Tagiarkisto ‘Dark Horse’

* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 15.02.2009 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


The Amazing Spider-Girl #28

Hämähäkkitytön ja Vihreän Menninkäisen lopullinen yhteenotto etenee kaavamaisesti: Peter Parkerin kehoon siirtynyt Norman Osborn käyttää supervoimiaan ja henkilöllisyytensä yllätysetua Hämähäkkitytön liittolaisten päihittämiseen. Selviteltyään välinsä Mustan Tarantulan kanssa Hämähäkkityttö lähtee Menninkäisen perään, ja Tarantula puolestaan maksamaan kalavelkojaan Arañalle, joka kamppailee Mayn kaksoisolennon kanssa kanssa.

Pelinappuloiden siirtelyssä ei oikein ole mitään erityisen jännittävää, mutta siinä sivussa pohjustetaan pari mysteeriä, joiden ratkaisut tulevat luultavasti olemaan enemmän tai vähemmän tärkeitä paljastuksia tarinan loppuratkaisussa. Hyökätessään Menninkäisen päämajaan Hämähäkkityttö on näkevinään jotain tuttua Menninkäisen apulaisessa Renéssä. Araña puolestaan näkee jotain outoa tapahtuvan Mayn kaksoisolennon kasvoille.

Those eyes–but you can’t be a s–

Ottaen huomioon, kuinka vapaasti Tom DeFalco voi käyttää Marvelin universumin elementtejä Spider-Girlissä, tuo s:llä alkava sana voisi hyvin olla vaikka Superadaptoidi.

Thunderbolts #127 & #128

Warren Ellisin Ukonnuolet tulevat tiensä päähän, kun Laululintu kamppailee hengestään Napakymppiä, Kuukiveä ja Venomia vastaan. Miekkamies tulee apuun viime hetkellä, ja lopulta hahmojen tiet erkanevat. Andy Diggle ja Roberto de la Torre onnistuvat toisintamaan hyvin Ellisin ja Deodaton synkän toimintajännäritunnelman.

Norman Osbornin puolella olleiden Ukonnuolten kohtalo jää toistaiseksi hämärän peittoon, kun Dark Reign -tarinakokonaisuuden myötä esitellään aivan uusi ryhmä. Virkavalansa vastikään vannonut presidentti kutsuu YPKVV:n korvaavan järjestön johtoon nimitetyn Osbornin lennolle Airforce Onella. Mukana onkin tohtori Leonard Samson, joka yrittää osoittaa presidentille Osbornin rikollisen toiminnan Ukonnuolten johtajana.

Tuntuisi hieman kummalliselta, jos presidentti Obama (jota ei selvästä yhdennäköisyydestä huolimatta Obamaksi nimetä jostain syystä) kirjoitettaisiin lankeamaan Osbornin valheisiin, mutta tilanteen keskeyttää kätevästi uusien Ukonnuolien hyökkäys lentokoneeseen.

On tavallaan sääli, että Norman Osborn on nyt nostettu Thunderboltsista Marvelin universumin keskiöön Dark Reignin myötä, koska lehden status quo saattaa tämän takia olla täysin muissa lehdissä tapahtuvien juonenkäänteiden armoilla. Eikä minua kiinnosta ollenkaan seurata Marvelin tusinaa eri Avengers-lehteä. Hyvällä tuurilla kuitenkin Thunderbolts pystyy pääjuonen reunamilla liikkuen lähestymään Dark Reigniä samaan tapaan kiinnostavalla tavalla kuin Secret Invasionin aikana.

Conan the Cimmerian #6 & #7

Conanin kotiinpaluu päättyy ainoalla tavalla kuin se saattoi. Jo #5:n lopusta lähtien oli odotettavissa, että Caollanin lapsen isä Brecan tappaa Caollanin, ja Conan puolestaan tappaa Brecanin. Menetettyään nuoruudenrakkaansa Conan jättää Kimmerian taakseen ja jatkaa harharetkiään eteläisiin maihin.

Ei välttämättä ole sinänsä huono asia, että lukija tietää jo varhain, miten tarina tulee päättymään. Tragedian luennassa taitaa olla jopa ehdottoman oleellista se, että lukija ymmärtää hahmoja paremmin sen, mitä kohti ne ovat kulkemassa. Mutta samalla korostuu myös kerronnan menetelmien toimivuus. Tässä tapauksessa lopputuloksessa oli parantamisen varaa. Tim Truman yrittää korostaa Conanin ja Brecanin taistelun huipentumaa tekstilaatikoilla, mutta tässä vaiheessa tilanne on – tai sen pitäisi olla – niin intensiivinen, että sanat vain laimentavat sitä. Valitettavasti Tomás Giorello ei tunnu olevan niin kiinnostava kuvittaja, että hänkään olisi yksinään pystynyt viestimään kaiken tarpeellisen.

Onneksi mukana oli Richard Corbenin kuvittama osuus Conanin isoisästä Connachtista. Kaikkien kaukomaiden seikkailujen jälkeen hänen tarinansa päättyy auringonlaskuun Kimmerian kukkuloilla ja pojanpojan syleilyyn. Erityisen merkityksellisen Connachtin kohtalosta tietenkin tekee se, että Conanin tarina ei tule päättymään samalla tavalla. Voi olla, että tämän jälkeen hän ei enää ikinä tule näkemään kotiaan.

Solomon Kane #4

Kaivoin vihdoin esiin The Savage Tales of Solomon Kane -kokoelman tarkistaakseni, kuinka paljon Scott Allie on laajentanut Robert E. Howardin alkuperäistä The Castle of the Devil -fragmenttia tätä tarinaa varten. Ellei Howardilta ole jäänyt muita muistiinpanoja tarinaa koskien (tosin Wandering Starin / Del Reyn Howard-kokoelmat ovat olleet kiitettävän kattavia), vain Kanen ja toisen päähenkilön, John Silentin kohtaaminen tarinan alussa on Howardin kirjoittamaa.

Allie ansaitsee siis jokseenkin kokonaan kunnian tämän tarinan erinomaisuudesta. Toisaalta on ymmärrettävää, että hän valitsi tuon fragmentin laajennettavakseen, koska se sisältää tämän aivan verrattoman ja tunnusomaisen lausahduksen Solomon Kanelta:

It has fallen upon me, now and again in my sojourns through the world, to ease various evil men of their lives.

Tämä numero sisältää hieman hätäisen oloista sarjakuvakerrontaa Mario Guevaralta, mutta lyijykynänjälki ja väritys toimivat edelleen yhdessä taianomaisesti, erityisesti ulkoavaruuden enkelipirun hyökätessä Kanen ja Silentin kimppuun.

Kull #2 & #3

Arvid Nelsonin kehittelemän prologinumeron jälkeen jatketaan sovituksella Robert E. Howardin The Shadow Kingdomista. Kaivoin saman tien esille myös Kull: Exile of Atlantis -kokoelman ja tein vertailuja Nelsonin sovitukseen.

Nelson on järjestellyt materiaalia uudestaan aika reippaalla kädellä, mutta muutokset eivät varmaankaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kull kuvittelee rakennusten puhuttelevan häntä, kun hän ratsastaa takisin piktineuvonantaja Ka-nun luota, on siirretty tapahtumaan kuninkaiden salissa ennen tapaamista. Puhuvat rakennukset voisivat olla hieman liian surrealistisia tähän tulkintaan, joten teksti on sovitettu kuolleiden kuninkaiden patsaille.

Merkittävin muutos, jonka Nelson on tehnyt tarinaan, on kuninkaan vaimoja koskeva sivujuoni. Valusian nujertaman Kommorian kuningas Euxmenes tarjoaa tytärtään valtakuntien välisen sovun merkiksi. Myöhemmin käy ilmi, että Kull on jo naimisissa valtaistuimelta syöksemänsä kuningas Bornan tyttären Igrainen kanssa.

