Kuukausiarkisto February, 2007
* Vaativa lastenlehti
Kirjoitettu 28.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio, Satiiri.
MUUMI-LEHTI 2-2007
Egmont kustannus
Kristian Huitula, Jari Rasi, Tapani Bagge, Noomi, Pia Sivunen
28 sivua, värillinen (sekä puuhalehti, 8 sivua, mustavalkoinen)
Kirjoitteluni takia saan monenlaisia merkillisiä esineitä postissa. Harvemmin mitään erityisen arvokasta tai kiinnostavaa, lähinnä tiedotteita ja satunnaisia näytekappaleita tuoreista julkaisuista. Pressilistat ovat kustantajien tapa pitää toimittajia ajan tasalla, mutta toisinaan postilaatikon sisältö pakottaa minut raapimaan päätäni. Ketä palvelee minulle lähetetty Hot Wheels -lehti ja sen mukana tullut metallinen autolelu? Paitsi minua, tietysti: se on hieno lelu. Brumm!
Tämän kaiken huomioon ottaen en usko, että Egmont ajatteli minun kirjoittavan arvioita, kun lähetti minulle MUUMI-LEHDEN juhlanumeron. He olivat väärässä.
Täytyy myöntää, että vaikka Muumi-lehti onkin ilmestynyt säännöllisesti 15 vuotta, en ole koskaan lukenut sitä. Kun Tove Jansson myi luomansa hahmon lihoiksi lisenssiyhtiölle, animaatiosarja hypnotisoi tenavat ja lehti alkoi ilmestyä, olin jo valmistunut pienten lasten lehdistä astetta vanhempien lasten lehtiin, tarkemmin sanottuna supersankareihin. Viisitoista vuotta pääasiassa suomalaisella sisällöllä (tekijöissä on mukana ainakin yksi ruotsalainen ja yksi britti) täytetty lehti on kuitenkin merkittävä saavutus. On tietysti tosiasia, että lapset lukevat mitä tahansa tuubaa, jos siinä on tuttu hahmo: minä tiedän, olen ollut lapsi keskellä 80-luvun animaatio- ja sarjakuvalisenssihelvettiä. Muumi-sarjakuva myisi, vaikka se olisi kirjoitettu takaperin kyriilisillä aakkosilla ja piirretty kuolleella näädällä.
Egmont näyttää kuitenkin panostavan Muumi-lehden laatuun. Katsokaapa lehden lähihistorian tekijälistaa: Jari Rasi, Kristian Huitula, Tapani Bagge, puupäähatutettu Pauli Kallio, Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo. Tämä ei ole mikä tahansa lisenssituote.
Avataan lehti. Ensimmäinen sarjakuva on Sammuneen uunin salaisuus, jossa Muumipeikko herätetään talviuniltaan, kun Muumitalon lämmitys temppuilee. Tätä sitten selvitetään sivutolkulla. Tarina etenee verkkaisesti, että hitaammat lapset eivät häkelly. Hetkestä-hetkeen-siirtymiä, pitkitettyjä toimintakohtauksia (Muumipeikko tippuu katolta kokonaista viisi ruutua!) … hetkinen, tämähän on dekompressiota! Mitä se kertoo modernista toimintasarjakuvasta, että alle kouluikäisille suunnattu sarjakuvalehti käyttää tismalleen samoja kerrontakikkoja?
Toisessa sarjakuvassa Nipsu löytää Muumitalon ullakolta taikakirstun. Niin sanottua neljättä seinää rikotaan, kun tarina puhuttelee lukijaa suoraan, haastaen: “Nipsulla taitaa olla ullakolla seuraa – huomaatko, kuka on paikalla?” Minä huomasin, ja tunsin lämpimän onnistumisen värinän valtaavan kehoni. Olen hyvä, osasin! Opittuaan temppuja Nipsu pistää pystyyn taikashow’n. Pikku-Myy tarkkailee esitystä ja yrittää pilata sen paljastamalla temppujen salat. Lopussa on puuhaosuus, jossa samat temput opetetaan lukijalle – paitsi viimeistä, jota Pikku Myykään ei osaa selittää. Tarina on siis kuin versio mainiosta Prestige-elokuvasta, joskin Muumi-lehden tulkinnassa katkotaan merkittävästi vähemmän sormia.
Lehden sarjakuvat on piirtänyt veteraanikuvittaja Jari Rasi. Aiemmin olen tutustunut vain Rasin kuvittamaan Kieltolain Korkeajännitykseen. Muumi-lehdessä Rasin viiva on äärimmäisen selkeää, jopa nuoltua. Kun sitä vertaa Korkkarin rosoisempaan jälkeen, pitää todeta miehellä olevaan skaalaa.
Keskellä lehteä on puuhaliite. Joka ikisellä mustavalkoisella sivulla minua komennetaan. Ratkaise ja väritä! Ratkaise ja väritä! Kieltäydyn; en ole käskyläisenne, Egmont kustannus! Olen vapaa mies! Jatkan eteenpäin.
Seuraavaksi proosaa: Pia Sivusen kirjoittamassa tarinassa Hemulin taloon pesiytyy joukko rasittavia vieraita, jotka juovat ja syövät kaapit tyhjiksi eivätkä suostu lähtemään. Voin samastua, minulla on ollut tismalleen tällaisia jatkoja kämpilläni. Kuka väittää, ettei lastenfiktiosta voi löytää relevantteja teemoja?
Postiluukku-palstan lukijapiirrokset todistavat, että 5-6-vuotialla taiteilijanaluilla on näkemystä, jota vanhemmat kuvataiteilijat yrittävät epätoivoisesti palauttaa skeemojen ruuhkauttamiin mieliinsä. Väkeviä pastellivärejä, rohkeita perspektiivejä, surrealistista kuvastoa. Oli aika, jolloin me kaikki näimme maailman sellaisena kuin halusimme, emme itseämme sellaisena kuin maailma halusi. Ah, lapsuus. Eteenpäin.
Pudotus takaisin aikuisten tavoitehakuiseen maailmaan on väkivaltainen. Viimeisellä sivulla on lisää tehtäviä. “Etsi erot ja väritä!” Tunnen suorituspaineita; en selvinnyt puuhaliittestäkään. Eikö mikään riitä? Ajatelkaa lapsia!
SUOSITUS: Muumi-lehden juhlanumero päättyy, mutta mitä seuraavaksi? Juhlavuosi on täynnä Muumi-julkaisuja, mukana tiedotteen mukaan myös “Muumisarjakuvien historiassa ensimmäinen novellimittainen sarjakuva-albumi ‘Muumimman vaarallinen nuoruus’”. Sen käsikirjoittaa Johanna Sinisalo. Antakaahan, kun muotoilen tuon uudestaan:
Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo esittää:
Muumimamma: Ensimmäinen vuosi.
En tiedä teistä, mutta tajuntani juuri räjähti.
* Kypsynyt kapinallinen
Kirjoitettu 27.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.
