivan hulluja ideoita.

SPIDER-GIRL VOL. 5: ENDGAME DIGEST / Tom DeFalco / Pat Olliffe
Nerokas suunnitelmani pitää Spider-Girlin lehti hengissä ostamalla myös nämä kokoelmaversiot, vaikka minulla onkin lähes kaikki alkuperäislehdet, tuntuu toimivan.

ESSENTIAL OFFICIAL HANDBOOK OF THE MARVEL UNIVERSE VOL. 1 TPB / Mark Gruenwald, Peter Sanderson, Eliot R. Brown & Co. / John Byrne, Dave Cockrum, Bob Layton, John Romita Jr. & Co.
Kun fanipojat valtasivat Aleksandrian, he kysyivät johtajaltaan, mitä suuren kirjaston kokoelmille tulisi tehdä. Hän käski polttamaan kaiken, ja selitti päätöksensä näin: “Kirjaston tekstit joko ovat ristiriidassa Marvelin universumin virallisen käsikirjan kanssa, jolloin ne ovat harhaoppisia, tai ne ovat yhtä mieltä sen kanssa, jolloin ne ovat tarpeettomia.”

Tilaisin, mutta…

THE GOON VOLUME 4: VIRTUE AND THE GRIM CONSEQUENCES THEREOF TPB / Eric Powell
Powell tietää, miten hirviöitä mätetään turpaan, niin että se on hauskaa. Mutta Otto ostaa tämän kuitenkin, joten lainaan sitten häneltä.

AVENGERS: ABOVE AND BEYOND TPB / Kurt Busiek, Steve Englehart, Roger Stern & Roy Thomas / Alan Davis, Ian Churchill, Steve Epting, Tom Grummett & Co.
Tässä olisi satakunta sivua materiaalia, jota en alkuperäislehtinä omista, mutta en aivan viitsi hankkia tätä pelkästään sen takia. Mieluummin odotan, ehkä turhaan, että nämä julkaistaan kovakantisten Avengers Assemble -kirjojen sarjassa.

DC UNIVERSE: THE STORIES OF ALAN MOORE TP / Alan Moore / Jim Aparo, Jim Baikie, Brian Bolland, & Co.
Tämä on uusi versio Mooren sekalaisia DC-tarinoita sisältävästä Across the Universe -kirjasta, täydennettynä Killing Jokella ja Whatever Happened to the Man of Tomorrow’lla. Ne minulla on suomenkielisinä versioina, joten uuden version hankkiminen ei olisi erityisen kannattavaa.

No en taatusti tilaa!

Mario Gullyn versio Todd McFarlanen piirroksesta saa alkuperäisen näyttämään anatomisesti korrektilta.
ANT, VOL. 1: REALITY BITES TP / Mario Gully & Marc Hammond / Mario Gully
Mario Gully teki läpimurtonsa muurahaisnaisesta kertovalla sarjakuvallaan vapauduttuaan vankilasta. Hän on siis ikäänkuin supersankarisarjakuvien Nelson Mandela. Paitsi että hän satuttaa maailmaa.

Lähteet:
Comic Book Resources

Comics Continuum:

Diamond Previews

Tagit: .



* Narreja ja lakimiehiä

Kirjoitettu 21.10.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Selatessani äskeisen Penny Arcade -arvioni jälkeen sarjan verkkosivun viimeisimpiä uutisia, havaitsin olleeni tahattoman ajankohtainen. Näyttää siltä, että Seattlen pojat Krahulik ja Holkins ovat joutumassa hankaluuksiin.

Hankaluuksien lähde on Jack Thompson, tietokonepelejä – “tapposimulaattoreita” hänen terminologiallaan – vastaan ristiretkeilevä Yhdysvaltalainen lakimies. Ristiretkeilyllä en nyt niinkään tarkoita pelastuksen etsimistä vaan fanaattista ja moraalisesti kyseenalaista hyökkäilyä. Hän on tätä nykyä verrattain näkyvä julkisuuden hahmo, joka on muun muassa vieraillut asiantuntijana arvostetussa 60 minutes -ohjelmassa. Thompson on hiljattain tarjonnut 10.000 dollaria hyväntekeväisyyteen, jos joku tekisi pelin jossa pelaajan tehtävänä olisi murhata pelifirmojen työntekijöitä ja heidän perheitään.