En muista, että Howardin Kull-tarinoissa olisi ikinä mainittu ainuttakaan vaimoa, saati rakastajatarta. Itse asiassa tarinassa The Cat and the Skull tehdään asian laita melko selväksi:

Her lips were full and red and usually, as at present, curved in a faint enigmatical smile and her silken garments and ornaments of gold and gems hid little of her glorious figure.

But Kull was not interested in women.

Mutta Nelsonin tarina ei oikeastaan ole ristiriidassa Howardin kuvauksen kanssa. Kun Igraine kyseenalaistaa uuden naimakaupan, Kull tekee selväksi, että hänen motiivinsa ovat poliittiset, ja lopulta Igrainen raivokohtaus johtaa paljastukseen heidän suhteensa luonteesta:

Don’t be surprised if I take another lover!

Igraine, I realize it’s hard on you. Being my queen. My first queen. I won’t begrudge you the comfort of a… kept man. I only ask that you be discreet.

Irrallisten kertomusten sijasta lehdessä on selvästi tarkoitus kertoa yhtenäinen tarinajatkumo, joten on ymmärrettävää, että Nelson on katsonut tarpeelliseksi kuvata myös tätä jokseenkin välttämätöntä puolta Valusian kuninkaan velvollisuuksista.

Will Conradin komeasta kuvituksesta on mainittava erityisesti koko aukeaman kuva, joka esittää ihmisten ja eri hirviörotujen väkivaltaista yhteistä historiaa, jonka Kull kuulee Brule Keihästäjältä. Kuten ensim
mäisen numeron taistelussa kentaurihirviötä vastaan, harmahtavien sävyjen ja räikeän punaisen yhdistelmä antaa hyvin hurjan ja omalaatuisen säväyksen kuvitukselle.

Final Crisis: Secret Files #1

Hankin Final Crisisin oheislehtiä ainoastaan sillä perusteella, olivatko ne Grant Morrisonin kirjoittamia, ja tämän kohdalla tein selvästi virheen. Itse sarjakuvatarina on Len Weinin kirjoittama, ja Morrisonin osuus rajoittuu yhteen Antielämän yhtälön historian kertaavaan sivuun ja neljään sivuun Morrisonin ja J.G. Jonesin luonnoskirjasta.

Tarinassa kerrotaan erään Final Crisisin liikkeellepanevan voiman, superroisto Libran historia. Juoni on hyvin suoraviivainen, eikä sisällä minkäänlaista kiinnostavaa dramaattista elementtiä. Ainoa tarkoitus näyttää olevan jatkumon yksityiskohdista pakkomielteisesti kiinnostuneiden fanien palveleminen/vedättäminen.

Kuvittaja Tony Shasteenilla on hyvin realistinen, mutta varsin kliininen tyyli. Toisin kuin Alex Rossin ja Bryan Hitchin kaltaiset kuvittajat, jotka yhdistävät realismiin supersankarielementtien edellyttämää mahtipontisuutta. Shasteenin hahmot ovat hyvin jäykkiä ja vähäeleisiä, ja vaikutelma on kuin jostain postmodernisti ironisesta supersankariparodiasta.

Final Crisis: Superman Beyond 3D #2

En tiedä, mitä tämä meinaa, mutta ainakin ymmärsin, mitä siinä tapahtuu: Monitorit, joiden on tarkoitus valvoa multiversumia, ovat alkaneet muuttua vampyyreiksi, joten Teräsmies ja hänen antimateriavastineensa Ultramies törmäävät ja muuttuvat energiaksi, joka aktivoi monitorien todellisuuden tasolla toimivan Teräsmiehen muotoisen ajatusrobotin, joka tuhoaa vampyyrien johtajan Mandrakkin.

Superman Beyond 3D ehkä kärsii jonkin verran siitä, että se on alisteinen Final Crisisille, mutta sitä voi silti pitää osoituksena siitä, ettei Grant Morrison ole vielä romahtanut keskinkertaisuuteen. Tarina on täynnä mainioita morrisonmaisuuksia, etunenässä Teräsmiehen itselleen kirjoittama hautakirjoitus, ja kaikenlaista höpinää itsensä kasaavista hypertarinoista, mikä on tietysti ihan hönttiä, koska Grant Morrison se näitä tarinoita kasaa, mutta ainakin Morrisonilla on ollut kova yritys päällä änkeä tähän lehteen merkitystä.

Doug Mahnken loistava kuvitus kärsii hieman 3D-jaksossa, joka on ovelasti sijoitettu alkamaan Teräsmiehen ja Ultramiehen siirtyessä ajatusrobottiin monitorien todellisuudessa. Jos kerran DC katsoi tarpeelliseksi julkaista Final Crisis #1:stä pelkät mustavalkoiset kuvitukset ilman tekstausta sisältäneen variantin, tästäkin olisi hyvin voitu julkaista eksoottinen 2D-variantti.

Final Crisis #6 & #7

Ei epäilystäkään, Final Crisis oli yksi iso sotku. Mutta on kyseenalaista, kuinka paljon siitä voi syyttää Grant Morrisonia. Ilmeinen ongelmien lähde on se, että minisarja oli toimituksellisesti suunniteltu oheisjulkaisujen haarautumispisteeksi. Juonenpätkät alkavat mutteivät pääty, päättyvät ilman että olisivat alkaneet minisarjan sivuilla. Muutaman ensimmäisen numeron verkkaisen tahdin jälkeen oli selvää, että seitsemään numeroon ei tulisi mahtumaan kovin monimutkaista juonta, mutta sarjan sullominen täyteen lukuisiin eri hahmoryppäisiin liittyviä katkonaisia kohtauksia teki hyvin vaikeaksi seurata sitä vaatimatonta perusjuonta, jonka Morrison yritti kaiken muun ohessa kertoa.

Final Crisisin ehdoton huippuhetki on se, kun Batman uhmaa Darkseidia viimeisen kerran. Morrison on kirjoittanut kohtauksen, jonka voi antaa vain miehelle, joka on nostanut itsensä vanhempiensa verilammikosta rikollisten kauhuksi, yli-ihmisten vertaiseksi ja lopulta pahuuden jumalan teloittajaksi. Tehtyään ainutkertaisen poikkeuksen ampuma-aseita koskevaan valaansa Batman kohtaa kuolevan Darkseidin omegasäteet:

Hh.

Gotcha.

Hyvin tehokas on myös Doug Mahnken kuvittama Teräsmiehen raivoisa syöksy verenpunaiselta taivaalta noutamaan Batmanin erittäin edesmenneen näköistä ruumista. Viimeinen ruutu toimii viittauksena vastaaviin asetelmiin Crisis on Infinite Earths #7:n kannessa ja Batmanin Kuolema kulkee suvussa -tarinan viidennessä osassa.

Ongelmallista tässä koko tapahtumasarjassa on se, että sekä Batman että Teräsmies ilmestyvät tarinaan täysin tyhjästä. Batman nähtiin minisarjassa edellisen kerran Simyanin ja Mokkarin pahuuden tehtaan ihmevekottimeen vangittuna, eikä missään vaiheessa paljastu, miten hän pääsi vapaaksi, tai miten on mahdollista että hän pystyi kiinni jäätyään säilyttämään mukanaan luodin, jota hän käytti Darkseidia vastaan. Teräsmies puolestaan kirjaimellisesti katosi numeron alussa, heti palattuaan Superman Beyond 3D:n tapahtumista, ja kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että hänet vain on pitänyt jollain verukkeella saada pois tarinasta, jotta hän ei aiheuttaisi sen loppumista ennen aikojaan (Morrisonin versio Teräsmiehestä on, huolimatta siitä kuinka ongelmallista se on DC:n jaetussa universumissa, uskomattoman superkykyinen: hän jopa tunnistaa Darkseidin valtaaman kehon kuuluvan Dan Turpinille lukemalla sen DNA:n).

