Kuukausiarkisto March, 2005

* Sielun veljet, tai sisaret

Kirjoitettu 28.03.2005 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Tällä kertaa arvioijana on poikkeuksellisesti Rami, ja arvioitavana poikkeuksellisesti suomalainen omakustanne — Oton omakustannearvioitahan voi edelleen lukea Sarjainfon sivuilta.

DROLICA: SIELUNVAELLUS
Deep Black Comics
Tomi Kerminen, Sami Kivelä, Jussi Piironen
36 sivua, mustavalkoinen
www.drolica.coms.ph

Päälle päin DROLICA: SIELUNVAELLUS näyttää erehdyttävästi amerikkalaiselta mainstreamsarjakuvalta. Lehden ulkoasu on viimeisen päälle suunniteltu, ja kansitaide tuo mieleen McFarlane Productionsin Hellspawnia kuvittaneen Ashley Woodin työt. Drolica ei kuitenkaan ole täysin mainstreamia, eli siis supersankarisarjakuvaa, vaan jonkinlaista goottista scififantasiaa. Lokerointi ei ehkä kuitenkaan anna oikeaa kuvaa. Drolica muistuttaa Richard Corbenin Deniä, jossa vähäpukeinen miehen mallikappale nuijii hirviöitä ja kaapuihin pukeutuneita pappeja, ja rakastelee naisen mallikappaleita. Drolican tapauksessa päähenkilö on vain itsekin naisen mallikappale.

Drolican scififantasia on kirjoittaja Tomi Kermisen keino esittää mietteitään identiteetistä, kohtalosta ja muista tärkeistä asioista populäärissa muodossa, ehkä hieman Alan Mooren Promethean tapaan. Oletan näin siitä huolimatta, ettei sarjakuvasta käy ilmi, mitä ne mietteet oikeastaan mahtavat olla. Käsikirjoitus perustuu Kermisen ja Pasi Ravattisen novelliin, ja en voi olla ajattelematta, että adaptaatiossa jäi jotain matkan varrelle. Käsittelytapa on kiusallisen arvoituksellinen, mutta myönnettäköön, että se on aina parempi ratkaisu kuin selittelevä luennoiminen. Se, että tarinan merkitykset eivät avaudu minulle, ei tarkoita, että teoksessa olisi jotain vialla. Varsinainen ongelma on siinä, että syvälliset pohdinnat elämän tarkoituksesta voivat tehdä hienosta sarjakuvasta loistavan, mutta ensin teoksen pitäisi toimia perustavanlaatuisemmalla tasolla. Drolican tapauksessa vastauksetta jäävät — ilmeisesti sen arvoituksellisen tunnelman nimissä — kaikkein pinnallisimmatkin kysymykset: kuka, mitä, miksi?

Koko tarinan aikana Drolicalle ei kehity varsinaista persoonallisuutta. Osittain tämän selittää hänen muistinmenetyksensä, joka myös pääasiallisesti vie juonta eteenpäin. Vastauksia etsiessään hän päätyy outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin jonkinlaisessa fantasiamaailmassa. Hän ei kuitenkaan tunnu tekevän mitään yksilöllisiä valintoja, joiden kautta lukija oppisi tuntemaan hänet, vaan kaikki tuntuu tapahtuvan jonkin ulkopuolisen tahon suunitelman mukaisesti. Tämäkin on ilmeisesti tekijöiden tietoinen ratkaisu, mutta fatalistinen tunnelma ei riitä korvaamaan päähenkilön persoonattomuutta. Jotain on vialla, kun lehden mielenkiintoisin hahmo on kahdella sivulla esiintyvä juoppo poliisikomisario. Hän on täysin kliseinen tapaus, mutta herätti heti kiinnostukseni: Pääseekö hän irti pullosta, vai ehditäänkö hänet erottaa poliisivoimista, ennen kuin hän tapattaa jonkun ollessaan juopuneena virantoimituksessa? Siitä, mitä Drolicalle tapahtuu, en välittänyt juuri ollenkaan.