Kun kyseisen idean ympärille rakennettu peli tehtiin, ilmoitti Thompson kyseessä olleen “satiiri” ja kíeltäytyi maksamasta rahoja. Satiirisena vetonakin Thompsonin aloite on yhtäaikaa naivi ja ilkeä sekä haiskahtaa lievästi psykoottiselta. Penny Arcaden Krahulikin lähestyttyä Thompsonia sähköpostitse, tämä soitti Krahulikille ilmeisen häirikköpuhelun. Sarjankuvantekijät – eittämättä epäviisasti – päättivät provosoida Thompsonia lisää, ja lahjoittivat hänen nimissään 10.000 dollaria Entertainment Software Association -säätiölle. Myöhemmin hän on yrittänyt saada Seattlen poliiseja pidättämään Penny Arcaden tekijöitä, syynä “häirintä”. Tilanne ei ole tätä kirjoitettassa ratkennut.

Holkins ja Krahulik saattavat olla tahallaan ärsyttäviä ja toisinaan jopa lapsellisiakin, mutta tällä kertaa he ovat oikeassa. Thompsonin kaltainen moralisti ansaitsee jokaisen näpäytyksen sormilleen. Omalla tavallaan Penny Arcade on onnistunut satiirillaan kiinnittämään huomiota tärkeään asiaan ja laittamaan Thompsonin hysteeriset oireilut perspektiivin. Voidaan toivoa, että ihmiset kuuntelevat mieluummin narreja kuin lakimiehiä.

Tagit: .



* Epätäydellisen maailman parhaat

Kirjoitettu 14.10.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


PENNY ARCADE
Jerry Holkins, Mike Krahulik
Webbisarjakuva

Sillä välin täydellisessä maailmassa: sarjakuvapiirtäjä istuu tietokoneensa ääressä pohtien aihetta webissä julkaistavalle vitsisarjakuvalleen. Inspiraatio ei tule, muusa on vaiti. Hän pitää taoun, surffaa netissä, pelaa videopelejä ja katsoo televisiosta tieteissarjan jakson.

“Nyt tiedän!” hihkaisee sarjakuvapiirtäjä palattuaan koneelleen. Inspiraatio iskee! “Teen vitsisarjakuvan siitä, millaista on hengailla himassa ja pelata tietokonepelejä. Välillä piirrän Star Trek -vitsejä tai juttuja siitä, miten Mac-käyttäjät ovat riemastuttavan erilaisia kuin muut tietokonenörtit! Siitä tulee hienoa!”

Piirtäjän ajatuksenjuoksu keskeytyy, kun Webbisarjakuvainterventiokomitean kommando syöksyy sisään ikkunasta. “Tämä on omaksi parhaaksesi, poju… ja meidän kaikkien!” naamiomies vakuuttaa samalla kun sitoo piirtäjänalun tuoliin ja pakottaa tämän lukemaan PENNY ARCADE -sarjakuvia seitsemän vuoden ajalta.

Intervention jälkeen piirtäjä kiittää poistuvaa kommandomiestä. “Kiitos kun estitte minua, en tiedä mikä minuun meni!”, hihkaisee nuori piirtäjä. “Nyt ymmärrän, että sarjakuvani olisi ollut vain kehno Penny Arcade -kopio. Epätäydellisessä maailmassa sellaisia olisi varmasti kymmeniä jos ei satoja, toinen toistaan kurjempia”, nuorukainen myöntää, ymmärtäen nyt virheensä. “Maailma on suuri ja avara, ja sieltä löytyy monta muutakin sarjakuvan aihetta kuin videopelit ja tietokoneet. Sinun pitää vain mennä ulos ja löytää ne”, murahtaa kommando takaisin isällisellä bassollaan, nousee yksisarvisensa selkään ja lentää sateenkaarisiltaa pitkin takaisin komitean suklaahattaralinnaan, Sokeritoppavuoren päälle.

Riitelevät rakastavaiset. Mike Krahulikin taidetta.Sillä välin epätäydellisessä maailmassamme kukaan ei ole kertonut kymmenille, jos ei sadoille sarjakuvantekijöille ettei kannata vaivautua. Onneksi meidänkin todellisuudessamme on yksi kultastandardi, johon tietokoneleistä obsessoivia webbisarjakuvia voi verrata: Jerry Holkinsin kirjoittama ja Mike Krahulikin piirtämä Penny Arcade.

