Katuoja

Sisältää juonipaljastuksia.

Kaikki on naisten syytä. Flint Marko on ajautunut rikolliselle uralle osin todistaakseen itsensä kiittämättömälle vaimolleen, osin pelastaakseen sairaan tyttärensä. Eddie Brock turvautuu epäeettisiin konsteihin työssään tehdäkseen vaikutuksen tyttöystäväänsä. Peterin potiessa supersankariahditusta, Mary Jane lähentelee Peterin parasta kaveria Harrya. Kun samainen kaveri uhkaa tappaa Peterin, Mary Jane jättää poikaystävänsä – vaikka Peter on juuri hakannut Harryn koomaan todistaen uhkailun vähän perusteettomaksi. Pelastettuaan kirkukinkkumielitiettynsä jälleen kerran, Mary Jane jättää Peterin. Taas. Mary Jane Watson: maailman huonoin tyttöystävä.

Peter Parker on mulkku. Peterin mielestä on ihan OK suukotella tuhansien ihmisten edessä luokkakaveriaan hämähäkkimiesasussa samalla tavalla, kun ensimmäistä kertaa suukotteli Mary Janea. Tämä siis ennen pahan symbiootin vaikutusta. Symbiootin kanssa Peter änkeää Mary Janen keikalle uuden naisensa kanssa, sabotoi keikan, hakkaa portsarit ja vetää vielä Mary Janea turpiin. Peter Parker myös tykkää katsella, kun ihmiset kuolevat. Hän katselee vierestä, kun Hiekkamies muuttuu mutamieheksi. Hän jättää Harryn kärventymään asuntoonsa. Hän räjäyttää Eddie Brockin. Hän katselee vierestä, kun Harry vuotaa hengiltä. Älä koskaan jää yksin huoneeseen Peter Parkerin kanssa: hän suolistaa sinut ja katselee, kun vuodat kuiviin.

Joskus asioita vain tapahtuu. Olet piknikillä tyttöystäväsi kanssa, kun avaruussymbiootti putoaa – avaruudesta – moposi tarakalle. Olet juoksemassa poliisia karkuun, ja putoat hiukkaskiihdyttimeen. (Se nyt vain on reitillä.) Olet etsimässä arkkivihollistasi kaupungilla, kun törmäät toiseen roistoon, jolla on sama päämäärä. Olet sattumalta kirkossa juuri, kun yläkerrassa pahin vihamiehesi repii päältään avaruussymbiootin ja pudottaa sen päähäsi. Joskus elämä on todella ironista, niin kuin liikenneruuhka, kun olet jo myöhässä.

Itke, Itkumies, itke!

On ihan hyvä itkeä, ei toisinaan vaan ihan koko ajan. Jos on riitaa tyttö- tai poikaystävän kanssa, saa itkeä. Jos on juuri haavoittanut parasta kaveriaan kuolettavasti, ei kannata soittaa ambulanssia; kannattaa itkeä. Jos sankari antaa anteeksi murhamiehelle, molemmat saavat itkeä. Jos maito jääkaapissa on päivän vanhaa, anna palaa, itke pois. Jos huomaa katsovansa kaksi- ja puolituntista elokuvaa, joka haluaisi olla TV-sarjan tuotantokausi, saa itkeä.

Tagit: Kolumni, Satiiri.

Kemi, lauantai-iltapäivä: cosplay-asuissa Kultturikeskuksen edustalla notkuvat teinit ovat kemiläisessä miljöössä, jos mahdollista, vieläkin tavallista epätodellisempi näky. Naruto-otsalaattoja, PVC-pukuja ja kaasunaamareita kulkee ovista sisään ja ulos. Kemin sarjakuvapäivien mangaohjelma on eriytetty selkeästi omaksi kokonaisuudekseen. Toisinaan pohdin, että on sääli nähdä mangalapset karsinoituna pois silmistä, sillä manga- ja länkkärisarjisskenet voisivat oppia toisiltaan yhtä sun toista. Toisaalta Kemi on Suomen sarjakuvaharrastajien Vegas, jossa kaikki käy: what happens in, stays in. Kun iltabileissä mies ilman housuja lukee ääneen Tony Halmen runokirjaa huoneelliselle hurraavia ihmisiä, tilanne on surrealistisempi kuin yksikään cosplay-kisa. Karsinat on pystytetty syystä. Nuori mangaharrastaja ei välttämättä osaisi arvostaa kaikkia näitä vakavan kulttuuriharrastuksen hienovaraisia nyansseja.