Käsittämätöntä on myös se, että Darkseidin tuhon jälkeen Morrison tuo lopputaistelun vastustajiksi Superman Beyond 3D:n Mandrakkin ja hänen vampyyriksi muuttamansa Ultramiehen. Tässä vaiheessa, jos en olisi lukenut Superman Beyond 3D:tä, olisin täysin ymmälläni. Koska luin sen, olen vain hyvin ymmälläni. Kyseessä ei edes ole varsinainen lopputaistelu, vaan Mandrakk ja Ultramies tuhotaan käden käänteessä, kun Teräsmiehen tueksi ilmestyvät Vihreät lyhdyt, rinnakkaistodellisuuksien Teräsmiehet, Jumalan enkelit ja muutama supervoimainen eläin. Jossain kohtaa tuossa ehkä lipsahdettiin ylilyönnin puolelle.

Mystistä, eikä suinkaan vain käsittämätöntä, on se, mitä minisarjan viimeinen sivu on tarkoittavinaan. Näimme Batmanin kuolleena Teräsmiehen käsivarsilla, joten miten hän voisi olla piirtämässä lepakoita luolan seinälle ihmislajin aamunkoiton hämärässä…?

Tagit: , , , , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 27.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


The Amazing Spider-Girl #27

Vihreän Menninkäisen perijätär Fury putoaa yllättäen pois pelistä ennen loppuhuipentumaa. Tavallaan Fury olikin vain paikanpitäjä Vihreälle Menninkäiselle, eikä mitenkään kiinnostava hahmo itsessään. Peter Parkerin ja Norman Osbornin välinen konflikti jatkuu uudella tavalla, jatkaen temaattisesti Normanin henkiinherättämisen jälkeisistä tarinoista, joissa hän kaavaili Peteristä sukunsa jatkajaa edesmenneen, pettymyksen tuottaneen Harryn sijasta.

Toisaalta DeFalco on poiminut samalta aikakaudelta Mustan Tarantulan Hämähäkkitytön ikiomaksi vastavoimaksi. Tarantula ei ehkä kuitenkaan ole Hämähäkkitytön varsinainen arkkivihollinen, koska hänen tavoitteensa on saada Hämähäkkitytöstä itselleen arvoisensa puoliso. Enemmän Hämähäkkityttö on vaarassa hänen kanssaan kehoja vaihtaneen Arañan takia.

On sinänsä hupaisaa, että kun Araña alunperin luotiin, hän oli tietyssä mielessä Hämähäkkitytön pahin vihollinen. Spider-Girl -lehti ei ole ikinä myynyt kovin hyvin, ja sen sijaan, että Marvel olisi panostanut sen markkinointiin, sille luotiinkin suora kilpailija, jota päätoimittaja Joe Quesada itse selvästi suosi.

Hämähäkkitytön tulevaisuudessa entisestä teinisupersankarista on tullut keski-ikää lähestyvä moraalisesti epämääräinen hahmo, joka kadehtii Hämähäkkitytön nuoruutta ja kauneutta. Jos olisin aiemmin ollut Arañan fani, saattaisin paheksua sitä, miten DeFalco käyttää häntä – mutta kun en ollut.

Solomon Kane #3

Nyt juonessa alkaa olla tolkkua. Tarinan tarkoitettu rytmitys on selvästi aivan muu kuin mihin se on lehtimuotoon pilkkomisen takia päätynyt. Tuntuu todella oudolta, että kahden hyvin hillitysti ja salailevasti kerrotun numeron jälkeen tulee näin vuolas infodumppi.

Huono lehti tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Scott Allie hahmottelee paroni von Stalerista todella kiehtovan pahiksen. Hän noudattaa ohjeita, joita jonkin ylimaallisen olennon muumioitunut keho lähettää hänen mieleensä telepaattisesti. Paronin vaimon ja Kanen matkakumppanin, John Silentin, välinen dialogi menee suoraan paronin edustaman ajatusmaailman ytimeen:

Judgment belongs to the Lord. The thing lied to Albrecht. If I heard a voice that I believed to be from Heaven, would I not obey?

Or is it some evil within your husband, ma’am, that robbed him of doubt, when the thing flattered him, promised him glory?

Final Crisis #5

Edelleen tuntuu, että suurin osa tästä tarinasta tapahtuu jossain muualla kuin tämän lehden sivuilla. Tapahtumat maapallolla eivät oikein jäsenny. Pahat jumalat ovat selvästi saaneet maailman sekasorron valtaan, mutta mitä supersankarit nyt tekevät? Mikä heidän tavoitteensa on? Kun kamppailuilla ei ole selkeää tarkoitusta, kaikki vaikuttaa ylvään mutta epätoivoisen taistelun sijasta pelkältä sähläykseltä.

Juoneen alkaa kuitenkin tulla vähän ryhtiä, kun Vihreät Lyhdyt saavat nujerrettua omia joukkojaan vastaan laaditun salajuonen ja lähtevät pelastamaan Maata.

Morrison pääsee myös selvästi omaan elementtiinsä, kun lehden lopulla hullujenhuoneelle heitetty, ihmisen muotoon toistaiseksi kahlittu monitori Nix Uotan saa kosketuksen todelliseen luonteeseensa, ja koko lehden huipentava Darkseidin saarna antaa kuvan siitä, miltä todellinen pahuuden jumala näyttää.

Tagit: , , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 1.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Thunderbolts #126

Kirjoittaja Andy Diggle ja kuvittaja Roberto De La Torre ottavat Ukonnuolet haltuunsa. Toimintapainoitteisten Secret Invasion -numeroiden jälkeen palataan Warren Ellisin mallin mukaiseen verkkaiseen juonitteluun.

Digglellä näyttää olevan hyvä käsitys hahmoista. Ainoa yllättävän tuntuinen käänne on se, että Miekkamies suunnittelee kostoa Norman Osbornille. Christos Gage jätti sen vaikutelman, että Osborn oli onnistuneesti uskotellut skrullien olevan syyllisiä Miekkamiehen sisaren kloonin kuolemaan. Ehkä Diggle ajatteli, että ryhmässä ei olisi oikeastaan ketään, josta olisi vastusta Osbornin nerokkuudelle, ellei itsensä paroni von Struckerin poika pystyisi näkemään hänen juonittelujensa lävitse.

De La Torre edustaa paluuta Mike Deodaton synkän ja teknisesti taidokkaan kuvituksen suuntaan, mutta välillä hän lipsahtaa Top Cow -tyylisten maneerien puolelle. Lopun hyytävät hetket Laululinnun ja Napakympin välillä hän kuitenkin kuvaa aivan erinomaisesti.

Conan the Cimmerian #5

Tim Truman vie juonta eteenpäin hitaasti mutta määrätietoisesti. Conanin tarinaa kiinnostavampi on kuitenkin Richard Corbenin kuvittama Conanin isoisän saaga.

Vilkaistuani Corbenin huoliteltua piirrosjälkeä Marvelin tuoreessa H.P. Lovecraft’s Haunt of Horror -kokoelmassa en voi olla erään lukijakirjeen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että Corben olisi Conanissa parhaimmillaan, mutta hätäisesti tuherrettunakin Corbenin kuvituksessa on taikaa. Ei niin, että Tomás Giorellon kuvituksessa päätarinassa olisi mitään varsinaisesti pielessä, mutta jotenkin se jää kaikessa jäyhyydessään Corbenin varjoon.

Tagit: , , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 24.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Thunderbolts #125

Christos Gage sai epäkiitollisen tehtävän luotsata Ukonnuolten seikkailuja Warren Ellisin jälkeen. Tämä on ilmeisesti hänen viimeinen numeronsa. Täytyy sanoa, että hän suoriutui hienosti. Hän ei ole mikään Warren Ellis, mutta kukapa olisi? Elliskin joutuu yleensä pinnistelemään ollakseen legendansa arvoinen.

Gagen numerot käsittelivät Marvelin megacrossovertapahtuma Secret Invasionia ikään kuin sivurajalta, ja se sopikin minulle mainiosti. Thunderbolts on ollut ainoa kosketukseni Secret Invasioniin. Sen sijaan, että olisin joutunut käristämään aivoni yllättävillä paljastuksilla siitä, kuinka kauan mikäkin Marvelin supersankari on oikeasti ollut todellisuudessa skrullisoluttautuja (ja mitä jatkumomokia tämän pitäisi muka selittää pois), olen päässyt nauttimaan itse asiasta: Skrullien valtausarmeijan listimisestä.