Yksi koukku Drolican hahmossa on, jonka ehkä on tarkoitus herättää lukijan mielenkiinto: Hän on mies, jonka sielu on siirtynyt naisen kehoon. Tarinan alussa Drolica varmistaa asian tunnustelemalla rintojaan, ja myöhemmin hyödyntää tilannetta rakastelemalla toista naisen kehoon siirtynyttä miestä. Tämä on ilmiselvää pienimpään yhteiseen nimittäjään vetoamista, ja sellaisenaan minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Minua vain vaivaa se ajatus, että tekijät ovat ehkä halunneet sanoa teoksellaan jotain. Siinä tapauksessa on vaikea löytää mitään muuta viestiä kuin se, jonka Drolica kiertelemättä ilmaisee:

“Mies tuomittuna naisen kehoon. Voiko mikään olla julmempaa?”

Itse asiassa kyllä, mieleeni tulee parikin asiaa. Sudanin kansanmurha. Se juttu, mikä Mel Gibsonille tehtiin Braveheartin lopussa. Jälleen uusi CSI-sarja. Jos Drolicalla olisi jonkinlainen persoonallisuus, tai jos tarinasta kävisi jollain tavalla ilmi, miksi hän on siirtynyt nimenomaan naisen kehoon, hänen lausuntonsa huikea naisviha saisi jonkinlaisen kontekstin. Ilman sitä en mieluummin ajattelisi Drolican transseksuaalista sielunvaellusta lainkaan, mikä on aika hankalaa, koska tarina suurelta osin pyörii juuri sen ympärillä.

Lisäksi tyttöjen välisen ystävyyden selittämätön viehätys kärsii hieman, kun ne tytöt ovat oikeasti miehiä.

Miehet kuitenkin näyttävät tytöiltä, ja tämä tuntuu olevan pääasia. Kuvittaja Sami Kivelä ja tussaaja Jussi Piironen jäljittelevät tunnollisesti amerikkalaisen Top Cow -kustantamon talon tyyliä, josta Suomessa on saatu nauttia Witchbladen ja Darknessin sivuilla. Puolisen tusinaa ensimmäistä sivua on tehty niin huolellisesti, että väritettynä ne sopisivat täysin huomaamattomasti minkä tahansa Witchbladen numeron väliin. Panostus ei pysy aivan samalla tasolla koko lehden ajan, ja anatomian sekä perspektiivin puutteellinen hallinta paistavat tyylittelyn läpi. Drolican näköistä sarjakuvaa on tuloksena, kun piirtämistä opetellaan sarjakuvista, eikä todellisuudesta. Sama tietenkin pätee moniin suosituimmista amerikkalaisista sarjakuvista, mikä voi olla ihanne sinänsä.

SUOSITUS: Jos vähäpukeiset naiset kiinnostavat sinua, ja ajatus, että vähäpukeisella naisella on miehen sielu, ei vähennä kiinnostustasi vaan saa sinut ajattelemaan syvällisiä, tilaa Drolica. Sen sijaan piirtämään opetteleville suositukseni on Jenö Barcsayn Anatomia – Opas taiteilijalle.

Tagit: , .



* Voiton seitsemän sotilasta

Kirjoitettu 17.03.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.


Edellisessä kolumnissani valittelin supersankarisarjakuvan kieroutuneesti nostalgista nykytrendiä. Vielä en kuitenkaan ole valmis heittämään pyyhettä kehään. Pimeyden voimat voivat raiskata sankareiden mieliä ja mielitiettyjä, mutta vielä ei ole aika luopua toivosta. Ketkä jatkavat taistelua hyvän supersankarisarjakuvan puolesta? Ketkä johtavat heidät voittoon?

Genressä, jossa kunnianhimoisuus on viime aikoina tarkoittanut “kuka keksii obskuureimman hahmon tapettavaksi”, tämän vuoden kunnianhimoisin projekti on GRANT MORRISONIN Seven Soldiers of Victory. Seitsemän uusiin kuosiin muokatun supersankarin seikkailuista kertova Seven Soldiers koostuu aloitus- ja lopetusspesiaaleista sekä seitsemästä neliosaisesta minisarjasta, joiden tarinat nivoutuvat yhteen ilman että yhden ymmärtämiseksi olisi pakko lukea toisia. Tai niin ainakin Morrison väittää. Mielenkiintoisinta projektissa on se, pystyykö Morrison lunastamaan lupauksensa, vai lässähtääkö kaikki aivan totaalisesti. Morrison yrittää pitää seitsemää palloa ilmassa samanaikaisesti, ja hän on tämänhetkisistä supersankarikirjoittajista ehkä ainoa, jolla on mitään mahdollisuuksia onnistua siinä.