Mainitsin aiemmin Kemin murroskauden ja siihen liittyvät muutokset. Havaitsen lisää puuttuvia monumentteja: poissa ovat Kemin kaupungin illallisvastaanoton nakit ja lihapullat, mutta tilalla on onneksi mainio pasta. Ilmaisia lounaita on!

Entinen festivaalijohtaja Heikki Porkola ei ole läsnä, eikä myöskään pitkään Kemin kalustoon kuulunut sarjakuvapiirtäjä Jope Pitkänen, jonka pidäkkeettömästä läsnäolosta kaikki joskus Kemissä käyneet ovat saaneet nähtävästi nauttia.

“Onko kohtuullista, että Kemin sarjakuvapäivät joudutaan tänä vuonna viettämään ILMAN JOPEA? Missä on nyt Kemin henki? Missä on Jopen henki? Miksi Jopea ei kustannettu Kemiin ryyppäämään ja puhumaan paskaa?”

Ote Aseman ja Kaltion kutsusta.

Asema-kustannus ja Kaltio-lehti järjestävät hotellihuoneessaan lauantai-iltana poissaolevan Jopen Pitkäsen muistotilaisuuden, jossa on puheita, laulua ja runonlausuntaa. Ensimmäistä kertaa olen kuulemassa – ja pitämässä – muistopuheita vielä elävällä ihmiselle, mutta hei; it’s Vegas, baby.

Tagit: Kemi, Kolumni.

On eksistentialististen kysymysten aamu. Kuka on tyhjentänyt jäteastian suuhuni? Miksi hiukseni on letitetty? Lauloinko “Poisonin” karaokessa? Miksi? Mikä tuo haju on? Miksi paidallani on jogurttia?

Perjantaina Sarjakuvapäivien virallisten avajaisten jälkeen kulttuurin ystävät linnoittautuvat hotellihuonebileisiin. Jallupullot ja luonnoslehtiöt kiertävät. On halaamista ja painimista ja pako läheisiin ravintoloihin, joiden terasseilla kelpaa istua T-paitasillaan nollaa lähentelevässä lämpötilassa. Sitten, yökerho; tanssia, laulua. Olen nähnyt tämän aiemminkin: Kemi on skene, Kemi on bileet, aamuyön tunneille saakka.

Lauantai-aamuna festivaalin johtaja Ilpo Koskela kävelyttää minua ja tusinaa muuta elävää kuollutta Sarjakuvapäivien näyttelyissä. Kulttuurikeskuksessa ei ole tänä vuonna perinteistä suurta näyttelyä, mutta sen sijaan kaupungin rannan makasiineihin on siroteltu lukuisia pienempiä. Maininnan ansaitsevat ainakin ensimmäinen varsinainen Kiroileva siili -näyttely, joka ennalta-arvattavasti kerää paikalle muutaman kiinnostuneen toimittajan kameroineen. Tiitu Takalon Kehä-albumin harmaalle paperille piirretyt originaalit ovat kauniita, joskin originaalit toimivat näyttelyissä aina yhtä hyvin – eli eivät juurikaan. Takaloa on kuitenkin kiinnostava kuunnella: hänellä on perinpohjainen lähestymistapa sarjakuviensa taustoittamiseen, niin yksityiskohtien kuin laajempien teemojenkin suhteen. Lisäksi Takalo on tätä nykyä yksi parhaita suomalaisia naturalisteja, todellinen graphic novelist.

Päivä on kirkas. Sarjakuvatapahtuman yhteydessä on tänä vuonna Jähti-laivan vesillelasku, selvästikin kaikille suomalaisissa pikkukaupungissa eläneille tuttu ilmiö: kyläjuhla. Satamaan on jo kokoontunut verkkareita ja tuulitakkeja. Soppakeittiöitä ja makkaranpaistokojuja pystytetään. Jossain soi haitari.

Tagit: Kemi, Kolumni.

Perjantai, 25.5: Kemissä, jälleen. Merihovi-ravintolan “business floorista” avautuu näkymä Kemin keskustaan, joka olisi laatikkotaloineen kuin suoraan jostain entisestä neuvostotasavallasta, ellei kirkas päivänpaiste värjäisi kaikkea pastellisävyillä. Ei kai ole mahdollista saada jet lagia matkaamalla pohjoiseen? Tämän on oltava edelleen krapulaa. Televisiossa kuuluu paikallisradio, jossa soitetaan Frederikin Tsingis Kania.