Penny Arcadessa siis Krahulikin ja Holkinsin alter egot, kaksi nuorta aikuista tyhjäntoimittajaa Gabe ja Tycho, istuvat kotonaan ja puuhastelevat pääasiassa tietokonepelien kanssa. Kolme kertaa viikossa ilmestyvä strippi tarttuu useimmiten ajankohtaisiin peliuutisiin ja käsittelee niitä omasta vinksahtaneesta näkökulmastaan.

Nimenomaan näkökulma on Penny Arcaden vahvuus. Toisin kuin monet muut yrittäjät, Penny Arcade pysyttelee mielekkäästi konseptinsa rajoissa. Se on tasapainotellut vuosia uusitumisen ja stagnaation välillä menestyksekkäästi, kehittyen mutta ei missään vaiheessa kääntyen sisäänpäin. Se antaa lukijalle jatkuvasti uusia koukkuja, joihin tarttua vaikka palaakin aina lopulta aiheensa pariin. Penny Arcadea voi hyvinkin lukea vaikkapa ihmissuhdesarjakuvana, jossa kahden miehen dysfunktionaalisen parisuhteen koossapitävä voima ovat videopelit.

Silti keskiössä ovat videopelit, ja Penny Arcade ottaakin aiheensa haltuun taitavasti. Vaikka pelivitsit ovat lähtökohtaisesti sisäpiirin juttuja ja sarja pysyttelee aiheensa ajan hermolla, ei laajaa tietokonepeliyleissivistystä silti tarvitse nauraakseen suurimmalle osalle stripeistä. Itse asiassa olen oppinut yhtä sun toista pelialan viimeaikaisista tapahtumista Penny Arcade -sarjakuvien ja niihin liittyvän webbisivuston kautta.

Krahulikin ja Holkinsin huumori on pelikulttuuria kohtaan ilahduttavan ilkeää, kärkevää ja illuusiotonta. Pelaajat kuvataan obsessiivisina narkkareina, pelivalmistajat lyhytnäköisinä hölmöinä tai itsensä Saatanan kanssa liittotuneina pahiksina. Vaikka Penny Arcade kärjistääkin, toisinaan se onnistuu olemaan aidosti tarkkanäköinen satiiri pelikulttuurista, eikä ainoastaan sitä kommentoiva sarja huomioita kuten niin moni muu pelivitsisarjakuva. Tekijät eivät kuitenkaan aseta itseään aiheensa yläpuolelle, vaan piikittelevät toistuvasti myös itselleen. Tietty älykäs, tiedostettu itseinho tuntuu ajavan Penny Arcadea.

Penny Arcaden stripit toimivat poikkeuksellisesti myös hahmovetoisina tilannekomediapaloina. Holkinsilla on hyvä ote niin absurdiin huumoriin kuin brutaaliin slapstickiinkin. Sarjan hauskuus syntyy pikemminkin dialogista, tilanteesta ja hahmoista kuin viimeisen ruudun “punchlinesta”, joka useimmiten puuttuu kokonaan.

Krahulikin kuvitus on kehittynyt huimasti sarjan julkaisuhistorian aikana. Alkupään suorastaan nolostuttavan amatöörimäisen kankeat hahmot ovat muuttuneet ajan myötä ilmeikkäimmiksi. Krahulik on oppinut irrottelemaan kynällään ja nyt Penny Arcade on paikoin jopa näyttävä. Strippisarjakuvapiirtäjäksi Krahulikilla on miellyttävän laaja skaala ja hän tuo Holkinsin kaheleimmatkin ideat oivaltavasti ruudulle.

SUOSITUS: Siitäkin huolimatta, että Penny Arcade suosittu, se on myös tuore, oivaltava ja anarkistisen räävitön. Onko maailmassa sittenkin oikeutta, epätäydellisessäkin?

Tagit: .



* Väsyneitä nörttejä

Kirjoitettu 11.10.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


PVP
Scott Kurtz
Webbisarjakuva

Scott Kurtzin PVP on seitsemän ilmestymisvuotensa aikana voittanut tylsyydellään ja keskinkertaisuudellaan puolelleen koko joukon lukijoita. PVP on myös loikannut omaan sarjakuvalehteensä, jota kustantaa alun perin tylsillä ja keskinkertaisilla supersankarisarjakuvilla itsensä läpi lyönyt Image-kustantamo.