Jujuna on se, että skrullien valtaussuunnitelmaan kuului Tony Starkin teknologian tekeminen toimintakelvottomaksi, mutta Ukonnuolten johtaja Norman Osborn oli pitänyt huolen, että hänen alaisensa käyttävät pelkästään Oscorpin teknologiaa. Tämän ansiosta Osbornista ja Ukonnuolista tulee skrullien vastaisen taistelun yllätyssankareita.

Gage leikittelee mukavasti Ukonnuolten ihanteellisella julkisuuskuvalla ja raadollisella todellisuudella. Samaan aikaan kun televisiotoimittaja ylistää Manhattanille lähdössä olevia Ukonnuolia maailman pelastajiksi, Osborn joutuu hätistämään Venomia lentokoneeseen:

… Brains…
Shut up and get in there.

Kuvittaja Fernando Blanco hallitsee hyvin toiminnan kuvauksen, mutta hänen tyylinsä ei ole kovin vakuuttava. Välillä näyttää siltä, kuin hän vain plagioisi huonosti Ron Limiä.

The Amazing Spider-Girl #26

Ällistyttävintä Tom DeFalcon Hämähäkkityttö-tarinoissa on se, kuinka hän onnistuu sisällyttämään viihdyttävällä tavalla niihin elementtejä, jotka ovat alunperin olleet ärsyttäviä, tarpeettomia tai jopa haitallisia lisäyksiä Hämähäkkimiehen maailmaan. Tässä numerossa esiintyvät Hämähäkkitytön klooni ja etninen Hämähäkkinainen Araña. Lisäksi Hämähäkkitytön tajunta seikkailee astraalitasolla mystisen suojelusenkelin (varmaankin hänen kaimansa May Parker) opastamana. Ja minä pidän siitä.

DeFalco ilmeisesti valmistelee muutaman numeron päästä päättyvän TASG:in loppuhuipentumaa, kun Hämähäkkitytön liittolaiset kerääntyvät yhteen taistellakseen Vihreän Menninkäisen perijätärtä Furya vastaan. Hämähäkkitytön seikkailujen luvataan jatkuvan ensi vuonna Amazing Spider-Man Family -lehden sivuilla, mutta silti ikävää, että Hämähäkkimiehen tyttären tarina on jatkuvasti lakkauttamisuhan alla.

Thor: The Truth of History

On hieman vaikea käsittää, miksi Marvel on julkaissut tämän one-shotin Alan Davisilta, tai miksi Davis on halunnut tehdä sen. Minisarjat, jotka voi julkaista kirjakauppoihinkin sopivina kokoelmina, ovat ymmärrettävämpiä formaatteja. Vähän pelottaa, että Davis on oikeasti vakavissaan siitä pseudohistoriallisesta spekulaatiosta, joista Ohukaisen ja Paksukaisen näköiset tutkijat kiistelevät kehyskertomuksessa. Tiedemaailman kaatopaikalla on tilaa vain yhdelle Neal Adamsille.

Itse tarina on tietenkin varsin moitteeton – ja kuvitteellinen, mutta eivätkö ne kaikki ole? – toimintaseikkailu, jossa Thor ja hänen ystävänsä Kolmoissoturit pelastavat muinaisen Egyptin hirviöiltä. Davisin kuvitusta katselee aina mielellään, vaikka käsikirjoitus ei mikään maailmojamullistava olisikaan.

Kull #1

Robert E. Howardin Conan ja Kull ovat hyvin samankaltaisia hahmoja, mutta alkuperäistarinoissa oli nähtävissä se ero, että Kull oli enemmän kotonaan mystiikan ja filosofian parissa. Tässä Dark Horsen uudessa lehdessä painotus ei ole aivan samanlainen, mutta jotenkin sillä on kuitenkin aivan oma identiteettinsä jo oman asemansa ja tyylinsä vakiinnuttaneen Conan-sarjan rinnalla.

Ehkä se johtuu harmaaseen ja punaiseen painottuvasta värimaailmasta, joka antaa jonkinlaisen goottilaisen kauhun tunnelman. Kun Kull lahtaa demonisen kentaurihirviön, se tuntuu paljon oopperamaisemmalta ja myyttisemmältä kuin vastaava taistelukohtaus Conanissa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan sarja tulee etenemään.

Solomon Kane #2

Vielä on vähän vaikea edes käsittää, mistä tässä tarinassa on kyse, mutta miljöö ja tähän asti esille tulleet tarinaelementit ovat kyllä ihan omiaan Howardin puritaaniseikkailijalle. Mario Guevaran kuvitus on todella komeaa ja persoonallista, joten tätä kyllä viitsii lukea niin kauan että juonessa alkaa olla tolkkua.

JSA Kingdom Come Special: Superman

Alex Rossin ensimmäinen ihan itse kirjoittama, piirtämä ja tussaama sarjis ei ole jatko-osa Kingdom Comelle, vaan sen laajennus. Tämä tarkoittaa, että Kingdom Comen loppu oli sen tarinan päätöspiste, ja tähän tarinaan Teräsmies on lainattu eräästä Kingdom Comen kriittisestä kohdasta. Juonellisesti tämä liittyy jotenkin JSA:n oman sarjan tapahtumiin, ja tämä lehti tuntuu katkeavan kesken, koska kehyskertomuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää.

Varsinainen pointti onkin sen näyttäminen, mitä Kingdom Comen Lois Lanelle tapahtui. Pääpiirteittäin tämä tietenkin oli jo tiedossa – Jokeri tappoi hänet – mutta Ross halusi vielä kuvata Loisin ja Teräsmiehen viimeiset hetket yhdessä. Kovin mielekäs kokonaisuus tämä ei ole, mutta Rossin kuvitus on edelleenkin upeaa, ja toimii hieman paremmin tällä menetelmällä (Rossin harmaasävyt, Alex Sinclairin väritys) kuin Justice-maksisarjan menetelmällä (Doug Braithwaiten hahmotelmat, Rossin maalaus).

Final Crisis: Submit

Tämä Grant Morrisonin Final Crisisin oheisspesiaali ei tavoita aivan Morrisonin tavanomaisia trippailun tasoja, muttei varmaan ole tarkoituskaan. Parasta antia ovat Darkseidin Justifierien julistukset heidän vallatessaan maailmaa ihmisyydeltä:

What disagrees with Darkseid is heresy.
What agrees with Darkseid is superfluous.

Fire needs no teacher!
Flame needs no instruction!
Anti-life justifies my ignorance!

Ensimmäinen sitaatti on itse asiassa mukaelma vastauksesta, jonka kalifi Omar legendan mukaan antoi muslimiarmeijan vallatessa Aleksandrian vuonna 642, kun häneltä kysyttiin mitä kaupungin kuuluisalle kirjastolle pitäisi tehdä.

Final Crisis #4

Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että suurin osa Final Crisisista tapahtuu oheisspesiaaleissa. Pääsarjan tarina etenee hyvin kiireettömän oloisesti. Melkein alusta alkaen on ollut selvää, että Dan Turpin on muuttumassa Darkseidin avataraksi, mutta vasta tämän numeron lopussa hän saa kypärän päähänsä. Barry Allen palasi kuolleista jo kaksi numeroa sitten, ja nyt vasta hän ehtii edes käymään kotona. Maailman nopein mies muka!

Suurin pettymys on se, että J.G. Jones ei ole ehtinyt piirtämään koko lehteä. Osan taakasta on ottanut harteilleen Carlos Pachecon ja Jesús Merinon tiimi, mikä ei olisi mitenkään huono asia, jos Pachecon jälki olisi tavanomaisella tasollaan. Välillä oikeastaan näyttää siltä, että jopa Pacheco on delegoinut joitain sivuja alihankkijalle.

Tagit: , , .