Laskeuduttuani Kemin-Tornion lentokentälle pummaan kyydin hotellille yhdeltä tapahtuman kunniavieraista. Varttitunti kaupungissa ja olen jo loisimassa. Autoa ajaa yksi tapahtuman järjestäjien ydinryhmästä. Järjestelyt ovat sujuneet mallikkaasti, hän kertoo, vaikka rahoituskuviot ovatkin uudistuneet. Kaupungin avustuksen pudottua Sarjakuvapäivät ovat kääntyneet kaupallisten tahojen puoleen.

Kolmanneksen ohjelmalehdestä vie Perämeren Jähti -laivan esittely – yksi tapahtuman pääyhteistyökumppaneista. Laivan lauantainen ei varsinaisesti Sarjakuvapäiviin liittyvä vesillelaskuohjelma lupaa kauhuja: “klo 15 – 17 Maivanpaistoa ja viihdettä yleisölle – Sakari Kuosmanen ja Jope Ruonansuu”. Minun ei pitäisi antaa lukea mitään tällaista tämänhetkisessä mielentilassani.

Sarjakuvapäivien päätapahtumapaikka on tänä vuonna Kemin satamassa. Edellisen neljän vuoden aikana kehittämäni skeema Kemistä muuttumattomana ja staattisena (aina näyttely Kemin kulttuurikeskuksessa, aina nakkeja ja lihapullia) monoliittina suomalaisessa sarjakuvakentässä on haastettu. Uudet järjestäjät, uudet tapahtumapaikat, uusi skene. Uusi Kemi.

Lähden kohti satamaa.

Tagit: Kemi, Kolumni.

Gary Groth on toinen Fantagraphics-kustantamon perustajista ja The Comics Journalin päätoimittaja. Harlan Ellison on kirjailija sekä TV- ja elokuvakäsikirjoittaja. Molemmilla miehillä on vittumaisen jätkän maine, ja nyt he ovat käymässä toistensa kimppuun oikeussalissa.

Jossain on varmasti kerrottu selkeästi ja objektiivisesti, mistä Ellisonin Grothia vastaan nostamassa kanteessa on kysymys, mutta se on nyt sivuseikka. Paljon kiinnostavampaa matskua ovat The Beat -blogin kirjoituksen kommentit, joihin sekä Ellison että Groth kävivät henkilökohtaisesti änkemässä ylisuuret egonsa alkuviikosta. Itse kirjoitus oli vain huvittunut linkitys “Liian Paljon Kahvia Miehen” luojan, Shannon Wheelerin kertomukseen kohtaamisestaan Grothin kanssa San Fransiscon Alternative Press Expossa, mutta tapahtumien taustalla oli Grothin yritys kerätä rahaa Fantagraphicsin asianajokuluja varten, joten keskustelu väistämättä ajautui itse oikeusjuttuun, ja itse pääpukarit ilmaantuivat paikalle vielä saman päivän aikana.

Täytyy myöntää, etten itse asiassa tiedä, miksi Grothia inhotaan niin paljon. Toisten kirjoittajien kommenteissa tulevat tietysti esille kaikki tavanomaiset syytökset — hän on tekopyhä, ylimielinen, tyly — joten voin hyvin kuvitella. En vain tiedä mitään spesifisiä tapauksia. Harlan Ellisonin kohdalla sen sijaan olen riittävän valveutunut osatakseni mainita viimeisimmän, tai ehkä edellisen, rikkomuksen vuoden 2006 Hugo-palkintogaalassa, jossa Ellison puristi Connie Willisin rintaa osana performanssia, jolla hän häiritsi Willisin yritystä juontaa hänet lavalle. Hetken mielijohdetta enemmän Ellisonin luonteesta kertoo kuitenkin hänen vastineensa tapahtumasta tuohtuneille, mikä myös osoittaa hänen maineensa verrattomana sanaseppona olevan ansaittu, sillä se vie anteeksipyytämättömän anteeksipyynnön aivan uusiin sfääreihin. Kun siihenkään ei reagoitu asianmukaisella pelonsekaisella kunnioituksella, Ellison laati uuden version, jossa hän hyvin uljaasti selitti törttöilynsä olleen kosto Willisin taholta vastaanottamistaan nöyryytyksistä.