Ensimmäinen spesiaali ilmestyi jo, ja yllätyksekseni sitä voisi parhaiten kuvailla aivan liian tutulla sanaparilla “grim & gritty”. Siinä mielessä “grim”, että tarina ei pääty onnellisesti. Sen ei pitäisi olla kovin paha spoileri, sillä pahiksia ei tietenkään voi nujertaa ennen kuin eepos on kunnolla ehtinyt alkamaankaan, ja spesiaalissa esiintyvät “seitsemän sotilasta” — jos mukaan lasketaan myös hänet, joka ei vastannut kutsuun — eivät ole ne, joista tulevat minisarjat kertovat. Siinä mielessä “gritty”, että suuri osa tarinasta tapahtuu autiomaassa, jota kuvatessaan Prometheasta tuttu piirtäjä J.H. Williams moduloi piirrosjälkeään hyvin giraudmaisen hiekanmakuiseksi. Lopputulos on jotenkin epätyydyttävä, melkeinpä ahdistava, mutta ehkä tarkoitus onkin järjestää minisarjoille sen verran synkät lähtökohdat, että ne tuntuvat sitäkin enemmän riemukkaammilta.

Yksityinen hetki.Ellei Seven Soldiers kuitenkaan tarjoile sitä vallatonta seikkailuhenkeä, jota odotan, Morrisonilta on tulossa toinenkin sarjakuva, jonka ei ainakaan pitäisi tuottaa sellaista pettymystä. All-Star Superman on Morrisonin definitiivinen tulkinta Teräsmiehestä, maailman parhaasta supersankarista. Taannoisessa Newsaraman haastattelussaan Morrison ainakin sanoi paljon oikeita asioita, mukaanlukien sen, että Teräsmies ei ole Jeesus, että Kill Billin Teräsmies-monologi oli Tarantinon loistavan uran heikoimpia hetkiä, ja että Teräsmies ei ikinä tapa. Siitä en ole aivan varma, että Teräsmiehen kämmenestä singahtava mini-Teräsmies on loistava tarinaidea, mutta täytyy muistaa, että Morrison popsii sieniä. Joka tapauksessa laadun toisena takuuna on FRANK QUITELY, joka on kuvittajana supersankareille sitä, mitä Morrison on kirjoittajana. Quitelyn ensimmäinen kansi All-Star Supermaniin visualisoi täydellisesti Morrisonin haastattelussaan mainitseman mielikuvan Teräsmiehestä pilven päällä varjelemassa meitä kaikkia, kuitenkin niin rentona kuin vain täysin haavoittumaton mies voi olla.

Tai sitten hän on tarpeillaan, mikä ei tosin ole kovin kivaa alapuolella olijoille. Superdickerykin on kiistämättä osa Teräsmiehen ikimuistoista historiaa.

Munkkilehmipoika.Ei kuitenkaan sen enempää historiasta; palataan tulevaisuuteen, ja tulevaisuus on nyt. Kun sarjakuvassa voi piirtää mitä vain, kuinka niin monet taiteilijat voivat tyytyä vain imitoimaan elokuvissa ja televisiossa tehtyjä asioita? Tämän kysymyksen esittävät ANDY ja LARRY WACHOWSKI alkupuheessaan Burlyman Entertainmentin ensimmäiseen jatkuvaan sarjakuvalehteen “Doc Frankenstein”. Haaste on tietenkin kova, sillä Wachowskien Matrix-elokuvien vaikutteilta on nykyään mahdoton välttyä populaarikulttuurissa. Wachowskit ovat itse ottaneet härkää sarvista päästämällä valloilleen Matrix-elokuvien ulkoasusta pitkälti vastanneet sarjakuvataiteilijat STEVE SKROCE ja GEOF DARROW, ja häpeämätön ratkaisu näyttää todella lupaavalta. Darrow’n ideoima ja Skrocen piirtämä Doc Frankenstein on yhdistelmä Mary Shelleyn ikonisesta hirviöstä ja pulpsankari Doc Savagesta, ja Darrow’n Shaolin Cowboy on… jotain aivan muuta. Darrow’n hillittömästi ylilyövä kuvitustyyli on ilmeisesti kehittynyt patologiseksi Matrixin konseptipiirustusten parissa. Shaolin Cowboyn ensimmäinen numero sisältää viiden aukeaman pituisen panoraamakuvan nimihenkilöä jahtaavasta joukkiosta, jonka hän seuraavilla 11 sivulla silppuaa sensuroimattomalla Darrow-tyylillä.