* Tämä ei ole hauskaa

Kirjoitettu 10.12.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


THE GOON: CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER
Dark Horse
Eric Powell
128 sivua, värillinen

Elämän salaisuus on siinä, että mitään ei oikeastaan koskaan tapahdu. Kuule herätyskello, paina torkkunappia, nukahda uudestaan. Syö, mene töihin tai kouluun ja teeskentele tekeväsi jotain merkittävää. Rämmi kotiin, romahda sohvalle, ulkoiluta koira, suutele vaimoa, peittele lapset. Mene nukkumaan ja yritä epätoivoisesti tuntea jotain, ihan mitä tahansa, kun valmistaudut toistamaan saman seuraavana päivänä, jolloin taas tarvot vastatuuleen pimeässä kohti uutta mutta täysin samanlaista päivää vakuuttaen itsellesi että asiat voisivat olla pahemminkin. Voisit antaa suihinottoja porttikongeissa senttejä vastaan tai herra paratkoon kirjoittaa sarjakuvakritiikkejä nettisivuille. Toki huippuhetkiäkin on, mutta satunnaisten orgasmien tai niiden siunattujen viinanhuuruisten aamuöiden – niiden, joina et muista kuka olet – jälkeen odottaa paluu normaaliin. Ja päivät toistuvat samankaltaisina, paitsi joka aamu olet vanhempi, heikompi ja tyhmempi, kun liu’ut edelleen alaspäin viettävää spiraalia kohti unohdusta.

Joten: hurraa elämä. Suuri seikkailu, todellakin.

Onneksi meillä on taide. Taide on olemassa antamaan meille jotain mitä tuntea kaiken yhdentekevän jälkimodernin eksistentialistisen ahdistuksemme keskellä. Taide vaatii meitä tuntemaan ja toisinaan se onnistuukin. Vastaavasti tarinoiden hahmot elävät usein elämää, joka lähemmin tarkasteltuna muistuttaa todellisuutta yhtä paljon kuin vesiskootteri muistuttaa majavaa. Hahmojen elämässä, toisin kuin todellisessa elämässä, on tapahtumia ja merkitystä. Harvemmin nämä tapahtumat ovat kuitenkaan hyviä tai miellyttäviä. Päinvastoin, fiktiivisen hahmon elämä on sarja vastoinkäymistä, tuskaa ja tragediaa. Mutta se on OK, sillä kaikki nämä kauheudet tapahtuvat niille, jotka ne ansaitsevat: muille ihmisille. Toki jollain tasolla voimme samastua tarinan hahmoihin, mutta jos joutuisimme kokemaan osankaan siitä ulostemyrskystä, minkä keskelle keskiverto fiktiivinen hahmo sysätään, menettäisimme järkemme sekunneissa.

Tästä pääsemmekin THE GOON -sarjakuvan ensimmäisen varsinaisen sarjakuvaromaanin kolmannen näytöksen alkuun. Nimihenkilön elämän rakkaus on juuri kävellyt ulos ovesta ja Goon katsoo peiliin. Seuraa viiden sivun sarja sivun kokoisia sanattomia potretteja, joissa Goonin kasvot muuttuvat asteittain täydellisen, kaiken menettäneen epätoivon naamioksi. Se on fantastinen kohtaus ja vaikka tiesimmekin näin käyvän – kyseessä on niin ilmeinen tragedia, että lopputulos on vääjäämättömän selvä jo alkumetreiltä – se onnistuu koskettamaan. Sitä seuraava brutaalin väkivallan purkaus onkin sitten poikkeuksellinen katharsis.

Eric Powellin Goon-sarja on aina tasapainotellut komedian ja tragedian välimaastossa, kuin trapetsinuoraa polkupyörällä ylittävä apina. Nyt polkupyörä on sytytetty tuleen ja apina jonglööraa moottorisahoja, kun Powell syöksee karikatyyrihahmonsa täysiveriseen murhenäytelmään. “This ain’t funny”, lupaa kirjan alkusivu ja pitää lupauksensa: Goonille tyypillinen verinen slapstick-huumori ja absurdit pilat ovat poissa ja tilalla on tyylikäs fantasia-noir.


Silkkaa kurjuutta. The Goon aamutoimissaan.

The Goon on omalla nyrjähtäneellä logiikallaan toimiva sarja friikkien, zombejen ja hullujen tiedemiesten kansoittamasta kaupungista, jossain myyttisessä Yhdysvaltojen menneisyydessä. Kaupungin alamaailmaa johtaa arpinaamainen ja kovaotteinen Goon pallopäisen apurinsa Frankien kanssa. CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER kertoo takautuvasti, mistä Goonin arvet ovat tulleet samalla, kun nykyhetkessä Goonin valta-asemaa uhkaa uusi haastaja.

Vaikka Goon onkin aina ollut hahmovetoinen tarina, ovat sen päähenkilöt jääneet sekä kuvan että tekstin tasolla lähinnä vitseiksi – erittäin hauskoiksi vitseiksi, mutta vitseiksi yhtä kaikki. Osittain juuri näitä ennakko-odotuksia vasten Powellin tyylivaihdos on niin tehokas. Vähän niin kuin klovni itkisi, tai oikeammin kuin klovni itkisi ja sitten hakkaisi jonkun pään sisään rautakangella.

The Goon on kuvitusta, väritystä ja tekstausta myöten Powellin visio. Tämä erottaa sen englanninkielisen edukseen sarjakuvan liukuhihnatuotannosta ja on tärkein syy siihen, miksi kokonaisuus toimii niin saumattomasti. Chinatown on myös kaunis kirja: takautumat on maalattu lannistavalla harmaalla, joista siirrytään vaivattomasti nykyhetken murrettuihin sävyihin. Vaikka varsinaisia vitsejä ei kirjassa olekaan, jaksaa Powell silti välillä leikitellä sarjakuvakerronnalla ovelasti.

Kuitenkin tärkein syy suositella Chinatownia ovat juuri nuo mainitut viisi sivua. Fiktiivinen hahmo menettää kaiken, ja hetken aikaa lukija tuntee olevansa elossa.

SUOSITUS: Hurraa elämä. Hurraa Goon.

Tagit: .



* Kusipään kertomuksia, osa 2

Kirjoitettu 15.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME TWO
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
168 sivua

Jos katsotte tarkkaan, niin näette tämän kirjan kannessa pienen ®-merkin Harlan Ellisonin nimen vieressä. Kyllä, Ellison on rekisteröinyt nimensä tavaramerkiksi. Ei, se ei tarkoita, että Ellison haluaa karhuta rahaa jokaisesta kerrasta, kun hänen nimensä mainitaan julkisuudessa. Hän haluaa vain estää Gary Grothia käyttämästä hänen nimeään. Tämä on ilmeisesti yksi Ellisonin ja Grothin välisen oikeusjutun näkökohta: Ellison haluaa käyttää tavaramerkkilain voimaa vihollistensa vaientamiseen. Huomannette, että olen näiden arvioiden otsikoissa pyrkinyt välttämään tällaiset seuraamukset viittaamalla Ellisoniin nimityksellä, jota hän mitä todennäköisimmin ei ole rekisteröinyt itselleen.

Tämä on kuitenkin verrattain vähäinen esimerkki Ellisonin egon tunkeutumisesta lukukokemukseen. Kuten ensimmäisessä kirjassa, tässäkin Ellison juontaa tarinoidensa sarjakuvasovitukset sisään Eric Shanowerin piirtämänä. Kaikista raivostuttavin mahtailu on säästetty loppuun, ja ehkä tämän vuoksi — kaikeksi yllätyksekseni — onnistuin nauttimaan muutamasta kirjan tarinasta. Ensimmäisen kokoelman parhaat tarinat olivat fasismin kuvauksia, ja niiden hyvyys perustui erityisesti niiden välittämään ahdistavaan tunnelmaan. Myös tämän kokoelman parhailla tarinoilla on yhteinen teema, korruptio rakennusalalla, mutta ne ovat myös kaikki varsin perinteisiä pulptarinoita, jotka kuvaavat hyvin rumia asioita hyvin viihdyttävästi. Näiden tarinoiden kuvittajina on kolme legendaa: Gene Colan, Neal Adams ja Richard Corben.

