Kuukausiarkisto December, 2008

* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 27.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


The Amazing Spider-Girl #27

Vihreän Menninkäisen perijätär Fury putoaa yllättäen pois pelistä ennen loppuhuipentumaa. Tavallaan Fury olikin vain paikanpitäjä Vihreälle Menninkäiselle, eikä mitenkään kiinnostava hahmo itsessään. Peter Parkerin ja Norman Osbornin välinen konflikti jatkuu uudella tavalla, jatkaen temaattisesti Normanin henkiinherättämisen jälkeisistä tarinoista, joissa hän kaavaili Peteristä sukunsa jatkajaa edesmenneen, pettymyksen tuottaneen Harryn sijasta.

Toisaalta DeFalco on poiminut samalta aikakaudelta Mustan Tarantulan Hämähäkkitytön ikiomaksi vastavoimaksi. Tarantula ei ehkä kuitenkaan ole Hämähäkkitytön varsinainen arkkivihollinen, koska hänen tavoitteensa on saada Hämähäkkitytöstä itselleen arvoisensa puoliso. Enemmän Hämähäkkityttö on vaarassa hänen kanssaan kehoja vaihtaneen Arañan takia.

On sinänsä hupaisaa, että kun Araña alunperin luotiin, hän oli tietyssä mielessä Hämähäkkitytön pahin vihollinen. Spider-Girl -lehti ei ole ikinä myynyt kovin hyvin, ja sen sijaan, että Marvel olisi panostanut sen markkinointiin, sille luotiinkin suora kilpailija, jota päätoimittaja Joe Quesada itse selvästi suosi.

Hämähäkkitytön tulevaisuudessa entisestä teinisupersankarista on tullut keski-ikää lähestyvä moraalisesti epämääräinen hahmo, joka kadehtii Hämähäkkitytön nuoruutta ja kauneutta. Jos olisin aiemmin ollut Arañan fani, saattaisin paheksua sitä, miten DeFalco käyttää häntä – mutta kun en ollut.

Solomon Kane #3

Nyt juonessa alkaa olla tolkkua. Tarinan tarkoitettu rytmitys on selvästi aivan muu kuin mihin se on lehtimuotoon pilkkomisen takia päätynyt. Tuntuu todella oudolta, että kahden hyvin hillitysti ja salailevasti kerrotun numeron jälkeen tulee näin vuolas infodumppi.

Huono lehti tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Scott Allie hahmottelee paroni von Stalerista todella kiehtovan pahiksen. Hän noudattaa ohjeita, joita jonkin ylimaallisen olennon muumioitunut keho lähettää hänen mieleensä telepaattisesti. Paronin vaimon ja Kanen matkakumppanin, John Silentin, välinen dialogi menee suoraan paronin edustaman ajatusmaailman ytimeen:

Judgment belongs to the Lord. The thing lied to Albrecht. If I heard a voice that I believed to be from Heaven, would I not obey?

Or is it some evil within your husband, ma’am, that robbed him of doubt, when the thing flattered him, promised him glory?

Final Crisis #5

Edelleen tuntuu, että suurin osa tästä tarinasta tapahtuu jossain muualla kuin tämän lehden sivuilla. Tapahtumat maapallolla eivät oikein jäsenny. Pahat jumalat ovat selvästi saaneet maailman sekasorron valtaan, mutta mitä supersankarit nyt tekevät? Mikä heidän tavoitteensa on? Kun kamppailuilla ei ole selkeää tarkoitusta, kaikki vaikuttaa ylvään mutta epätoivoisen taistelun sijasta pelkältä sähläykseltä.

Juoneen alkaa kuitenkin tulla vähän ryhtiä, kun Vihreät Lyhdyt saavat nujerrettua omia joukkojaan vastaan laaditun salajuonen ja lähtevät pelastamaan Maata.

Morrison pääsee myös selvästi omaan elementtiinsä, kun lehden lopulla hullujenhuoneelle heitetty, ihmisen muotoon toistaiseksi kahlittu monitori Nix Uotan saa kosketuksen todelliseen luonteeseensa, ja koko lehden huipentava Darkseidin saarna antaa kuvan siitä, miltä todellinen pahuuden jumala näyttää.