Kauhistus Jumalan silmissä.Wachowskien osuus Shaolin Cowboyssa rajoittuu aiempien tapahtumien kertaukseen ns. ass-ologissa, joka esitetään Cowboyn ratsuna ja matkakumppanina toimivan aasin suulla. Doc Frankensteinissa sen sijaan he vastaavat käsikirjoituksesta, joka on virkistävä vastapaino Matrixien postmodernista hengellisyydestä, joka kaikessa viihdyttävyydessään sai minut kyllä hieman epäilemään veljesten otetta todellisuudesta. Doc Frankenstein on kuitenkin röyhkeän poleeminen satu sekulaarin tieteen äärimmäisen ruumiillistuman taistelusta uskonnollista ahdasmielisyyttä vastaan. Tosin on olemassa se vaara, että Matrixien tavoin Doc Frankensteinin mustavalkoinen alkuasetelma paljastuu valheelliseksi tarinan edetessä, mutta toistaiseksi aion nauttia siitä, kun Frankensteinin hirviö lahtaa miekanmuotoisin ristein koristautuneita Jumalan kommandoja.

Kuusi voiton sotilasta on koossa, mutta kuka on seitsemäs? On monia muitakin tekijöitä, joiden tämänhetkisestä tuotannosta pidän kovasti. Kurt Busiekin Conan on yksi suosikeistani, ja myös Busiekin Astro City jatkuu tänä vuonna pitkään viivästyneellä The Dark Age -minisarjalla. En kuitenkaan odota Busiekilta mitään todella poikkeuksellista, vaikka Silver Agentin viimein paljastuvan kohtalon olisikin syytä olla kaiken odotuksen arvoista. Fabian Nicieza jatkaa Busiekin luoman Thunderboltsin kirjoittajana, ja lehti on oikeastaan nyt parempi kuin koskaan aiemmin kuvittaja Tom Grummettin ansiosta. Thunderboltsin valttina ovat toinen toistaan seuraavat yllätyskäänteet, mutta valitettavasti kaikista suurin yllätys olisi se, että Thunderboltsia ei lakkautettaisi seuraavan vuoden aikana. Muutama nimi on tehnyt minuun vaikutuksen aivan hiljattain, esimerkiksi Dan Slott She-Hulkillaan ja Brian K. Vaughan Runawaysillä, mutta vielä en ole tutustunut heidän tuotantoihinsa laajemmin. Sitten on sellainen tapaus kuin Warren Ellis, joka aina onnistuu tuottamaan minulle pettymyksen kyynisyydellään ja kaavamaisuudellaan. Toisin kuin useimmat kollegansa, Ellis kuitenkin on oikeasti kunnianhimoinen ja yrittää aina tuoda teoksiinsa uudenlaisia ideoita. Sääli vain, että hän alistaa kaiken muun, juonta ja hahmoja myöten, ideoiden palvelukseen. Kaikkein arveluttavin kandidaatti olisi ehkä sittenkin Jeph Loeb, joka tuntuu taiteilevan riemastuttavan ja kammottavan rajaviivalla, mutta se onkin jo aivan eri kolumni se.