DMZ: BODY OF A JOURNALIST
DC Comics / Vertigo
Brian Wood, Riccardo Burchielli
168 sivua, värillinen
Vertigo on tullut pitkän matkan ajoista, jolloin se julkaisi lähes yksinomaan Alan Mooren tai Neil Gaimanin tarinoihin pohjaavaa fantasiakauhua. Nykyään DC-kustantamon alamerkki yrittää olla jonkinlainen sarjakuvamaailman HBO: se tuottaa aikuisille suunnattuja tarinoita, joissa on vahva keskeinen konsepti ja jotka on kerrottu yleisöä aliarvioimatta. Vertigo onnistuu tässä vaihtevalla menestyksellä. Esimerkiksi alamerkin uudemmista sarjoista The Exterminators -sarja on poikkeuksellisen kelvoton, American Virgin taas ei ole ensimmäisen albumin jälkeen päässyt vauhtiin. Sama ongelma vaivasi Brian Woodin ja Simon Burchiellin DMZ-sarjaa, jonka ensimmäinen osa keskittyi lähinnä maailman rakentamiseen.
Brian Wood on ongelmallinen tekijä. Hänen varhaiskautensa työt, esimerkkinä Channel Zero -albumit, olivat sietämättömän naiveja poliittisia polemiikkeja. Wood raivosi niin kuin vain nuori taidekoulun opiskelija voi. Hän vihasi Isoveljeä ja sinua, isä! Et koskaan rakastanut häntä!
Sittemmin Wood on kypsynyt, ihmisenä ja tekijänä. Tätä nykyä hän keskittyy kirjoittamaan, mikä on vähän sääli, sillä Woodilla on aina ollut silmää designille. Hän yhdistelee webdesignia, mainosgrafiikka ja katutaidetta kuviinsa. Woodin suunnittelemat DMZ:n kannet ovat tästä hyvä esimerkki.
DMZ sijoittuu Woodille ilmeisen rakkaaseen New Yorkiin. Lähitulevaisuudessa uusi sisällissota on repinyt Yhdysvallat halki ja Manhattan on jäänyt kapinallisten ja lojalistien rintamalinjojen väliseksi ei-kenenkään maaksi. Valokuvaaja Matty Roth jää juttukeikalla jumiin DMZ:lle. Selvitettyään ensin, miten selvitä hengissä sodan repimässä kaupungissa Roth alkaa raportoimaan. Sarjan toisessa kokoelmassa BODY OF A JOURNALIST hahmot ja miljöö on esitelty ja tarina alkaa edetä ripeästi. Sodan osapuolet etsivät syytä rikkoa hatara tulitauko ja Roth kameroineen joutuu pelinappulaksi.
Ensimmäisessä albumissa sisällissodan taustat jätettiin hämäriksi ja siten alkuasetelma tuntui epäuskottavalta. Body Of A Journalistissa Wood taustoittaa tilannetta yllättävän uskottavasti ja DMZ:n maailma muuttuu välittömästi samastuttavammaksi.
Wood ei enää alleviivaa. Hän antaa jopa Yhdysvaltain lojalistiarmeijalle kasvot ja pidättäytyy demonisoimasta heitä. Sodassa kukaan ei ole oikeassa, ainoastaan vaarassa. Wood kuvaa äärimmäisiä olosuhteita Rothin tapaamien siviilien kanssa. DMZ on selviytymistarina. Sekä Roth että DMZ:n asukkaat oppivat pakosta elämään jatkuvan uhan alla. Kun Wood häivyttää poliittisen kohinansa taustalle, tämän viesti kuuluu paremmin.
Piirtäjä Riccardo Burchielli kuvittaa hajonnutta kaupunkia suvereenisti. Italialaisella Burchiellilla on samaa silmää sivusommitelmille ja kuvakulmille kuin vaikkapa mestarillisella Eduardo Rissolla. Burchiellin kuvitus myy lopullisesti idean sotatoimialueeksi muuttuneesta New Yorkista. Vähäisempi piirtäjä olisi piirtänyt geneerisen kaupungin, Burchiellin New Yorkin voi tunnistaa.
SUOSITUS: DMZ lähtee kunnolla käyntiin toisessa osassaan samalla, kun Brian Wood viimeistään todistaa varttuneensa varteenotettavaksi sarjakuvakirjoittajaksi.
* Kuinka tapasin Petri Hiltusen ja muita kertomuksia
Kirjoitettu 26.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Heinäkuu 1995. Otto Sinisalo: viisitoista vuotta vanha, kuukautta vaille kuusitoista; hintelä poika, jolla oli laonnut pystytukka, häivähdys viiksiä joista en ymmärtäisi luopua vielä kolmeen vuoteen ja todennäköisesti kokoluokkaa liian suuri T-paita. Sitten oli Jukka, yhtä lailla alipainoinen ja samoilla kyseenalaisilla linjoilla naamakarvoituksen ja paitamuodin suhteen. Olimme istuneet samoissa koululuokissa koko ikämme, mutta meitä yhdisti muukin kuin kolmen vuoden rupeama Suomen kolmanneksi huonoimmalla ylä-asteella: olimme valtavia nörttejä. Ja olimme menossa Jyväskylän FinnConiin.
Jos ei ole asunut pikkukylässä koko tiedostavaa nuoruuttaan, lienee vaikea ymmärtää miten merkittävä juttu on kyseessä. Puhumme nyt Vilppulasta, keskisuomalaisesta elefanttien hautausmaasta ja yhden tehtaan kylästä. Vilppulalaisella nuorella ei ole liiemmin virikkeitä tai mahdollisuuksia toteuttaa itseään mopon virittämisen ohella. Heillä on yksi tulevaisuuden tavoite: päästä pois. Me emme pääsisi pakoon vielä muutamaan vuoteen, sillä edessä olisi lukio lähikaupungissa. Viikonloppu Jyväskylässä olisi harvinainen henkireikä parille pikkukylän hörhölle.
Kirjoitan tätä Isabellassa, Vilppulan ainoassa baarissa – ja ainoassa ravintolassa. Ainoa hetki, jolloin Vilppula tuntuu heräävän eloon muistuttamaan jonkinlaista ihmisasutusta neutronipommitestialueen sijaan on näin perjantai-iltaisin, kun kello 17.17 juna Tampereelta saapuu asemalle. Ystävät kohtaavat, opiskelemaan karanneet tyttäret ja pojat syleilevät vanhempiaan aseman parkkipaikalla. Kello puoli kuusi Isabella on suhteellisen täynnä, mutta epätodennäköisen suuri ravintolatila näyttää silti tyhjältä. Toistakymmentä asiakasta, melkein kaikki miehiä; nuoria poikia juomassa yhdet ennen siirtymistä Mäntän yökerhoon; vanhempia miehiä, jotka eivät ole matkalla minnekään. Jukeboksi soittaa Bruce Springsteenin Riveria, joka ei voisi olla osuvampaa. Olen ainoa, joka kanniskelee matkatavaroita. Kannettavan kirjoituskoneeni kanssa tunnen itseni poikkeuksellisen omituiseksi.