Sarjakuvanteon prosessista kiinnostuneille on kirjassa kaksi pientä herkkupalaa. Gene Colanin tarinasta on julkaistu myös alkuperäiset lyijykynäsivut sellaisenaan, tosin lyijykynäjälki on varsin hyvin näkyvissä lopullisissa sivuissakin, jotka Dave Stewart on värittänyt tietokoneella suoraan ilman tussausta. Mukana on myös kaksi Curt Swanin lyijykynäsivua tarinasta, jota hän ei ehtinyt saada valmiiksi ennen kuolemaansa, sekä näytteitä Steve Nilesin vastaavista käsikirjoitussivuista. Vertailu paljastaa, että sovitusprosessissa voi alkuperäinen tarkoitus muuntua selvästi. Niles kuvaa sarjakuvan hahmojen vaatteita samankaltaisiksi kuin mitä me käytämme, mutta ilman nappeja, vetoketjuja solkia. Kangas on kuin suihkutettu päälle, mutta ei kireää. Swanin käsittelyssä tämä on muuttunut ihonmyötäisiksi trikoiksi, jotka muistuttavat vähemmän meidän käyttämiämme vaatteita kuin Star Trek: Uuden sukupolven alkuperäisiä univormuja… tai Teräsmiehen supersankariasua. Mutta olisi ollut ikävä, jos Swan olisi tämän takia jotunut korjaamaan sivujaan, koska ne näyttävät aivan upeilta. En usko, että olen ikinä nähnyt Swania tussattuna siten, että se olisi täysin välittänyt noista näytesivuista ilmenevän taidon.

Colanin ja Swanin lisäksi Dream Corridoria on ollut tekemässä kolmaskin vanha konkari, Martin Nodell. Hänen kuvituksestaan en kehtaa paljon sanoa. Ellison tekee ison numeron nykynuorista, jotka eivät arvosta mitään kahta viikkoa vanhempaa. Kyse ei ole vain lahjakkuuden ihailusta vaan edelläkävijöiden kunnioittamisesta — mikä on vanhan pierun tapa sanoa, että kunpa minullekin tehtäisiin samanlaisia palveluksia siinä vaiheessa, kun olen yhtä kyvytön tuottamaan mitään lukemisen arvoista.

Kokoelman vaivaannuttavimman tarinan palkinnon saa Jan Strnadin ja Paul Chadwickin adaptoima “One Life, Furnished in Early Poverty”, jossa Ellisonin fiktiopuku Gus Rosenthal matkustaa menneisyyteen ja yrittää vaikuttaa nuoremman itsensä henkiseen kehitykseen. En tee sitä virhettä, että kuvittelisin Ellisonin fiktion tarjoavan suoraa näkymää hänen todelliseen elämäänsä — olen aika varma, että Ellisonin lapsuuden käänteentekevä hetki ei ollut suuttuminen hänen omalle ajassamatkustavalle tulevaisuuden versiolleen. Tarinan antama kuva Ellisonista on hänen itsensä kehystämä, ja on turhaa yrittää nähdä todellista Ellisonia fiktion läpi. Oleellista ja vaivaannuttavaa on se, että hän yrittää luoda itsestään traagisen hahmon. Mel Brooksia mukaillakseni: Kun minä leikkaan sormeeni haavan, se on tragediaa. Kun sinä putoat alas viemäriaukosta, se on komediaa. Kun kirjailijasta tulee omahyväinen kusipää, se on vain onaniaa.

Ellisonin pöyhkeys nousee huippuunsa loppusanoissa, joissa hän syyttää yleisöä Dream Corridorin huonosta myyntimenestyksestä. Mikä on tietysti sinänsä totta, mutta Ellison esittää, että moukkamainen yleisö ei vain tajunnut, että Harlan Ellisonin Dream Corridor oli parasta, mitä sarjakuva voi olla. Tietenkin voidaan valita lempeä tulkinta, että Ellison ei viittaa omien tarinoidensa hyvyyteen vaan muiden niistä tekemien adaptaatioiden laatuun. Tämä vain tarkoittaa sitä, että Ellison on täysin arvostelukyvytön sarjakuvailmaisun laadun suhteen. Sisältääkö Dream Corridor hyvää sarjakuvaa? Kyllä. Parasta, mitä välineellä on tarjottavana? Ei läheskään.

Huomautan vielä, että ehkä välijorinoita lukuunottamatta Ellison ei ole osallistunut kirjan sarjakuvien tekoon. Hän ei edes näytä ymmärtävän, mitä sarjakuvan tekemiseen sisältyy: “The Voice in the Garden” on hänen mukaansa tehty suoraan alkuperäistarinasta ilman adaptaatiota. Edes vetoamatta ruutu- ja sivujakoihin — on mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että alkuperäisteksti jollain tavalla tekee niistä valinnoista triviaaleja — sarjakuvan viidessä ensimmäisessä ruudussa on tekstilaatikoita ja kymmenessä viimeisessä ei ole, mikä tarkoittaa, että sarjakuvan tekijä Bret Blevins on valinnut, missä vaiheessa hän siirtyy alkuperäistekstin ja sen kuvallisen tulkinnan yhdistelmästä pelkkään kuvalliseen tulkintaan — eli hän on sovittanut alkuperäistekstin sarjakuvan muotoon, siis tehnyt adaptaation. Jos Ellison ei oikeasti tätä ymmärrä, niin hän on todellakin sarjakuvadiletantti siinä mielessä kuin Gary Groth sen tarkoittaa.

SUOSITUS: Eh… ei hullumpi veto kääpiöltä. Jos olet jo lukenut ensimmäisen kokoelman ja pidit siitä, pidät tästä vielä enemmän. Jos olet lukenut, mutta et pitänyt, tästä saatat pitää, koska se on selvästi parempi. Ellisonista millään tavalla kiinnostuneille tämä on ensimmäistä koelmaa kannattavampi hankinta.

Tagit: , .



* Kusipään kertomuksia, osa 1

Kirjoitettu 13.05.2007 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME ONE
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
192 sivua

Koska olen tutustunut Harlan Ellisonin persoonaan ennen hänen kirjallista tuotantoaan, minun on vaikea olla lukematta hänen teoksiaan kuin piru Raamattua. Dream Corridor Volume Onen tapauksessa en päässyt edes Ellisonin johdannon läpi pöyristymättä. Ellison selittää, että menestys tarkoittaa lapsuuden unelmien toteuttamista aikuisuuden termein, ja että oma sarjakuvakirja on hänen toteutunut unelmansa. Hän ei ehkä ole oikeasti iso aikuinen, mutta hän on menestynyt. Hetkinen, mitä niille “aikuisuuden termeille” tapahtui? Yrittääkö Harlan Ellison, palkittu kirjailija ja käsikirjoittaja, uskotella hyväksyntää janoavalle sarjakuvayleisölleen, että vasta oma sarjakuvakirja on saanut hänet tuntemaan itsensä menestyksekkääksi? Vai halusiko hän vain ilmaista, että sarjakuva on hänelle lapsellinen huvitus, jota hän toki rakastaa — kuin jotain nukkavierua pehmonallea? Oikeasti, mitä helvettiä Ellison oikein tahtoo sanoa? Koska tämä ei aukene minulle, Ellison varmaankin pitäisi minua tietämättömänä ja rahvaanomaisena, ja julistaisi kaikkien ponnistustensa tavoitteen olevan juuri minun edustamani ajatusmaailman vastustaminen. Eh, vedä käteen, kääpiö.