Dädädädädädädädä Batman!Ehkäpä eniten potentiaalia on taiteilijassa, johon olen jo täysin menettänyt uskoni, mutta j
olla on tänä vuonna taas uusi mahdollisuus nousta takaisin alan kärkinimien joukkoon. Hän on Robert Rodriguezin apulaisohjaaja FRANK MILLER. Millerin sarjakuviin perustuva Sin City -elokuva on juuri tulossa ensi-iltaan Yhdysvalloissa, ja ehkä se avaa Millerille uuden uran Hollywood-ohjaajana, mikäli Millerin All-Star Batman and Robin osoittautuu yhtä kauheaksi kököksi kuin edeltäjänsä The Dark Knight Strikes Again. Mutta ehkä niin ei käy. Ehkä Miller unohtaa Yön Ritareissa kehittelemänsä mielisairaan terroristi-Batmanin, ja kaivaa esille Ensimmäisessä vuodessa käyttämänsä sympaattisemman kuvauksen hahmosta. Todennäköisyydet ovat ehkä aika heikot, mutta onhan se mahdollisuus olemassa. All-Star Batman and Robin voi olla tämän vuoden paras supersankarisarjakuva. Voiton seitsemännen sotilaan tarvitsee vain vastata kutsuun.

Tagit: .



* Ei maailman hienoimmat

Kirjoitettu 9.03.2005 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


SUPERMAN/BATMAN: SUPERGIRL HC
DC Comics
Jeph Loeb, Michael Turner
168 sivua, värillinen

Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

“Miten kukaan voi pitää tästä?” on huono tapa esittää kritiikkiä retorisen kysymyksen muodossa. Ei ole kriitikon tehtävä kyseenalaistaa yleisön makua. Se on alentuvaa ja varsinkin supersankarigenre saa siitä aimo osan, ei vähiten supersankarifanien oman alemmuuskompleksin takia.

Tällä kertaa teen kuitenkin poikkeuksen. SUPERMAN/BATMAN -kokoelman lukeneena minun on kysyttävä: Michael Turner -fanit, mikä teissä on vikana? Juuri niin, te jotka ostitte Turnerin Witchbladea. Tiedän, että te olette siellä. Menkää hoitoon.

Superman/Batman: Supergirl HCMyönnän auliisti, että puran turhautumista koska juuri äskettäin käytin 24 euroa kovakantiseen kokoelmakirjaan, joka sisältää siis 168 sivua Turnerin taidetta, tai sanotaanko vaikka mieluummin Turnerin kuvitusta. Puolustuksekseni on todettava, että Superman/Batman -sarjan ensimmäinen kirja, Public Enemies, oli vastustamattoman pöljä supersankaritarina, johon en voinut olla ihastumatta. Siinä Lepakkomies ja Teräsmies taistelivat presidentti Lex Luthoria ja jokseenkin kaikkia DC-maailman superroistoja vastaan. Aiemmin Batman: Hushin kaltaisia pöhöttyneitä kökköjä kirjoittava Jeph Loeb on nähtävästi vaihtanut lääkitystä, sillä vaikka Superman/Batmanissa ei ole järjen häivääkään, Loeb pitää tarinan liikkeessä ja vyöryttää sivulle hengästyttävällä tahdilla toinen toistaan pöhkömpiä juonenkäänteitä.

Toinen Superman/Batman -kokonaisuus jatkaa samoilla linjoilla. Uusi Terästyttö saapuu Maahan! Ihmenainen hyökkää! Armeijallinen Doomsday-klooneja hyökkää! Darkseid hyökkää! Teräsmies ja Batman hyökkäävät Apokalipsille! Teräsmies heittää Darkseidin aurinkoon! Pow! Wham! Zam!

Loeb on ottanut tehtäväkseen esitellä jälleen uuden Terästytön DC-maailmaan. Vanha Terästyttö tapettiin 80-luvulla ja tämä korvattiin jonkinlaisella muodomuuttaja-plasmaoliolla tarinassa, joka on liian typerä muistettavaksi. Terästyttö lienee lähinnä jonkinlainen ukkosenjohdatin Teräsmieheen ihastuneiden, heteroseksuaalisuutensa kanssa kamppailevien miespuolisten fanien seksuaalisille fantasioille, mutta hahmo näyttää jääneen sarjakuvafanien kollektiiviseen alitajuntaan siinä määrin vahvasti, että tämä on tuotava takaisin säännöllisin väliajoin. Loeb tekee oikein yksinkertaistamalla Terästytön alkuperän äärimmilleen: Teräsmiehen serkku Kryptonilta, samat voimat, sama puku. Jos on oltava Terästyttö, tämä versio ei ole kehno. Pääseepä Loeb myös puristamaan Teräsmiehestä tunnereaktioita, kun supersankarisarjakuvan vaeltava juutalainen kohtaa lopulta sukulaisen.