Vuoden 1995 viikonloppu Jyväskylässä oli enemmän kuin vain matka Jonnekin Muualle Kuin Vilppulaan. Kyseessä oli FinnCon, ensimmäinen alakulttuuritapahtuma sekä Jukalle että minulle. Reppumme oli pakattu keveysti, taskuissa painoivat suhteelliset omaisuudet käytettäväksi kirjoihin, sarjakuviin, fanzineihin ja Magic: The Gathering -kortteihin.(Niin, olimme nörttejä: toisaalta, pelasin Magicia viimeksi tässä kuussa. Pitkällekö on tultu?)
Emme välttämättä tienneet mitä odottaa, mutta otimme kaiken irti Jyväskylän yliopiston tiloissa järjestetystä sci-fi-tapahtumasta. Merkilliset, lihaksi muuttuneet fandom-kliseet palaavat mieleen: parrakkaita miehiä propellihatuissa, nuoria naisia Star Trek -minihameissa, kimeä-äänisen transvestiitin loputtoman pitkä välikysymys Bruce Sterlingilta. Vuosi 1995 oli vielä viatonta aikaa. Toisin kuin näinä päivinä, en viettänyt koko tapahtumaa baarin puolella, lavalla tai toteuttamalla harhojani fanijournalistina olemisesta tehden muistiinpanoja ja haastatteluja. Ei, kuljin aikataulu kädessäni paneelista tai luennosta toiseen, imien kaiken uuden, jännittävän ja kummallisen tiedon kuin sieni.
Ensimmäistä kertaa kumpikaan meistä näki mangaa, jota korjattiin nopeasti talteen pari albumia. Ostimme ensimmäiset Tähtivaeltajamme. Se todettiin nopeasti olevan maailman paras lehti missä tahansa kategoriassa, ikinä. Lauantai-iltana Philip K. Dick -monologi Perille asti, puutarhan perille piti vastaavasti korottaa parhaaksi teatteriesitykseksi koskaan.
Yövyttyämme huoneistohotellissa – K-18-iltabileisiin emme tietenkään uskaltaneet yrittää – palasimme heti sunnuntai-aamusta Coniin, seuraamaan sarjakuva-aamupäivää. Tässä vaiheessa elämääni en luonnollisestikaan ollut lähes päivittäisessä yhteydessä eri sarjakuva-ammattilaisiin. Osittain tämän takia Petri Hiltusen esitelmän seuraaminen eturivistä oli poikkeuksellisen pysäyttävää. Fanittamani piirtäjän näkeminen elävänä oli jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Tuolloin asiasta mitään tietämättömänä sarjakuvan tekeminen vaikutti jonkinlaiselta transendentaaliselta prosessilta: miten joku kykeni siihen ilman ylimaallisia kykyjä? Muutenkin luontaisen karismaattisen Hiltusen esityksen seuraaminen lähenteli siten suorastaan hurmoksellista kokemusta.
Eritysesti Teräspersilja-sarjakuvan esittely vakuutti nerokkuuden olevan läsnä yliopiston seminaarihuoneessa. Samassa tilaisuudessa Hiltunen valitti sitä, että hänen sarjakuviensa nimiä ei koskaan opita oikein. Jo tuolloin Praedor-sarjoja työstävä piirtäjä oli ehtinyt väsähtää toistuviin tiedusteluihin “Predator-sarjakuvistaan”. Luonnollisesti siis luennon jälkeen uskaltauduin lähestymään Hiltusta ja kysymään missä Tähtivaeltajan numeroissa se “Teräsperse” -sarjakuva ilmestyi. Ystävällinen mies neuvoi oikean lehden eikä edes kehdannut oikaista lapsustani.
Sittemmin pääsimme pakoon Vilppulaa. Lienee osin sattumaa, mutta Jukka muutti Jyväskylään, jossa asuu edelleen kihlattunsa ja lemmikkieläinlauman kanssa; minä taas siirryin Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Liikumme edelleen normaalipainoindeksin alarajoilla, mutta löysimme paremmin istuvia t-paitoja luovuimme viiksistämme. Pidämme edelleen yhteyttä, tapaamme ja päästämme sisäiset nörttimme ulos kävelylle.
Itsekin satunnaiseksi kulttuuritapahtumien järjestäjäksi valmistuneena voin aina epäilyksen hetkinä palata vuoteen 1995 ja pohtia niitä kahta hintelää poikaa, jotka kahden päivän aikana näkivät maailman kokonaan uudesta, jännittävästi vinksahtaneesta perspektiivistä. Jokainen tapahtuma on jonkun ensimmäinen – muisti hän suosikkinsa sarjakuvien nimet tai ei.
(Loppuhuomio: nyt oikolukiessani tätä artikkelia havaitsen, että olen jo kirjoittanut tästä aiemmin. Minun pitäisi hankkia sihteeri, tai jotain.)
* Frank Miller 3/3: Myöhemmät vaiheet
Kirjoitettu 25.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Ilmestyessään vuonna 1991 ensimmäinen Sin City -sarjakuva yllätti lukijat ja kriitikot. Miller esitteli uuden, dramaattisen pelkistetyn mustavalkoisen tyylinsä. Vaikka Miller onkin aiemmissa töissään käyttänyt karrikointia ja pelkistämistä tyylikeinona, Sin Cityn kuvat ovat suorastaan symbolisia. Millerin piirroksissa on jylhää painon ja tilan tuntua. Sin City -albumit ovat sarja kovaksikeitettyjä rikostarinoita, joissa liikutaan jälleen nihilistisen moraalittomassa maailmassa. Miller hylkää realismin täysin niin tarinan kuin kuvituksenkin tasolla ja kärjistää hahmonsa äärimmilleen: sankarit ovat kaiken nähneitä toiminnan miehiä, naiset kauniita ja kohtalokkaita ja roistot moraalittomia hirviöitä. Välillä Sin City lipsuu suorastaan itseparodiaksi, mutta Millerin mestarillinen kerronta pitää Sin Cityn arkkityyppien kuolemantanssin kiehtovana.
Miller on myös käsikirjoittanut sarjakuvia monille aikalaisilleen. Hän on valinnut yhteistyökumppaninsa hyvin. Kuulun Dave Gibbonsin kuvittamat Martha Washington -sarjakuvat ovat Millerin yhteiskuntakriittisimpiä töitä. Niissä seurataan nuoren mustan naisen matkaa ammattisotilaaksi dystooppisessa lähitulevaisuudessa, jota hallitsevat korruptoituneet poliitikot ja suuryritykset. Sarjan ensimmäinen osa Antakaa minulle vapaus on Millerin pessimistisimpiä töitä. Siinä idealistiset hahmot murskautuvat välinpitämättömän maailman rattaisiin, ainoastaan sivullisen Marthan selvitessä. Suomentamattomassa jatko-osassa Martha Washington Goes To War nimihenkilö astuu objektivistisen sankarin saappaisiin ja löytää keinot parantaa maailmaa.