Siis vielä, minkä takia yksi Ellisonin esimerkki lapsuuden unelmien toteutumisesta aikuisuuden termein on sairaanhoitajuudesta haaveilleen valmistuminen aivokirurgiksi? Eikö sairaanhoitajan ammatti sisälly Ellisonin aikuisuuden termeihin? Voin vain toivoa, että kun Ellison ennen pitkää murtaa lonkkansa ja on kykenemätön käymään vessassa omin avuin, kaikki sairaanhoitajat ovat “toteuttaneet lapsuuden unelmansa aikuisuuden termein” ja Ellison saa jäädä makaamaan sairaalasänkyynsä oman kusensa ja paskansa sekaan.

Ai niin, pitiköhän minun sanoa tässä jotain näistä sarjakuvistakin?

Dream Corridor sisältää sarjakuvasovituksia Ellisonin novelleista, joiden välillä Ellison esiintyy itse sarjakuvahahmona, pauhaten ties mistä milloinkin ja esitellen siinä ohessa sarjakuvasovitusten tekijöitä. Kehyssarjakuvat on kuvittanut loistavan Age of Bronzen luoja Eric Shanower, jonka hieman jäykkä tyyli sopii Ellisonin karkeaan persoonaan varsin hyvin. Tarinoiden kuvituksesta vastaa liuta nimekkäitä piirtäjiä supersankarisarjakuvien konkari Pat Broderickista kirjakuvituksistaan ehkä paremmin tunnettuun Gary Gianniin. Ellison kehuu vuolaasti kaikkia tarinoitaan sovittaneita taiteilijoita, mutta mukana on muutama ihmeellinen rimanalitus. Phil Foglio on kirjoittaja-piirtäjä, jonka menestys perustuu selvästi enemmän harrastuneisuuteen ja omistautumiseen kuin piirtäjänlahjoihin. Skip Williamson on ilmeisesti joku underground-sarjakuvan legenda, mutta — nyt osoitan olevani poroporvari, joka ei ymmärrä lainkaan laatikon ulkopuolista ajattelua — jotkut taiteilijat jäävät maan alle ihan syystä.

Yksi erityisen harmillinen tapaus on Mike Deodato Jr:n kuvittama “Catman”, jonka hän teki 90-luvun Image-tyylillään. Deodato on yksi monista eteläamerikkalaisista piirtäjistä, jotka saivat jalkansa USA:n sarjakuvateollisuuden oven väliin silloin, kun Jim Lee ja Rob Liefeld olivat alan kovimmat nimet. Menestyäkseen kilpailussa nämä aidosti lahjakkaat piirtäjät päättivät jäljitellä aikansa suosituinta kuvitustyyliä, vaikka olisivat pystyneet paljon parempaankin. Vasta 2000-luvun puolella he ovat antaneet todellisten taitojensa ja taipumuksiensa näkyä. Deodaton kuvitus tässä kirjassa on outo välimuoto: Se on huolellisesti maalattu, mutta täynnä heikon Jim Lee -kloonin maneereja. Ei niin, että tarina olisi ansainnut mitään parempaa. Ellison kertoo sen olleen hänen panoksensa vuonna 1974 julkaistuun antologiaan 1974 “Final Stage”, jonka kaikki tarinat olivat kaikki “lopullisia” tulkintoja jostain konseptista. “Catman” oli “äärimmäinen tieteisseksitarina”, ja se on todellakin juuri niin puistattavaa soopaa kuin vanhana syntyneen äijänkäppänän käsitys äärimmäisestä tieteisseksitarinasta voi vain olla.

Kehysjorinoita lukuunottama kaikki Dream Corridorin sarjakuvat ovat siis muiden käsikirjoittajien — joukossaan Ellisonin vanhat kamut Len Wein ja Peter David — sovituksia Ellisonin tarinoista. Mukana on myös alkuperäisessä muodossaan muutama novelli, joiden ensijulkaisu oli Dream Corridor -lehdissä, joista tämä kirja on koottu. Kaikki tarinat ovat melko lyhyitä “outoja juttuja” — eivät suinkaan pelkkiä tieteis- tai fantasiatarinoita, sillä kuten Ellison kärttyisesti huomauttaa, hän ei ole tieteiskirjailija, vaan kirjailija. Hän on kuitenkin myös kirjailija, josta aika on auttamattomasti ajanut ohi. Parhaimmillaan hän on tässä kokoelmassa väkevissä, mutta nykynäkökulmasta kaikkea muuta kuin rohkeissa fasismiallegorioissa, ja kehnoimmillaan todella nolostuttavissa kuvauksissa siitä, kuinka vaarallinen onkaan tuo kiehtova ja oikukas olento nimeltä nainen. Tai ehkä vain olen liian tietämätön ymmärtääkseni.

SUOSITUS: Eh, vedä käteen, kääpiö.

Tagit: , .



* Ei se ole pornoa

Kirjoitettu 21.04.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


EMPOWERED
Dark Horse
Adam Warren
248 sivua, mustavalkoinen

“Ei, kultaseni. Se ei ole pornosarjakuva, se on post-moderni, ironinen tutkielma seksuaalisuudesta supersankarisarjakuvassa.”

Parisuhteessa elävien lukijoiden kannattaa harjoitella ylläolevaa lausetta, jos aikovat tulla yhytetyksi lukemasta EMPOWERED-albumia. Adam Warrenin supersankarisarjakuvan c-luokan sankarittarella on sydän paikallaan, mutta sankarina hän on kehno. Epävarma Empowered joutuu tämän tästä vihollistensa sitomaksi ja tämän supervoimat antava ihonmyötäinen pukukin repeytyy jatkuvasti.

Warrenin sarjakuva kommentoi supersankarisarjakuvan outoja psykoseksuaalisia ulottuvuuksia, jotka juontavat juurensa aina ensimmäisiin William Moulton Marstonin Ihmenainen-sarjakuviin, joissa voittamaton jumalsankari löysi itsensä epätodennäköisen usein bondage-tilanteista. Ihonmyötäisissä fetissiasuissa painivien hahmojen edesottamuksissa on aina ollut tilaa tulkinnoille, ei vähiten esimerkiksi Chris Claremontin X-Men-tarinoissa.

Empoweredissa Warren irvailee juuri näille ulottuvuuksille. Kaikki tarinan superhahmot ovat jollain tavalla seksuaalisesti latautuneita: kiimaisia, neuroottisia tai irstaita. Tarinan episodeja jakavissa metasarjakuvallisissa sivuissa Empowered puhuttelee lukijaa suoraan, ensin pyydellen anteeksi, sitten syytellen: tuijotitko juuri takapuoltani?

Suomessa ainakin Dirty Pair -sarjakuvan tekijänä tunnetun Warren tyyli on liioittelevaa, leikittelevää ja energistä. Vaikka ironinen onkin, se ei tarkoita, etteikö piirtäjä tarjoilisi pin-up-poseerauksia käytännössä sarjakuva joka ikisessä ruudussa. Warren on onneksi leikkimielisessä seksismissään tasa-arvoinen: käytännössä alastomien supersankaritytsyjen ohella nähdään myös trimmattuja supersankarimiehiä minimaalisesti vaatetettuina.

Empoweredin kuvitus on käytännössä luonnosasteista: sitä ei ole tussattu tai väritetty, vaan pelkät lyijykynäpiirrokset on julkaistu. Warren on kuitenkin poikkeuksellisen tarkka luonnostelija ja muutaman sivun jälkeen tusseja ei muista kaivatakaan.

SUOSITUS: Empowered toimii hauskasti sekä pin-up-sarjakuvana että niiden kritiikkinä. Tekeekö se siitä tuplasti paremman vai kaksinaismoralistisen?

Tagit: , .



* Peräkammarin pojan kostoretki

Kirjoitettu 22.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


OLD BOY 1
Dark Horse
Tsuchiya Garon, Minegishi Nobuaki
208 sivua, mustavalkoinen

Hieman nurinkurisesti olen nähnyt OLD BOY -sarjakuvasta sovitetun elokuvan yli kaksi vuotta aiemmin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta mangaan tutustuin vasta äskettäin. Vaikka saman teeman eri sovitusten laadullinen vertailu saattaa olla kohtuutonta, on se minun tapauksessani ainakin rehellistä: tulkintani elokuvasta vaikuttaa vääjäämättä tulkintaani sarjakuvasta.