Tarina on siis kelpo viihdykettä. Mutta miksi, luojan tähden, sen pitää olla Michael Turnerin kuvittama?

Lapsikin osaa nauraa vaikkapa Rob Liefeldin kyvyttömyydelle piirtää mittasuhteita tai miehiä, joilla ei ole valtavia daisareita. Turnerin skatologista taidon puutetta lienee vaikeampi havaita, sillä mies kuuluu nähtävästi edelleen yhdysvaltalaisen mainstream-yleisön suosikkeihin. Superman/Batman -sarjakuva on jatkuvasti Diamond-jakeluyhtiön myydyimpien lehtien listan kärkipäässä, ja Terästyttö-tarinan aikana myynti vain nousi. Turner on kuvittajasupertähti. Tämä täyttää pääni apokalyptisillä ajatuksilla.

Turnerin kuvituksessa yhdistyvät 90-luvulla pinnalle nousseiden Image-koulukunnan kuvittajien pahimmat maneerit. Hänen ruutusommittelunsa on kaoottista, turhien poseerauskuvien yleensä tunkeutuessa pienempiin ruutuihin. Hän ei piirrä taustoja, ellei se ole aivan välttämätöntä – miksi piirtää tausta, jos sen voi korvata Photoshopin liukuväriefektillä? Taustojen puutteen takia Turnerin hahmot näyttävät seisoskelevan usein jonkinlaisella diskovaloilla valaistulla aavikolla. Hän käyttää lähikuvia lähinnä rikkomaan kuvakerrontansa rytmiä. Hän käyttää koko sivun ja koko aukeaman kuvia vailla harkintaa.

Kuten Image-kollegansa, myös Turner piirtää runsaasti luonnottomiin asuihin ja asentoihin pakotettuja naishahmoja. Teoriassa tämän olisi varmaankin tarkoitus vedota nuorten lukijamiesten vietteihin, mutta jos joku oikeasti kiihottuu Turnerin siannaamaisista mongoloidinaisista, kyseessä on ihan uusi perversio seksuaalisuuden aikakirjoihin. Miksi yrittää piirtää pin-up-kuvia, jos ihmishahmon piirtäminen yleensä ei onnistu?

Turnerin suurin synti on lopulta hänen kerrontansa, joka onnistuu hukkaamaan tarinan dramaattisimmat hetket hämmästyttävällä säännöllisyydellä. Tarinan lopussa Teräsmies työntää Darkseidin maailmankaikkeuden reunan yli. Potentiaalisesti hieno kuva, tarinan huipennus. Miten sen kuvittamisessa voi epäonnistua? Turner demonstroi: ensin kuva Teräsmiehestä työntämässä Darkseidia kohti reunaa – tietysti suoraan sivulta kuvattuna – sitten leikkaus lähikuvaan Teräsmiehen kasvoista. Tarinan loppuhuipennus, mutta Turner ei piirrä sitä.

Hän. Ei. Piirrä. Sitä.

Liefeldin huonoudelle voi sentään nauraa. Turner kirvoittaa lähinnä kyyneleitä.

SUOSITUS: Superman/Batman: Supergirl on monumentti Michael Turnerin lahjattomuudelle ja ostavan yleisön kyvyttömyydelle nähdä sitä. Miten kukaan voi pitää tästä?

Egmontin julkaisemassa DC-Spesiaalissa nähdään tänä vuonna Superman/Batman -sarjakuvaa suomeksi. Kyseessä on aiempi, pätevän Ed McGuinnessin kuvittama tarina. Perinteisen supersankarihömpän ystävien kannattaa vilkaista sitä, mutta pitää silti mielessä mitä jatko-osassa on luvassa.

Tagit: .



* Identiteettikriisi

Kirjoitettu 4.03.2005 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Teräsmies itkee. Niin koskettavaa.En ole lukenut Brad Meltzerin DC:lle kirjoittamaa Identity Crisis -minisarjaa, mutta olen lukenut siitä Internetissä. Ei ole tietenkään täysin reilua arvioida sarjakuvaa sen perusteella, mitä muut sanovat siitä, joten tyydyn vetämään villejä johtopäätöksiä siitä, mitä Meltzer on itse sanonut sarjakuvastaan. Näin hän puhui viime kesän San Diego Comic-conissa Comicon Pulsen mukaan:

“We are reclaiming the Silver Age. All those stores (sic) people thought were stupid. We’ll pull them all back.”