Millerin yhteistyöt Geof Darrow’n kanssa ovat maanisia pop-sarjakuvia. Hard Boiledissa seurataan psykoottisen tappajakyborgin harharetkeä läpi tulevaisuuden kyberpunk-miljöön. Iso heppu ja Rusty robottipoika on taasen vinksahtanut, Toho-elokuvista lainaava pastissi, jossa taistelurobotit ottavat yhteen liskohirviön kanssa Tokiossa. Molemmissa sarjakuvissa juonta on vain siteeksi, mutta Miller kirjoittanut riemastuttavan suuruudenhulluja toimintakohtauksia pikkutarkan Darrow’n kuvitettavaksi. Lopputulos on toimintasarjakuvaa kauneimmillaan ja mielipuolisimmillaan.
Historiallinen eepos 300 esitteli Millerille tyypilliset yli-inhimilliset vastarannankiisket puolustamassa Kreikkaa Persialaisten hyökkäykseltä. Thermopylaen taistelua kuvittava tarina esittelee kuvittajana jälleen uudenlaisen Millerin. Kolmasti Eisner-palkitussa teoksessa Miller käyttää suuria, dramaattisia kuvia jotka pääsevät oikeuksiinsa kovakantisessa kokoelmassa, jossa sivukokoa en entisestään lisätty. 300 on myös Millerin pitkäaikaisen värittäjäkumppanin ja silloisen puolison Lynn Varleyn paras työnäyte. Varleyn maalaukselliset värit ja jyrkät kontrastit tekevät sarjakuvasta väkevän visuaalisen kokemuksen.
Paremman kuvauksen puutteessa sarjakuvapiirtäjien tyyliä luonnehditaan usein “elokuvamaiseksi”. Millerin taide on inspiroinut niin monta elokuvaa, että hänen tapauksessaan määritelmä on perusteltu. Yön ritarin paluun vaikutus on nähtävissä Tim Burtonin synkissä Batman-elokuvissa. Samoin Mark Steven Johnsonin Daredevil-filmatisointi pohjaa Millerin versioon hahmosta. Myös Elektra on saanut oman elokuvansa. Miller on itse ollut apulaisohjaajana Sin City -filmatisoinnissa, joka on visuaalista ilmettään myöten uskollinen sarjakuvalle. Samoin tuleva 300-elokuvasovitus näyttää uskolliselta Millerin sarjakuvan visuaaliselle ilmeelle.
Miller on yksi yhdysvaltalaisen sarjakuvan eläviä supertähtiä, arvaamaton tekijä, jonka jokaista uutta teosta odotetaan mielenkiinnolla. Vuonna 2001 Miller shokeerasi julkaisemalla jatko-osan Yön ritarin paluulle, Yön ritari iskee jälleen -minisarjan. Sen tiimoilta Milleriä toisaalta syytettiin amatöörimäisestä toteutuksesta ja suoranaisesta rahastuksesta, toisaalta arveltiin hektisesti poukkoilevan supersankaritarinan olevan kommentti genren tilasta. Samoin tuore, vielä keskeneräinen Batman-tulkinta All-Star Batman and Robin the Boy Wonder on herättänyt kysymyksiä Millerin ammattitaidosta. Paikoin merkillisen epälooginen tarina on toimintaa ilman merkillistä syvyyttä; Jim Leen pin-up-kuvitusta myöten silkka eksploitaatiosarjakuvaa.
Jos jotakin, Millerin uusia tuotoksia ympäröivä keskustelu on todistanut jokaisen uuden Frank Miller -sarjakuvan olevan edelleen tapaus.
* Frank Miller 2/3: Läpimurto
Kirjoitettu 24.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Millerin tulkinta Batmanista sinetöi hänen maineensa suosikkipiirtäjänä. Samoin kuin Millerin Daredeviliä, hänen Batmaniaan pidetään edelleen relevanteimpana hahmon lukuisista versiosta. Minisarjassa Yön ritarin paluu Bob Kanen luoma kostajahahmo nähdään elämänsä ehtoopuolella. Eläköitynyt ja katkeroitunut sankari joutuu vielä kerran palaamaan Lepakkomiehenä kyynistyneeseen maailmaan, joka on hylännyt sankarit. Millerin Batman on pakkomielteidensä ajama maaninen hahmo, enemmän mielipuoli kuin sankari. Yön ritarin maailma on kuitenkin sankaria hullumpi, väkivaltainen ja arvaamaton kaaos, johon verrattuna päähenkilön yksioikoinen peräänantamattomuus on suorastaan tervettä. Tässä mielessä vuonna 1986 ilmestynyt Yön ritari heijastelee aikansa turvattomuutta ja epävarmuutta. Dark Knightissa Millerin kertojantaidot ovat huipussaan. Hän tuo tarinan kaoottisuuden ja vainoharhaisuuden lukijalle täyttämällä sarjakuvan sivut pienillä ruuduilla ja kuljettamalla tarinan läpi useita kertojanääniä: TV-ruutujen kasvot kommentoivat tarinaa kuin antiikin teatterin kuorot konsanaan.
Yön ritari yhdessä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenin kanssa aloittivat uuden ajan supersankarisarjakuvassa. Vuoden 1986 merkkiteokset kyseenalaistivat sankarin olemuksen esittelemällä toimintatavoiltaan kyseenalaisia, moraalin harmaalla alueella toimivia superhahmoja. Vaikka jäljittelijöiden käsissä teema muuntuikin yksinkertaisen väkivaltaisten antisankarien kuvauksiksi, Millerin Batman on aidon analyyttinen ja kriittinen teos. Se riisuu ikonisen supersankarin paljaaksi, ja kysyy mitä tarkoitusta hahmo palvelee? Mihin sankareita tarvitaan ja mitä se kertoo meistä? Samalla se antaa supersankarille jotakin, jota sarjallisuuteen ja jatkuvuuteen nojautuvassa genressä harvoin näkee: lopun.
Yön ritarin jälkeen Miller alkoi siirtyä pois muiden luomista supersankareista kohti omia konseptejaan ja tarinoitaan. Miller teki silti muutaman välityön, joissa käytti supersankarihahmoja. Yön ritaria seurasi toinen klassikoksi nostettu Batman-tarina, David Mazzuchellin kuvittama Batman: Ensimmäinen vuosi. Millerin alun perin Daredevilin sivuhahmoksi luoman Elektra-naissalamurhaajan tarina jatkui kahdessa sarjakuvassa, Elektra Assassin ja Elektra elää. Edellinen on yhteistyö kuvittaja Bill Sienkiewiczin kanssa, paikoin suorastaan psykedeelinen toimintasarjakuva. Jälkimmäinen on puolestaan Millerin itsensä kuvittama, lähes pohdiskeleva väkivaltafantasia, jossa sankaritar palaa kuolleista vain kuollakseen uudelleen. Vaikka Miller ei Elektraa enää sarjakuvissaan Elektra elää -albumin jälkeen käyttänytkään, hahmo jäi elämään Millerin sarjakuvien kohtalokkaissa naisissa.