Tagit: , , .



* Entisessä ryhmässä on vielä eloa

Kirjoitettu 23.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.



ASTONISHING X-MEN VOL. 2 HC
Joss Whedon, John Cassaday & Laura Martin
Marvel
320 sivua, värillinen

Kun Grant Morrisonin New X-Men päättyi, Ryhmä-X oli minun puolestani ohi. Tavallaan tämä on vain vitsi. Ryhmä-X ei ollut ennen Morrisoniakaan ollut erityisen tärkeä sarjakuva minulle enää moneen vuoteen, muutamia ilonpilkahduksia (mm. Alan Davisin tarinat) lukuunottamatta. Tietenkin oli odotettavissa, että Morrisonin jälkeinen Ryhmä-X ei kiinnostaisi enää yhtä paljon.

Mutta karu totuus on se, että kaksi viimeistä Ryhmä-X:n numeroa olivat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka. Ne eivät vain tuntuneet niin tärkeiltä. Näin ei olisi käynyt, jos Joss Whedonin ja John Cassadayn ASTONISHING X-MENin loppupuolisko olisi nähty täkäläisessä Ryhmä-X:ssä. Tätä ei tule tapahtumaan, koska Tanskassa sen julkaisi joku muu kuin Egmont, ja pelkän suomijulkaisun painattaminen ei olisi kannattavaa.

Tämän valitettavan tilanteen ei pidä estää ketään lukemasta Astonishing X-Meniä, ja jos suinkin mahdollista, se pitää lukea tässä kovakantisessa, isokokoisessa formaatissa. John Cassaday on ehdottomasti yksi parhaista supersankarisarjakuvan piirtäjistä. Tällä hetkellä. Ikinä, ehkä. Cassadayn kuvituksessa yhdistyy pikkutarkka realismi, ilmeikäs karrikointi, elokuvamaiset asetelmat ja ennen kaikkea huikea selkeys, sekä elegantissa viivankäytössä että tehokkaassa sarjakuvakerronnassa.

Lisäksi Cassadayn värittäjänä Astonishingissa on Laura Martin, jonka kanssa hän on tehnyt yhteistyötä ainakin Planetarysta lähtien viime vuosituhannen puolella. Martin tietää tarkalleen, miten Cassadayn kuvituksen saa näyttämään mahdollisimman hyvältä.

Periaatteessa kuvitus olisi jo riittävä syy ostaa tämä kokoelma. Mutta täytyy myöntää, että Joss Whedon ei ole täysin avuton kirjoittaja. Joku Marvelilla ainakin uskoo hänen kykyihinsä, koska Whedonin nimi on kannessa isommalla kuin itse sarjakuvan nimi. Hyvin pienellä lukee, että hän on Buffy, vampyyrintappajan luoja. Ilmeisesti oletetaan, että tämä on yleisesti tunnettu asia.

Whedonin tv-fiktion pahin puoli, itseironiaan hukkuva pikkunäppärä dialogi, ei muodostu haitaksi sarjakuvassa. Ehkä vain sen takia, että keskinkertaisten näyttelijöiden maneerisen replikoinnin sijasta välineenä ovat neutraalit puhekuplat, joille ei mielessään tarvitse antaa sen enempää painoa kuin on pakko.

Hahmot Whedonilla on täysin hallussaan. Kitty Pryde on tietenkin Astonishingin keskushahmo, hyvin klassisen whedonilainen nörttityttö joka osaa myös taistella ja rakastaa. Whedon nostaa kuitenkin hyvin vahvasti esille myös Ryhmä-X:n pitkään kaltoinkohdellun kenttäjohtajan, Kykloopin. Ensitöikseen Whedon murskaa Kykloopin täysin. Hänen naisystävänsä Emma Frost, Helvetintulen klubin Valkoinen kuningatar, kääntyy Ryhmä-X:ää vastaan ja poistaa Kykloopin pelistä selittämällä, että hän ei ikinä ansainnut johtajan asemaansa. Psykologisesti kuohittu Kyklooppi menettää supervoimansa kokonaan.