Brad Meltzer halusi ottaa supersankareiden hopeakauden takaisin, kuin mainari anastetun valtauksensa. Keneltä? Pieneltä pojalta, joka rakastaa supersankarisarjakuviaan, eikä suostu luopumaan niistä. Sen pienen pojan nimi on Brad Meltzer.

En halua spoilata tarinaa keneltäkään, koska menee vielä puolisen vuotta, ennen kuin Identity Crisis kootaan yksien kansien väliin, mutta lyhyt johdatus tähän teokseen varmaankin antaa hieman perspektiiviä Meltzerin lausuntoon. Tapahtumien keskipisteessä on B-luokan sankari Kumimies, jonka vaimo Sue murhataan ja poltetaan karrelle — ei välttämättä siinä järjestyksessä — minkä jälkeen paljastuu, että Sue oli raskaana. Näin siis ensimmäisessä numerossa.

Toisessa numerossa Sue raiskataan.

Se on takauma.

Joka tapauksessa, vaikka hopeakauden sarjakuvat eivät olekaan erikoisalaani, en muista niissä olleen paljon raiskaamista ja raskaana olevien naisten murhaamista. Ilmeisesti juuri siinä oli ongelma. Kaikki ne tarinat joita ihmiset pitävät tyhminä — ja joita lapset rakastivat — täytyy vallata takaisin, lisäämällä niihin raiskaamista ja murhaamista.

Älkää ymmärtäkö väärin. Enhän minä suinkaan ole suvaitsematon — yksi suosikkisarjakuvistani sisältää raiskaamista ja murhaamista. Kaikki sarjakuvat eivät kuitenkaan voi olla Watchmenejä. Joidenkin sarjakuvien ei ollut ikinä tarkoitus olla Watchmenejä, vaan lapsille sopivaa viihdettä — joka ehkä sisälsi syvempiäkin merkityksiä, ainakin jos kysytään Grant Morrisonilta. Silloin kun hän on napsinut sieniä. Joka tapauksessa nuo sarjakuvat ehkä vaikuttavat tyhmiltä nykyään, mutta eihän se johdu siitä, että ne olisivat mitenkään muuttuneet. Muutos on tapahtunut lukijoissa. Nykyään he ovat useimmiten täysi-ikäisiä, tai kuten he haluaisivat itseään kutsuttavan, aikuisia.

“Minä olen aikuinen! Minä teen arvokasta työtä, maksan laskuja, äänestän poliittisesti valveutuneesti! En minä voi pitää lasten sarjakuvista, koska minä olen aikuinen!”

Jotenkin on päädytty sellaiseen tilanteeseen, että lapsille sopivia sarjakuvia pidetään aikuisille sopimattomina. “Kaikenikäisille tarkoitettu” aiheuttaa automaattisen hylkimisreaktion supersankarifanien keskuudessa. “Lapsille tarkoitettu” on jo suoranainen pedon merkki.

Varokaa Oikeuden puolustajat -- hänellä on miekka!Ehkä tästä kaikesta voidaan syyttää Fredric Werthamia. Wertham syytti sarjakuvia viattomien lasten turmelemisesta, ja ennen pitkää Comics Code puhdisti amerikkalaiset sarjakuvat lapsille sopimattomista aineksista. Seurauksena oli huikean korkeakulttuurisen EC Comicsin kaatuminen ja sarjakuvien yleinen alennustila, joka myös supersankarien hopeakautena tunnetaan. Laatusarjakuvan ystävät eivät ole koskaan antaneet anteeksi tätä Werthamille, Comics Codelle, eivätkä ilmeisesti myöskään näiden lukemattomille rikostovereille — eli lapsille. Nykytilanne on siis seurausta siitä, että hopeakauden supersankarisarjakuvia ahmineet lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, jotkut ovat päätyneet tekemään supersankarisarjakuvia ammattimaisesti, ja näistä jotkut ovat huomanneet, että ne sarjakuvat, joita lapsi heidän sisässään edelleen rakastaa, eivät ole sellaisia sarjakuvia, joista heidän on kypsinä aikuisina lupa pitää. He ovat nähneet vihollisen, ja he itse ovat se.