Huomenna: Sin City!
* Frank Miller 1/3: Varhaiskausi
Kirjoitettu 23.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Frank Miller (s. 1957, Yhdysvallat) on sukupolvensa vaikutusvaltaisimpia sarjakuvapiirtäjiä. Hänen pelkistetyn voimakkaan ilmaisunsa ja tinkimättömien tarinoidensa vanavedessä yhdysvaltalainen valtavirtasarjakuva on muuttunut teemoiltaan monipuolisemmaksi. Millerin rajoja rikkova työ supersankarisarjakuvan parissa 80-luvulla uudisti genreä ja löi läpiselvästi varttuneemmalle yleisölle suunnatut supersankaritarinat. Miller aikalaisineen esitteli uudelleen harmaat alueet yksinkertaisten, lapsille suunnattujen moraliteettien hallitsemaan maailmaan.
Kuten niin monet kollegansa, Miller aloitti uransa tekemällä sekalaisia töitä tussaajana ja piirtäjänä, kuvittaen lehtiä DC- ja Marvel- yhtiöille. Vuonna 1979 hän päätyi piirtämään Marvelin julkaisemaa Daredevil-lehteä, jota hän vuonna 1981 alkoi myös käsikirjoittamaan. Vuoteen 1983 kestäneestä rupeamasta lehden parissa tuli lajityypin klassikko ja yksi Millerin päätöistä.
Stan Leen and Bill Everettin luoma Daredevil on urbaani supersankari, joka taistelee rikollisuutta vastaan päivisin lakimiehenä ja öisin punaiseen paholaisasuun sonnustautuneena sankarina. Miller otti aikanaan vähemmän suositun supersankarisarjakuvan ja muokkasi siitä kovaksikeitetyn pulp-rikosdraaman. Sarjakuvan urbaani miljöö muuttui hänen käsissään pelkästä tapahtumapaikasta yhdeksi sarjan päähenkilöistä, likaiseksi, löyhkääväksi ja hengittäväksi betoniviidakoksi, jonka Miller kansoitti epätoivoisilla laitapuolen kulkijoilla ja kyynisillä rikollisilla. Millerin tarinoiden aikana Daredevilista kehittyi entistä traagisempi sankari: tämä epäonnistui ihmissuhteissaan, joutui todistamaan rakkaidensa kuolemaa ja menetti lähes kaiken arkkivihollistensa käsissä. Moinen intensiteetti oli poikkeuksellista tuonaikaisessa supersankarisarjakuvassa, mutta Millerin lukijaa aliarvioimattoman kerronnan ansiosta liialliselta melodraamalta vältytään.
Avainteksti Millerin tuotannon tulkitsemiseen löytyy 90-luvulla julkaistun kokoelman Martha Washington Goes To War loppusanoista. Niissä Miller kiittää Ayn Randia, objektivistisen filosofian äitiä. Objektivismi on yhdysvaltalainen filosofinen liike, joka korosti yksilön oikeuksia ja vapautta yhteiskunnallisista rajoitteista. Randin fiktiivisissä teoksissa teemaa käsiteltiin tasapaksun ympäristön lannistamien poikkeusyksilöiden kautta. Suurimmasta osasta Millerin sarjakuvia voi vaivatta löytää viittauksia objektivistiseen ajatteluun.
Daredevil on arkkityyppinen objektivistinen sankari, joka esiintyy läpi Millerin tuotannon. Millerin sankarit ovat maailmansa viimeisiä oikeudenmukaisia ihmisiä, jotka käyvät lannistavan korruptoitunutta ja välinpitämätöntä ympäristöään vastaan. Millerin sankareiden oikeustaju on sangen oikeistolainen: rikollisia ei ymmärretä, heitä rangaistaan. Toisinaan voi luulla Millerin sarjakuvien maailmankuvan kallistuvan vasemmalle: hänen sankarinsa auttavat vähäosaisia eivätkä hyväksy syrjintää. Tarinoiden roistot ovat usein yläluokkaisia, korruptoituneita poliitikkoja ja rahamiehiä, eivätkä uskonnolliset kiihkoilijatkaan pääse vähällä. Toisaalta liberaalit poliitikot ja toimittajat ovat Millerin sarjakuvissa poikkeuksetta karikatyyrejä selkärangattomista lurjuksista.
Minisarja Ronin oli Millerin ensimmäinen merkittävä työ, jossa hän luo omaa fiktiivistä maailmaansa sen sijaan, että käyttäisi muiden luomia hahmoja. Se on myös Millerin ensimmäinen merkittävä sarjakuva supersankarigenren ulkopuolella. Ronin on japanilaisesta samuraisarjakuvasta kuvastoa lainaava tieteissarjakuva. Siinä menneisyyden japanilainen soturi päätyy harhailemaan tulevaisuuden kaupunkihelvettiin, jota hallitsee paha keinoäly. Kyberpunk-henkinen sarjakuva ennakoi Millerin tulevia urbaaneja painajaisia: Roninin tulevaisuus on epäinhimillisen välinpitämätön, suorastaan vihamielinen paikka, jota vasten sankarin tinkimätön oikeudenmukaisuus korostuu.
Huomenna: Yön Ritarin Paluu!
* Peräkammarin pojan kostoretki
Kirjoitettu 22.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.
OLD BOY 1
Dark Horse
Tsuchiya Garon, Minegishi Nobuaki
208 sivua, mustavalkoinen
Hieman nurinkurisesti olen nähnyt OLD BOY -sarjakuvasta sovitetun elokuvan yli kaksi vuotta aiemmin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta mangaan tutustuin vasta äskettäin. Vaikka saman teeman eri sovitusten laadullinen vertailu saattaa olla kohtuutonta, on se minun tapauksessani ainakin rehellistä: tulkintani elokuvasta vaikuttaa vääjäämättä tulkintaani sarjakuvasta.
Molemmissa tarinan lähtökohta on sama. Kadulta kaapattua miestä pidetään vankina pienessä huoneessa vuosikausia, seuranaan ainoastaan televisio ja toisinaan pistäytyvät vahdit. Mies vapautetaan yhtä vähin selityksin kuin mitä kaapattiinkin. Herättyään kadulta sellissä itsensä vahvaksi treenannut mies alkaa kosto mielessään selvitämään vangitsijansa motiiveja.
Tsuchiya Garonin kirjoittama ja Minegishi Nobuakin kuvittama tarina on tyylipuhdasta ja ammattitaitoista gekikaa, jossa on kiinnostava lähtöasetelma. Ensimmäisessä osassa ei päästä juuri puusta pitkään, mutta voinee olettaa että sarjan edetessä noustaan ainakin lähelle elokuvan kreikkalaisesta draamasta lainaavia sfäärejä.