Olen ilkeä, koska välitän. PVP on yksi ensimmäisistä webbisarjakuvista, jota olen seurannut säännöllisesti. Alun perin pidin siitä paljonkin. Alkuvuosinaan PVP oli netin lukemattomista nörttisarjakuvista definitiivisin: se tavoitti sen sukupolven – minun sukupolveni – tunnot, jolle Tähtien Sota on tutumpi kuin Raamattu, Batman läheisempi kuin C.G.E Mannerheim ja fantasiaroolipelit kiinnostavampia kuin kyykkä ja muu pallourheilu. PVP puhutteli suoraan ihmisiä, joita on rintaruokittu pop-kulttuurilla ja kasvatettu television äärellä. PVP onkin eräs suosituimmista webbisarjakuvista.

pwn3d! PVP:n Francis pätee verkkopeleissä. Scott Kurtzin taidetta.Sarjakuvan PVP (“Player vs. Player”) on kuvitteellinen pelilehti, jonka toimituskunnan arkea seurataan neljän ruudun stripeissä. Hahmojoukkoon mahtuu erilaisia variaatioita nörttistereotyypeistä: roolipelaajia, urheilupelifanaatikkoja, verkkopelaava teinipoika ja kyllä, yksi Mac-käyttäjä (Macit ovat hauskoja). Eräänlainen näkökulmahahmo ja sarjan symboli on Skull, maaginen peikko ja toimituksen maskotti. Kurtz käyttää taitavasti tämän kaltaisia kevyen surrealistisia ja metasarjakuvallisia keinoja. Hahmot usein tiedostavat olevansa sarjakuvassa ja muuttuvat vaivattomasti karikatyyreiksi tutuista hahmoista tietokonepeleistä, tieteissarjoista tai vaikka muista sarjakuvista. Kurzin yksinkertainen piirrostyyli on vuosien varrella hioutunut toimivaksi ja kiitettävän ilmeikkääksi käyttökuvitukseksi.

Alun perin PVP:n vitsit käsittelivät enemmän erilaisia nörtti- ja pelikulttuurin lieveilmiöitä ja pelaamista yleensä oivaltavastikin. PVP-lehden ensimmäisten numeroiden ilmestymisen aikoihin sarja alkoi menettää teemaansa, siirtyen peliaiheista vahvemmin kohti hahmovetoista komediaa. Oireellista on, että kun yritin etsiä kuvituskuvaksi ruutua tuoreesta peliaiheisesta stripistä, minun piti penkoa arkistoja vartti.

Uskon, että vahva teema on oikein käytettynä vahvuus säännöllisesti ilmestyvälle strippisarjakuvalle, kun lukija tietää mitä saa odottaa päiväannokseltaan. Käyttöviihteen pitää olla jossain määrin ennalta-arvattavaa. Teeman merkityksen väheneminen ei olisi ongelma muuten, mutta PVP:n stereotyyppejä lähestyvät hahmot eivät ole riittävän kiinnostavia kannettelemaan hahmoihin perustuvia vitsejä ilman pelikontekstia. Odotan kauhulla, mihin suuntaan tuorein saippuaoopperajuoni kehittyy. Tuntuu, etteivät hahmot kiinnosta oikein Kurtziakaan. Vakava oire tästä ovat hiljattain esitellyt puhuvat eläinhahmot, lukemattomista muista strippisarjakuvista tuttu klisee.

Internet voi olla mainio keino markkinoida sarjakuvaansa, mutta usein tämä edellyttää, että tekijä laittaa itsensä likoon, astuu esiin sarjakuvansa takaa ja näyttäytyy yleisölle. Tietty etäisyys tekijän ja teoksen välillä on kuitenkin hyvästä, varsinkin jos teos ei lähtökohtaisesti ole tunnustuksellinen tai omaelämäkerrallinen. Kun tekijän ja teoksen raja häilyy, voi lopputulos olla intiimillä tavalla vaivaannuttava, nolo. Tietyllä tavalla näin on käynyt internetiä vahvasti hyödyntävälle Warren Ellisille, jota on nykyään vaikea erottaa sarjakuvahahmoistaan.