Kyklooppia on vuosien varrella kirjoitettu niin huolimattomasti, että Whedonin Emman suuhun laittamat syytökset ovat täysin vakuuttavia. Miksi ihmeessä kukaan on ikinä arvostanut Kyklooppia millään tavalla? Miten hän voi ikinä enää olla uskottava Ryhmä-X:n johtajana? Whedon ei turhaan yritä laatia perusteluja sille. Hän vain näyttää sen.

Astonishingin viimeinen tarinakokonaisuus kokoaa yhteen juonenpätkät, jotka kolmessa ensimmäisessä pantiin alulle: Kolossin paluu kuolleista, ennustus Murtomaailman tuhosta, tietoisuuden kehittänyt Vaarahuone ja Kykloopin voimattomuus. Lopulta koko Maapalloa uhkaa tuho, ja kaikki planeetan supersankarit hälytetään apuun. Ja Whedon pitää juonen kasassa vaivattomasti.

Erityisesti pitää ihailla sitä, miten Whedon pelaa lopussa yhden nappulan pois laudalta. Kuolemasta on tullut vitsi Marvelin universumissa: kirjoittajat yrittävät napsia halpoja draamapisteitä listimällä hahmoja, joista muut kirjoittajat ovat vaivannäöllään tehneet lukijoille tärkeitä. Whedon ansaitsee paatoksensa omin avuin, eikä yritä lukita ovea takanaan muilta kirjoittajilta. Mitä nyt telkeää sen jättimäisellä, raskaalla esineellä.

SUOSITUS: Ryhmä-X, vielä kerran, niin kuin sen muistatte lapsuudestanne, vaikka se ei ikinä oikeasti näin hyvä ollutkaan. Te tiedätte, että te haluatte sitä.

Tagit: , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 1.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Thunderbolts #126

Kirjoittaja Andy Diggle ja kuvittaja Roberto De La Torre ottavat Ukonnuolet haltuunsa. Toimintapainoitteisten Secret Invasion -numeroiden jälkeen palataan Warren Ellisin mallin mukaiseen verkkaiseen juonitteluun.

Digglellä näyttää olevan hyvä käsitys hahmoista. Ainoa yllättävän tuntuinen käänne on se, että Miekkamies suunnittelee kostoa Norman Osbornille. Christos Gage jätti sen vaikutelman, että Osborn oli onnistuneesti uskotellut skrullien olevan syyllisiä Miekkamiehen sisaren kloonin kuolemaan. Ehkä Diggle ajatteli, että ryhmässä ei olisi oikeastaan ketään, josta olisi vastusta Osbornin nerokkuudelle, ellei itsensä paroni von Struckerin poika pystyisi näkemään hänen juonittelujensa lävitse.

De La Torre edustaa paluuta Mike Deodaton synkän ja teknisesti taidokkaan kuvituksen suuntaan, mutta välillä hän lipsahtaa Top Cow -tyylisten maneerien puolelle. Lopun hyytävät hetket Laululinnun ja Napakympin välillä hän kuitenkin kuvaa aivan erinomaisesti.

Conan the Cimmerian #5

Tim Truman vie juonta eteenpäin hitaasti mutta määrätietoisesti. Conanin tarinaa kiinnostavampi on kuitenkin Richard Corbenin kuvittama Conanin isoisän saaga.

Vilkaistuani Corbenin huoliteltua piirrosjälkeä Marvelin tuoreessa H.P. Lovecraft’s Haunt of Horror -kokoelmassa en voi olla erään lukijakirjeen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että Corben olisi Conanissa parhaimmillaan, mutta hätäisesti tuherrettunakin Corbenin kuvituksessa on taikaa. Ei niin, että Tomás Giorellon kuvituksessa päätarinassa olisi mitään varsinaisesti pielessä, mutta jotenkin se jää kaikessa jäyhyydessään Corbenin varjoon.

Tagit: , , .