Mangan ensimmäinen osa on tunnelmaltaan hillitty, melkeinpä pohdiskeleva. Tämä on sinänsä kiinnostavaa, sillä korealaisen Park Chan-wookin ohjaama elokuvasovitus on alusta asti raivokas adrenaliinipaukku. Vastaavasti mangan kovin etäinen päähenkilö kalpenee elokuvan Choi Min-sikin hysteeriseen, loppua kohti suorastaan pateettiseen tulkintaan verrattuna. Juuri päähenkilön käsittely tekee Old Boy -elokuvasta sarjakuvaa kiinnostavamman. Mangan lakonista päähenkilöä ei tunnu kymmenen vuoden vankeus juuri liikuttavan eikä tämän taustoihin ehditä paneutua. Samalla myöskään minua lukijana ei liiemmin kiinnosta, mitä miehelle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Elokuva pohjustaa päähenkilöä merkittävästi paremmin ja hänen kostoretkeensä on siten helpompi samastua.
Kaiken lisäksi elokuvassa on yksi lähihistorian hienoimmista tappelukohtauksista: kun tarinan päähenkilö tuhoaa räkä poskella ja puukko pystyssä selässään huoneellisen jengiläisiä paljain nyrkein, tietää tulleensa katsomaan poikkeuksellisen mainiota elokuvaa. Tarkastakaa videovuokraamonne.
SUOSITUS: Teknisesti etevän, mutta etäisen jännärin ensimmäinen kirja ei ole tarpeeksi kiinnostava, että ostaisin jatko-osia.
Sulkeudun viikonlopuksi keskisuomalaiseen taloon Internet-yhteyksien tavoittamattomiin pelaamaan lauta- sekä roolipelejä ja juomaan. Tästä johtuen en pysty päivittämään Katuojaa tuorein sisällöin ennen kuin vasta maanantaina. Mutta ei hätää – olen valmistautunut: viikonlopun aikana julkaistaan kirjoittamani pitkähkö katsaus Frank Millerin sarjakuviin kolmessa osassa. Teksti on alun perin kirjoitettu tietokirjaan, mutta se ei syystä ja toisesta koskaan päässyt kirjan sivuille asti. Seuraavan kolmen päivän sukellamme siis kaikkien suosikkiobjektivistin alati hämärtyvään tajuntaan. He’s the goddamn Frank Miller!
* Etukenossa juoksevien ninjojen voittokulku
Kirjoitettu 21.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Tänään: sukellus myyntitilastojen jännittävään maailmaan. Pidelkää hatuistanne.
Lehteenäni toimii Brian Hibbsin Newsaramalle koostama analyysi vuoden 2006 kirjakaupoissa eniten myydyistä sarjakuva-albumeista Yhdysvalloissa. Hibbsin käyttämä tilasto löytyy täältä.
Yhdysvaltalaisten sarjakuvien myyntilukujen seuraaminen on sinänsä hivenen kyseenalaista, sillä maan sarjakuvien jakelujärjestelmä on kasvanut kieroon jo pidemmän aikaa. Siitä lähtien, kun Diamond Comics Distributors -yhtiö hankki itselleen monopoliaseman sarjakuvalehtien jakelussa, on 22-sivuisesta sarjakuvalehdestä tullut yhä enenevässä määrin vaikeasti saatava ja kallis ylellisyystuote. Lehdet ovat kadonneet kioskeista ja sekatavarakaupoista yksinomaan sarjakuvan erikoisliikkeisiin.
Sen sijaan kirjakaupat ovat heränneet ottamaan enenevissä määrin sarjakuvia hyllyynsä. Ne kuitenkin keskittyvät pääsääntöisesti sarjakuva-albumeihin, lehtien jäädessä erikoisliikkeille. Sarjakuvien kirjakauppamyynti ei ole ainoastaan kasvanut tasaisesti viime vuosien aikana – sen kasvu on kasvanut tasaisesti.
Jenkit tilastoivat melko luotettavasti ja julkisesti sarjakuvamyyntiään. Nyt käsiteltävä tilasto ei ole täydellinen, koska se kattaa vain noin kolme neljännestä jenkkikirjakaupoista, mutta siitä voi haistella trendejä silti. Suomen vastaavia lukuja olisi kiinnostava analysoida, mutta kirjakauppojen julkistamat tilastot tapaavat olla kymmenen myydyimmän listoja, mikä tarkoittaa käytännössä listoja Aku Ankka -nimikkeistä. Huomioitakoon, että kirjakaupat listaavat asiakkaille myytyjen sarjakuvien määrää siinä missä Diamond listaa sarjakuvakauppialle myytyjä sarjakuvia, ottamatta huomioon palautuksia. Koska palautukset Diamondille eivät ole mahdollisia. Mitä sanoinkaan niistä kieroutuneista markkinoista?
Tässä vuoden 2006 kymmenen myydyimmän albumin lista:
1. NARUTO Vol. 9
2. NARUTO Vol. 1
3. NARUTO Vol. 10
4. NARUTO Vol. 11
5. V FOR VENDETTA
6. NARUTO Vol. 2
7. NARUTO Vol. 8
8. NARUTO Vol. 4
9. NARUTO Vol. 3
10. NARUTO Vol. 7
Kyllä, hivenen yksipuolinen lista. Yhdysvaltain suosituin sarjakuva tällä mittarilla on etukenossa juoksevista ninjoista kertova mangasarja Naruto, joka myi viime vuonna yhteensä yli miljoona kirjaa. Yksi hittisarja ei kuitenkaan tarkoita sitä, että manga hallitsisi kirjakauppamyyntiä. Mutta otetaanpa Top-10 listalta pois samojen sarjojen eri osat. Tulos näyttää tältä:
1. NARUTO Vol. 9
2. V FOR VENDETTA
3. FRUITS BASKET Vol. 13
4. KINGDOM HEARTS Vol. 2
5. BLEACH Vol. 1
6. KINGDOM HEARTS Vol. 3
7. WATCHMEN
8. DEATH NOTE Vol. 1
9. HALO GRAPHIC NOVEL
10. REJECTION COLLECTION
Kuusi listan kymmenestä on mangaa ja listan alapuolella odottaa lisää. Ikisuosikki Watchmen roikkuu listalla vuodesta toiseen. Pelilisenssisarjakuva Halo Graphic Novel on Marvelin myydyin albumi, joka on ainakin minusta melko yllättävää – en ole koskaan kuullutkaan mokomasta. Rejection Collection on puolestaan kokoelma julkaisemattomia New Yorker -strippejä.