Sen vielä ymmärrän, että sarjakuvantekijät haluavat jättää lapselliset mieltymyksensä taakseen, ja tehdä sellaisia sarjakuvia kuin he nykyään itse haluaisivat lukea. Kategoria erikseen ovat nämä kirjoittajat kuten Brad Meltzer, jotka ovat julistaneet sodan itseään vastaan. He eivät tyydy kirjoittamaan sarjakuvien tulevaisuutta mieleisekseen, vaan he haluavat kirjoittaa menneisyydenkin uusiksi. Hopeakausi on vallattava takaisin lapsilta.

Supersankarifanin stereotyyppi on sosiaalisesti rajoitteinen täysi-ikäinen mies, joka ei halua päästää irti lapsuutensa suosikkiviihteestä. Se ei ehkä ole kovin mairitteleva mielikuva, ja minun olisi vaikea väittää, että se on epäreilu, mutta parempi kai on myöntää se, mikä on. Myöntää se, että pitää niistä lapsellisista tarinoista siitä huolimatta — tai ehkä juuri sen takia — että ne ovat niin lapsellisia, sen sijaan että yrittää retroaktiivisesti muuttaa niitä toisenlaisiksi. Samalla voisi myöntää sen, että sarjakuvateollisuus ei voi selviytyä palvelemalla pelkästään meitä stereotyyppisiä fanipoikia. Kyse ei ole kamppailusta lasten ja aikuisten välillä, tai matala- ja korkeakulttuurin välillä, vaan kyse on vain sarjakuvien selviytymiskamppailusta. Muutos on välttämätöntä, mutta ei riittävää, jos se muutos vain heijastaa saman vanhan — ja vanhenevan — fanikunnan tarpeiden kehitystä. Identity Crisis on patologinen esimerkki tästä kehityksestä. Tai ehkä minä en vain pidä siitä.

Pidin tai en, DC kuitenkin aikoo jatkaa tällä linjalla. Identity Crisis oli ilmeisesti vain alkusoittoa tänä vuonna ilmestyvälle DC Countdownille, jota on mainostettu kuvalla, jossa Batman esittelee Oikeuden puolustajille jonkun kuollutta ruumista. Siinä on mainoskampanja pähkinänkuoressa: “Joku kuolee.” Ja Countdown on nimensä mukaisesti vain lähtölaskenta seuraavalle isolle tapaukselle, jonka oletettavasti on “Crisis 2”, vuonna 1985 DC:n universumin uudistaneen Crisis on Infinite Earthsin uudelleenlämmittely. Ennustukseni mainoslauseeksi: “Lisää jengiä kuolee.”

Parempi lopettaa ajoissa, ilmeisesti.Jonkinlaista metakommentaaria on jo tullut esille Kurt Busiekin JLA:ssa, jossa Oikeuden puolustajat taistelevat antimateriauniversumin vastinettaan, Rikossyndikaattia vastaan. Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn loistavassa albumissa JLA: Earth 2 oli käynyt ilmi, että Rikossyndikaatin oli mahdotonta voittaa positiivisen materian universumissa, jonka luonteeseen kuuluu se, että hyvä päihittää aina pahan. Tämä metatekstuaalinen deus ex machina on sen verran vaarallinen ase kenen tahansa muun kuin Morrisonin käsissä, että Busiek ottaa sen esille vain todetakseen, ettei se enää päde. Universumien rakenteessa on jokin muuttunut, ja Rikossyndikaatti löylyttää yllättyneet Oikeuden puolustajat. Siinä vaiheessa, kun itse hopeakauden suojeluspyhimys Kurt Busiek tällä tavalla allekirjoittaa lapsekkaan optimismin kuolintodistuksen, on aika olla hieman huolissaan.

Tässäkö se sitten oli? Onko sankareidemme peli pelattu? Ovatko he vihdoin kohdanneet voittajansa… vai löytyisikö Lepakkomiehen varustevyöstä pullo “psykoseksuaalisesti häiriintynyt fanipoika”-karkoitetta?

Tagit: .