Ollakseen ilmeisen onnellisessa avioliitossa elävä mies, jolla on menestyvä sarjakuvabisnes Kurtz näyttäytyy paikoin merkillisenä internet-häirikkönä. Hän ajautuu blogissaan ja foorumeilla julkisiin riitoihin kollegoidensa kanssa eikä oikein näytä osaavan ottaa vastaan kritiikkiä. Nyt Kurtzin julkinen hahmo näyttäytyy sellaisena heikkoitsetuntoisena nörttinä, joista hän itsekin tekee pilkkaa, eikä tämä aina vaikuta tiedostetulta. Ei myöskään auta, että Kurtz piirtää toisinaan itsensä hahmoksi omaan sarjakuvaansa.

SUOSITUS: PVP on väsynyt, ennalta-arvattava ja aiheeltaan tutun turvallinen webbisarjakuva. PVP on nykytilassaan niin tylsä, että voisi jo kelvata sanomalehteen. Se on jotain se.

Tagit: .



* Kaksiulotteisia hahmoja

Kirjoitettu 6.10.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


ORDER OF THE STICK
Webbisarjakuva
Rich Burlew

Hyvä fantasia varastaa myyteistä. Keskinkertainen fantasia varastaa Tolkienilta. Huono fantasia varastaa roolipeleistä.

Kohtaus Order of the Stick -sarjakuvasta. Rich Burlew'n taidetta.Onneksi siis Rich Burlew’n ORDER OF THE STICK ei yritä olla vakavaa fantasiaa, vaan parodioi Dungeons & Dragons -roolipeliä ja sitä kautta roolipelejä yleensä. Burlew pidättäytyy kommentoimasta pelaamiseen liittyvää kulttuuria ja keskittyy irvimaan itse pelille ja sen sisäisille kummallisuuksille. Sarjakuva seuraa pelihahmojoukon edesottamuksia geneerisessä fantasiamaailmassa. Tämän kaltaisia, yhteen hyvin spesifiseen aiheeseen keskittyviä strippisarjakuvia saateettiin aiemmin nähdä lähinnä vain erikoislehdissä, mutta webbisarjakuvien yleistyttyä hyvinkin pitkälle erikoistunut sarjakuva voi löytää oman, fanaattisenkin yleisönsä.

Epämiellyttävän suuri osa suosituista webbisarjakuvien tekijöistä on perinteisistä nörttiharrastuksista pakkomielteileviä fakki-idiootteja. Internet on täynnä Star Wars -vitsejä sekä viiltävän teräviä havaintoja siitä, miten Mac-käyttäjät ovat riemastuttavan erilaisia kuin muut tietokonenörtit. Roolipelejä itsekin suunnitteleva Burlew ei ole tässä suhteessa poikkeus. Perinteiset roolipelit ovat pienen marginaalin harrastus, mutta webbisarjakuvia lukemalla voisi luulla, että jokainen 70-luvulla syntynyt olisi jossain vaiheessa heitellyt äitinsä kellarissa 20-sivuisia noppia ja yrittäen kuvitella olevansa hobitti. Totuus on tietysti toinen, mutta roolipelaaja on keskimääräistä halukkaampi pakottamaan omia haltiafantasioitaan ohikulkijoille. Ja lukemaan niistä vitsejä, onhan parodia lopulta eräs hyväksynnän muoto. Voin väittää tietäväni mistä puhun, olen roolipelaaja itsekin.

Burlew ansaitsee kuitenkin hyväksyvän nyökkäyksen rehellisyydestään. Hän tekee roolipeleille irvailevaa vitsisarjakuvaa, hän tekee sen pätevästi, eikä hänellä ole harhaluuloja tekevänsä mitään sen merkittävämpää. Sinänsä kunnianhimossa ei ole mitään tuomittavaa, mutta turhan monet strippisarjakuvantekijät jossain vaiheessa hallusinoivat tekevänsä esimerkiksi ihmissuhdedraamaa, useimmiten noloin tuloksin. Suutari, lesti, ja niin poispäin.