V for Vendettan sijoittuminen on kiinnostavaa. Samoin kuin lähdeartikkelin mukaan kävi Sin Cityn kanssa edellisvuonna, elokuvasovitus on moninkertaistanut lähdeteoksen myynnin. Toisaalta suositut supersankarielokuvat eivät ole nostaneet merkittävästi supersankarilehtien tai -albumien myyntiä. Palaan eiliseen esitykseeni siitä, että supersankarisarjakuvan suosion puute ei johdu genrestä; se johtuu sarjakuvista jotka eivät tarjoile satunnaista lukijaa kiinnostavia tarinoita. Toisaalta sarjakuvien lehtimyynti on kasvussa Yhdysvalloissa, joten ainakin viimeaikaiset ns. tapahtumasarjakuvat ovat aktivoineet sarjakuvaliikkeissä asioivia harrastajia.
Mangan painiote englanninkielisestä sarjakuvasta on kuitenkin ilmeinen. Vaikka mangan myynnin kasvu onkin tasaantumassa, tulevaisuuden sarjakuvaa lukeva yleisö kasvaa japanilaisen sarjakuvan parissa. Tämä on jotain, jonka olemme tienneet jo jonkin aikaa, mutta saman asian puolesta puhuvat numerot ovat silti pysäyttäviä. Sama ilmiö on tapahtumassa Ranskassa, on jo tapahtunut Saksassa ja näkyy myös Suomessa. Usein toistellut lupaukset mangan laajasta laijityyppivalikoimasta ja eri yleisöille kohdennetuista tarinoista eivät kuitenkaan toteudu top-listalla: suosituin manga on nuorille suunnattua fantasiaviihdettä.
Tulevaisuus kuuluu etukenossa juokseville ninjoille.
* Hype: Sarjainfo 4/2006
Kirjoitettu 20.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Hype.
Niin shokeeraavaa kuin se saattaa ollakin, kirjoitan myös muualle kuin tälle sivustolle. Aion vastaisuudessa häpeilemättä käyttää Katuojaa ilmoittamaan myös muissa medioissa ilmestyvistä jutuistani.
Uusimmassa Sarjainfossa arvioin Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijat-teoksen ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa. Melkein kaikkia “Paras sarjakuva ikinä” -listoja hallitseva mammuttiteos saa minut tuntemaan itseni poikkeuksellisen riittämättömäksi niin kirjoittajana kuin ihmisenäkin. Se on yksi suosikkiteoksiani missä tahansa taiteenlajissa tai genressä. Sen silkka teemojen määrä ja tekninen taituruus tekee siitä kirotun vaikean lähestyttävän ilman että sortuisin pateettiseen ylistämiseen.
Olen melko tyytyväinen kirjoittamaani tekstiin ja sen yhteydessä julkaistu Harri Römpötin kriittisempi näkökulma täydentää kirjoitustani hienosti. Arvostan Römpötin ammattitaitoa ja asiantuntemusta, joskin olemme kasvaneet täysin vastakkaisissa sarjakuvauniversumeissa: Römpötti on Comics Journalin koulukunnan kriitikkoja, minä kirjoitan Hämähäkkimiehestä. Olen Römpötin kanssa eri mieltä lähinnä supersankarigenren elinkelpoisuudesta. Vartija-arviossaan Römpötti suomii trikoosankareita, tuomiten ne keskenkasvuisiksi voimafantasioiksi, joille ei ole yleisöä. Voimafantasioita ne saattavat suurimmalta osin ollakin, mutta viimeisen viiden vuoden aikana ensi-iltansa saanet huippusuositut filmatisoinnit ovat todistaneet genren vetovoimasta. Yleisö todistettavasti haluaa nähdä keskenkasvuisia voimafantasioita heittelemässä toisiaan rakennusten läpi. Jos supersankarisarjakuville ei löydy lukijoita, vika ei ole niinkään supersankareissa: vika on sarjakuvissa, joissa ne esiintyvät.
Sarjainfon numerossa 4/2006 on myös laajemmin tekstejä Alan Mooren tuoreesta tuotannosta eri kirjoittajilta. Muu panokseni lehteen koostuu pienlehtipalstasta ja arvioista. Infoa saa hyvistä sarjakuva- ja kirjakaupoista tai tilaamalla sen Suomen sarjakuvaseuralta.
* Savukkeita ja sarjakuvia
Kirjoitettu 19.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Poltan toisinaan. Kun tarvitsen aikaa pohtia, vaikkapa näin kirjoittaessani, astun ulkoilmaan jaloittelemaan ja sytytän yhden tyttömäisistä menthol extra slimeistäni. Norkoilen sisäpihoilla tai kadunkulmassa, imen keuhkoihini myrkkyä ja ajattelen.
Se on saastainen tapa, myönnän, mutta kehoni on omani, ja saan väärinkäyttää sitä miten haluan. Tupakka on muutakin kuin addiktio: se on nautintoaine, se on sosiaalinen rituaali, se on romantisoitu pahe.
Tupakoinninvastaista valistusta on ollut yhtä pitkään kuin tupakkaakin. Sinänsä rationaaliset tupakanvastaiset terveysargumentit, tupakkateollisuutta perustellusti demonisoivat kampanjat ja enemmän tai vähemmän tolkulliset lait (odotan mielenkiinnolla kesällä voimaan astuvaa uutta tupakkalakia) joutuvat kuitenkin kamppailemaan syvälle popkulttuuriin upotettua ehdollistamista vastaan. Tupakointi on perinteisesti esitetty vaarallisten miesten ja kohtalokkaiden naisten paheena ja kun näemme tupakoivan ihmisen, nämä assosiaatiot saattavat nousta mieleen. Vastaavasti saatamme haluta näitä ominaisuuksia itsellemme, toteutamme mallioppimista suoraan Fredric Werthamin painajaisista ja sytytämme yhden.
Sarjakuvatkaan eivät ole syyttömiä tupakoinnin glorifiointiin. Todistaakseni, että sarjakuvat ovat välillisesti haitallisia terveydelle – ja että Wertham oli oikeassa, vaikkei käsittääkseni tupakointiin sarjakuvissa kantaa ottanutkaan – esittelen muutaman merkittävän tupakkamiehen amerikkalaisista sarjakuvista, joille olen herkässä iässä altistunut.
Jos saan keuhkosyövän, syytän sarjakuvia.
Spider Jerusalem:
Warren Ellis ei ainoastaan käytä tupakointia sarjakuvissaan, hän tekee sarjakuvia tupakoinnista. Pahimmilaan Ellisin pakkomielle näyttäytyi Switchblade Honey -tieteissarjakuvassa, jossa hahmot väänsivät sivutolkulla kättä siitä, saako avaruusaluksella polttaa. Transmetropolitan-sarjakuvan sankaritoimittaja Spider Jerusalem käyttää sekaisin kaikkia maailman mömmöjä, mutta useimmiten näemme hänet juuri polttamassa. Ellis on vannoutunut tupakoitsija itsekin, huolimatta ilmeisistä hengitystievaikeuksistaan. Tavattuani Ellisin syksyllä 2006 minulla oli useampikin tilaisuus polttaa miehen kanssa. Se, pidän tätä yhtenä viimeaikaisen elämäni kohokohista tarkoittanee, että elämäni ei ole keskimäärin erityisen kiinnostavaa.