Old Boy vol.1: kansikuvaMolemmissa tarinan lähtökohta on sama. Kadulta kaapattua miestä pidetään vankina pienessä huoneessa vuosikausia, seuranaan ainoastaan televisio ja toisinaan pistäytyvät vahdit. Mies vapautetaan yhtä vähin selityksin kuin mitä kaapattiinkin. Herättyään kadulta sellissä itsensä vahvaksi treenannut mies alkaa kosto mielessään selvitämään vangitsijansa motiiveja.

Tsuchiya Garonin kirjoittama ja Minegishi Nobuakin kuvittama tarina on tyylipuhdasta ja ammattitaitoista gekikaa, jossa on kiinnostava lähtöasetelma. Ensimmäisessä osassa ei päästä juuri puusta pitkään, mutta voinee olettaa että sarjan edetessä noustaan ainakin lähelle elokuvan kreikkalaisesta draamasta lainaavia sfäärejä.

Mangan ensimmäinen osa on tunnelmaltaan hillitty, melkeinpä pohdiskeleva. Tämä on sinänsä kiinnostavaa, sillä korealaisen Park Chan-wookin ohjaama elokuvasovitus on alusta asti raivokas adrenaliinipaukku. Vastaavasti mangan kovin etäinen päähenkilö kalpenee elokuvan Choi Min-sikin hysteeriseen, loppua kohti suorastaan pateettiseen tulkintaan verrattuna. Juuri päähenkilön käsittely tekee Old Boy -elokuvasta sarjakuvaa kiinnostavamman. Mangan lakonista päähenkilöä ei tunnu kymmenen vuoden vankeus juuri liikuttavan eikä tämän taustoihin ehditä paneutua. Samalla myöskään minua lukijana ei liiemmin kiinnosta, mitä miehelle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Elokuva pohjustaa päähenkilöä merkittävästi paremmin ja hänen kostoretkeensä on siten helpompi samastua.

Kaiken lisäksi elokuvassa on yksi lähihistorian hienoimmista tappelukohtauksista: kun tarinan päähenkilö tuhoaa räkä poskella ja puukko pystyssä selässään huoneellisen jengiläisiä paljain nyrkein, tietää tulleensa katsomaan poikkeuksellisen mainiota elokuvaa. Tarkastakaa videovuokraamonne.

SUOSITUS: Teknisesti etevän, mutta etäisen jännärin ensimmäinen kirja ei ole tarpeeksi kiinnostava, että ostaisin jatko-osia.

Sulkeudun viikonlopuksi keskisuomalaiseen taloon Internet-yhteyksien tavoittamattomiin pelaamaan lauta- sekä roolipelejä ja juomaan. Tästä johtuen en pysty päivittämään Katuojaa tuorein sisällöin ennen kuin vasta maanantaina. Mutta ei hätää – olen valmistautunut: viikonlopun aikana julkaistaan kirjoittamani pitkähkö katsaus Frank Millerin sarjakuviin kolmessa osassa. Teksti on alun perin kirjoitettu tietokirjaan, mutta se ei syystä ja toisesta koskaan päässyt kirjan sivuille asti. Seuraavan kolmen päivän sukellamme siis kaikkien suosikkiobjektivistin alati hämärtyvään tajuntaan. He’s the goddamn Frank Miller!

Tagit: , , .



* Epäuskon jousitus koetuksella

Kirjoitettu 14.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


THE TWO FACES OF TOMORROW
Dark Horse
James P. Hogan, Yukinobu Hoshino
576 sivua, mustavalkoinen

Yukinobu Hoshinon 2001 Nights on mestarillinen tieteissarjakuva. Harva, jos yksikään, sarjakuva tavoittaa parhaiden tieteisromaanien ihmeen tunnun niin väkevästi kuin Hoshinon eeppinen kronikka ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hoshinon puutteet avaruusfysiikan ymmärtämisessä on helppo antaa anteeksi.

The Two Faces of Tomorow: Kokoelman kansikuva.THE TWO FACES OF TOMORROW on Hoshinon vuonna 1993 ilmestynyt sarjakuvasovitus tieteiskirjailija James Hoganin samannimisestä romaanista vuodelta 1979. Dark Horse -kustantamon hiljattain julkaisema laitos teoksesta on jykevä, lähes 600-sivuinen kokoelma. Se on japanilaiselle sarjakuvalle poikkeuksellisesti albumikoossa ja sitä luetaan länsimaisittain vasemmalta oikealle.

Hieno kirja, kehno tarina.The Two Faces of Tomorrow ei ole mikään 2001 Nights.

Lähitulevaisuudessa tiedostavien tekoälyjen riskeistä huolestuneet tiedemiehet päättävät tehdä empiirisen kokeen kehittyneellä tekoälyllä. Neljäntuhannen tiedemiehen ja sotilaan ryhmä sulkeutuu jättimäiselle avaruusasemalle, jota hallinnoi Spartacus-keinoäly. Sitten he yllyttävät Spartacusta kapinoimaan itseään vastaan.

Ilmeisesti tulevaisuus on siis täynnä raivoavia, itsetuhoisia mielipuolia. Pidän itseäni pessimistinä, mutta en silti kirjoittaisi tarinaa, jossa tulevaisuuden älykkäimmät ihmiset eivät ymmärrä järjestävänsä maailman suurinta joukkoitsemurhaa.

Tarina on lähtökohdiltaan niin järjetön, että on vaikea päättää, mistä aloittaisin. Kapinoivat tekoälyt olivat klisee jo alkuperäistarinan kirjoitusvuonna. Aivan ensimmäisistä sivuista alkaen on tuskallisen ilmeistä, mitä tulee tapahtumaan. Ei auta, että tarinan hahmot tiedostavat tilanteen absurdiuden. Projektia tutkiva utelias toimittaja – klisee hänkin – heittelee viittauksia tohtori Frankensteiniin ja syyttää tiedemiehiä vastuuttomuudesta. Hahmo on täysin oikeassa, mutta epäuskottavan lähtöasetelman alleviivaaminen dialogissa ei varsinaisesti auta.

Puoleen väliin asti The Two Faces of Tomorrow on piinaavan ennalta-arvattava. Tiedemiehet tekevät jonkin liikkeen Spartacusta vastaan, taputtelevat toisiaan selkään kun luulevat onnistuneensa vain huomatakseen hetken kuluttua, että Spartacus oli sittenkin ovelampi. Tätä toistetaan, kunnes avaruusasema on täynnä ruumiita. Lopuksi tietokone voitetaan, kun se oppii rakastamaan. Liioittelen vain hieman, valitettavasti.

Vaikka tarina onkin höyryävä kasa kliseitä, toteutukseltaan The Two Faces of Tomorrow on koko lailla moitteeton. Hoshino on selvästi paneutunut Hoganin luomaan miniatyyrimaailmaan. Keskiössä olevan avaruusaseman suunnitteluun on selvästi panostettu niin tarinan kuin piirroksenkin tasolla. Kun taistelu Spartacusta vastaan muuttuu kujanjuoksuksi aseman tunneleissa, hyödyntää Hoshino oivaltavasti kuvitteellista arkkitehtuuriaan.

Hoshinon intohimo tieteisfiktioon näkyy hänen kauniissa avaruusmaisemissaan ja koneiden ja laitteiden yksityiskohdissa. Hänen sci-fi-kuvastossaan on tiettyä 80-luvun visioihin viittaavaa retrohenkisyyttä, joka sopii kokonaisuuteen mainiosti. Ihmishahmot on tehty huolimattomammin. Esimerkiksi yhdellä keskushenkilöistä on kampaus, josta en ole edelleenkään pystynyt päättelemään, mikä se on olevinaan. Se saattaa olla afro, mutta se näyttää enemmän siltä, kuin hahmo kantaisi aivojaan päänsä ulkopuolella. Kenties se on metafora.

SUOSITUS: Lukekaa ennemmin se 2001 Nights.

Tagit: , , .