Tiukoissa raameissaan Order of Stick on paikoin oivaltavakin, vaikka suurin osa vitseistä aukeaakin vain peliharrastajille. Burlew tuntee aiheensa läpikotaisin ja julkaistun kahdensadan stripin jälkeenkin sarjakuva jaksaa toisinaan hymyilyttää. Kahden vuoden ilmestymisen aikana Burlew’n strippien graafinen ulospano on kehittynyt luettavammaksi. Kehittyminen on tässä tapauksessa suhteutettava Burlew’n valitsemaan hyvin minimalistiseen tyyliin: hahmot ovat sarjan nimen mukaan tikku-ukkoja, joskin ilmeikkäitä ja tunnistettavia sellaisia. Tyyli toimii: vaikka Burlew juuttuukin liian usein käyttämään puhuvia päitä, sarja liikkuu pääasiassa jouhevasti.

SUOSITUS: Order of the Stick tähtää helppoon maaliin ja osuu. Kunnianhimoinen se ei missään mimessä ole, mutta Burlew tuntee yleisönsä ja palvelee sitä kelvollisesti.

Tagit: .



* Joulukuun kirjat

Kirjoitettu 1.10.2005 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Tilaan

SHOWCASE PRESENTS: JUSTICE LEAGUE OF AMERICA VOL. 1 TP / Gardner Fox / Mike Sekowsky, Carmine Infantino & Co.
Parin vähemmän “essentiaalisen” kokoelman jälkeen DC:n Showcaset jatkuvat aitojen, alkuperäisten Oikeuden puolustajien klassikkotarinoilla. Tämä on sitä kamaa, joka saa Grant Morrisonin synapsit iskemään kipinää. Sienien lisäksi.

TOM STRONG BOOK FOUR SC / Alan Moore, Peter Hogan & Geoff Johns / Jerry Ordway, Chris Sprouse & John Paul Leon
Se on Alan Moorea. No, pitänee kuitenkin todeta, että Peter Hogan on Terra Obscuralla osoittanut itsensä ihan kelvolliseksi Alan Mooren ideoiden toteuttajaksi. Johnsista en mene vannomaan.

VIMANARAMA TP / Grant Morrison / Philip Bond
Tämä intialaisesta mystiikasta ammentava minisarja ei saanut osakseen yhtä paljon kohua ja kehuja kuin Seaguy ja We3, mutta kyllä Morrisoniin voi luottaa.

ULTIMATE GALACTUS BOOK 2: SECRET TPB / Warren Ellis / Steve McNiven & Tom Raney
Ellis saa Ultimaatit tuntumaan melkeinpä oikealta tieteissarjakuvalta, supervoimilla varustetun Jerry Springer Show’n sijasta. Aikatauluongelmista kärsineen McNivenin korvaaminen Raneyllä on melkoinen pettymys minulle, koska en voi sietää hänen lättänaamaisia hahmojaan. Stormwatchin ystävät saattavat reagoida päinvastaisesti.

G.L.A.: MISASSEMBLED TPB / Dan Slott / Paul Pelletier
Dan Slott on nokkela, taitava, Marvelin universumin hyvin tunteva, mutta ennen kaikkea hauska käsikirjoittaja. G.L.A. on “Suurten järvien Kostajat”, yksi Marvelin universumin typerimmistä konsepteista. Tämän täytyy olla hyvä.

CAPTAIN AMERICA & THE FALCON: SECRET EMPIRE TPB / Steve Englehart & Mike Friedrich / Sal Buscema
Tämä on ehkä kaikkien aikojen legendaarisin poliittisesti kantaaottava Kapteeni Amerikka -tarina. Tai ehkä se on vain pahamaineisin. Kiinnostavaa nähdä, kuinka hyvin juttu toimii nykynäkökulmasta.

Tilaisin, mutta…

OMEGA: THE UNKNOWN CLASSIC TPB / Steve Gerber, Mary Skrenes & Co. / Jim Mooney & Herb Trimpe
Kirjailija Jonathan Lethem kirjoittaa uuden version Omegasta, joten alkuperäinen sarjakin pääsee vuosikymmenien jälkeen yksien kansien väliin. Jonkin verran olen utelias, mutta $29.99 on liian suuri hinta 224-sivuisesta, pehmeäkantisesta kirjasta, kun 100 sivua paksummat, suuret kovakantiset kirjat maksavat saman verran.

No en taatusti tilaa!

SUPERMAN/BATMAN VOL. 2: SUPERGIRL TP / Jeph Loeb / Michael Turner
Michael Turner ei edelleenkään osaa piirtää.

Lähteet:
Comic Book Resources

Comics Continuum:

Diamond Previews

Tagit: .