Jesse Custer:
Olen pahoillani, Tex Willer- ja Blueberry-fanit, mutta paras sarjakuvacowboy on Garth Ennisin Preacherin Jesse Custer. Oikeudentajuinen, mutta vanhanaikainen ja ylpeä Custer on syvästi inhimillinen hahmo, joka tiivistää olennaisen arkkityyppisestä lännensankarista. Kiroilemisen, ryyppäämisen ja äkkipikaisuuden lisäksi Custerin paheisiin kuuluu tietysti myös tupakointi – käyttääpä hän kerran jumalallista käskyvoimaansa poistaakseen ravintolan tupakointikiellon. Marlboro-mies Custer ei kuitenkaan ole, vaan käryttää punaisia Lucky Strikeja.
Joka ikinen hahmo Sin Cityssa:
Frank Miller noir-pastissi Sin City on vastustamattoman keskenkasvuinen adrenaliinipaukku; täydellinen sarjakuva, jos olet viisitoistavuotias. Sarjakuvan melkein jokaisessa kohtauksessa kovat jätkät ja gimmat polttavat, ketjussa, tauotta. Jatkuvan polttelun vaarat lienevät Sin Cityn kovisten mielissä toissijaisia, sillä sarjakuvan hahmojen elinikäodotus on noin pari sivua (elokuvassa vajaat viisi minuttia). Elä lujaa, kuole nuorena, jätä pahanhajuinen ruumis.
Nick Fury:
Marvelin viilein salainen agentti Nick Fury on sikarimiehiä. Mielestäni sikarin polttaminen tuntuu jokseenkin samalta, kun joku ulostaisi suuhuni samalla kun toinen hakkaa vasaralla aivojani, mutta ilmeisesti Fury on eri mieltä. Marvelin päätoimittaja Joe Quesada kielsi taannoin tupakoinnin Marvelin sarjakuvissa, vedoten niiden antavan huonon esimerkin nuorille lukijoille. Päätökseen vaikutti ymmärrettävästi Quesadan oman isän kuoleminen keuhkosyöpään. Kaikkiin Marvel-sarjakuviin tupakointikielto ei kuitenkaan vaikuttanut: kun Nick Fury kohtaa Tuomarin Garth Ennisin mainiossa, ainoastaan aikuisille suunnatussa albumissa Punisher: Mother Russia, hänet esitellään kohtauksessa, jossa hän sytyttää havannalaisensa suihkukoneen savuttomassa matkustamossa.
Wolverine:
Muistatteko, kun Wolverine oli vielä kiinnostava hahmo, joka ei esiintynyt joka toisessa Marvel-lehdessä joka toinen kuukausia ja kun hänellä ei ollut sataa kloonia tai äpärää juoksemassa ympäriinsä? Minä muistan, hämärästi. Psykoottisella tappajamutantilla on kuolematon ja taudeille immuuni keho, joten hän voi polttaa sikareitaan huoletta – tai poltti aiemmin, ennen Marvelin siistimispolitiikkaa.
Möykky:
Ben Grimm, varhaisin Marvelin kroonisista sikaripureskelijoista on vangittu hirviömäiseen kivikehoon, mutta silti osaa nauttia elämästä. Möykyn kamu Reed Richards poltti muistaakseni piippua – mikä paremmin symboloisi hahmon statusta isähahmona? – villillä 60-luvulla, mutta tapa on sittemmin häipynyt jonnekin. Ihmenelosiin kuuluu tietysti myös Liekki, joten Benilla ja Reedilla on aina sytkäri mukana jos Tohtori Doomin juonien estämisen välissä ehtivät pitää tupakkitauon.
John Constantine:
Lontoolainen maagi John Constantine on sarjakuvatupakoitsijoista olennaisin. Constantine on Alan Mooren luoma hahmo. En tiedä, onko Moore varsinaisesti tupakoitsija, mutta jotain
hän polttaa. Ensiesiintymisessään Mooren kirjoittamassa Swamp Thingissä Constantinella on savuke kädessään. Constantinen paheet nousevat pääosaan Garth Ennisin kirjoittamassa Dangerous Habits -kokonaisuudessa, jossa keuhkosyöpään kuoleva Constantine tekee sopimuksen paholaisen kanssa parantuakseen. Kun hän onnistuu puijamaan Saatanaa ja paranee, ensimmäiseksi hän sytyttää yhden Silk Cuteistaan. Kaikin puolin epäonnistunut filmatisointi tarinasta (Constantine, 2005) ymmärtää hahmon traagisesti väärin: kun Keanu Reevesin esittämä Constantine lopussa toipuu sairaudestaan, työntää hän suuhunsa nikotiinipurkkaa. Ei näin! Sarjakuvan Constantine on tuhannesti kiinnostavampi, ristiriitainen hahmo joka on valmis riskeeraamaan maailmanlopun vehkeillessään Paholaisen kanssa saadakseen jatkaa tupakointia.
Se, naiset ja herrat, on addiktiota.
Katuoja@Twitter
- No public Twitter messages.
Linkit
- Anime-lehti
- Helsingin sarjakuvafestivaalit
- Kvaak.fi
- Sarjakuvakeskus
- Suomen sarjakuvaseura RY
- Tähtivaeltaja
Archives
- April 2011 (1)
- November 2010 (1)
- September 2010 (1)
- July 2010 (1)
- April 2010 (2)
- March 2010 (2)
- February 2010 (7)
- October 2009 (1)
- September 2009 (2)
- August 2009 (2)
- July 2009 (1)
- June 2009 (2)
- April 2009 (1)
- March 2009 (2)
- February 2009 (3)
- January 2009 (2)
- December 2008 (3)
- November 2008 (18)
- October 2008 (6)
- August 2008 (2)
- July 2008 (2)
- June 2008 (3)
- May 2008 (2)
- April 2008 (3)
- March 2008 (6)
- February 2008 (2)
- January 2008 (4)
- December 2007 (5)
- November 2007 (5)
- October 2007 (6)
- September 2007 (2)
- August 2007 (1)
- July 2007 (2)
- June 2007 (16)
- May 2007 (31)
- April 2007 (30)
- March 2007 (31)
- February 2007 (19)
- January 2007 (5)
- December 2006 (2)
- November 2006 (2)
- October 2006 (6)
- September 2006 (1)
- August 2006 (1)
- July 2006 (2)
- June 2006 (1)
- May 2006 (4)
- April 2006 (3)
- March 2006 (4)
- February 2006 (2)
- January 2006 (2)
- December 2005 (4)
- November 2005 (1)
- October 2005 (6)
- September 2005 (4)
- August 2005 (4)
- July 2005 (1)
- June 2005 (3)
- May 2005 (4)
- April 2005 (2)
- March 2005 (4)
- February 2005 (1)
- January 2005 (1)
- December 2004 (3)
- November 2004 (6)
- October 2004 (4)
- September 2004 (8)
- August 2004 (5)
- June 2004 (5)
- May 2004 (3)
- April 2004 (2)