Ellison esittelee hurmaavaa luonnettaan auliisti myös The Beatin kommenteissa. Lukijalle, joka on ottanut itseensä, ei Ellisonin käyttämästä sivistyssanasta, vaan siitä että sivistyssanaa seurasi suositus käydä selvittämässä se sanakirjasta, ikään kuin lukija olisi oletusarvoisesti kirjoittajaa tietämättömämpi, Ellison sylkee herjoja Paris Hiltonin himoitsijasta tyhjäpäähän ja paviaaniin. Tämä sen jälkeen, kun blogin emäntä on kahdesti kehottanut muita keskustelijoita välttämään solvauksia. Ellisonin runosuonen alettua pulputa ei moisia kehotuksia näkynyt.

Ellison on siis mulkku. Siitä ei välttämättä ole Grothille paljonkaan iloa oikeudessa. Ellison ei nimittäin ole hävinnyt yhtäkään nostamistaan oikeusjutuista. Tunnetuin niistä on varmaankin se, joka pakotti James Cameronin laittamaan Terminator-elokuvan lopputekstien alkuun tunnustuksen Ellisonin töille, koska Cameron oli pöllinyt ideoita tarinaan kahdesta Ellisonin kirjoittamasta Outer Limits -sarjan jaksosta. Olisi kuitenkin virheellistä päätellä, että koska Ellison ei ole aiemmin hävinnyt yhtäkään juttua, hän ei tulisi ikinä häviämäänkään. Näyttää nimittäin siltä, että Ellisoniin on iskenyt vanhenevia tieteiskirjailijoita vainoava myyttinen olento, joka tunnetaan aivojensyöjänä.

Grothilla on hyvät mahdollisuudet voittaa, ainakin osittain, koska Ellisonin voitto olisi ennakkotapaus, joka käytännössä kaventaisi vapautta kritisoida julkisuuden henkilöitä. Grothia mollataan kommenteissa sananvapauden kaapuun kääriytymisestä ja väitetään, että Comic Book Legal Defense Fundin päätös olla antamatta taloudellista tukea Grothille osoittaa, ettei kyseessä ole sananvapausjuttu. CBLDF on kuitenkin antanut lausunnon, jonka mukaan päätös perustui siihen, ettei jutussa ole kyse sarjakuvajulkaisusta.

Mutta kuten todettu, tässä ei ole nyt kyse oikeusjutun yksityiskohdista. Groth julkaisi jonkin kirjan, jossa oli joku Ellisonin haastattelu, ja kannessa Ellisonia kutsuttiin sarjakuvadiletantiksi… plääh, ei kukaan tule muistamaan, miksi he taistelivat tai miten se päättyi. Vain sillä on väliä, että kaksi kusipäätä asettui toisiaan vastaan.

Tagit: Kolumni.

Jos meidät muistetaan kun kuolemme, meitä ei mitä todennäköisemmin muisteta suurimmista saavutuksistamme. Voittomme unohtuvat ja kenties vasta vuosien jälkeen elämämme asetetaan perspektiiviin, nähdään kokonaisuutena. Muutumme fiktioksi, jolla on alku, keskikohta ja mielekäs loppu, olimme sitten tragedia tai komedia. Välittömästi poistuttuamme meidät muistetaan kuitenkin viimeisimmästä raivoisan sekopäisestä oireestamme.

Kun luin Johnny Hartin kuolemasta, ensimmäinen ajatukseni mukaili jokseenkin muotoa “se uudelleensyntynyt kristitty sekopää, joka tosissaan vihasi muslimeita, kuoli”. Ihmismieli on julma: tekihän Hart tuhansia sarjakuvastrippejä, joissa ei esiinny kristittyä kiihkoilua tai muuta kyseenalaista. Ja jos olemme reiluja, Hartin kohua nostaneet stripit voidaan tulkita myös muilla tavoin. Ei välttämättä mielekkäin tavoin, mutta kuitenkin.

Sarjakuvantekijät tuntuvat olevan erityisen alttiita merkillisille aivo- ja asenneoireille ikääntyessään. Sarjakuvapiirtäjän työ on yksinäistä. Kun tekijä sulkeutuu vuosiksi studionsa lannistavaan yksinäisyyteen, on helppo kuvitella, että ajatukset alkavat harhailemaan ja pian ollaankin kirjoittamassa maailmanhistoriaa uudelleen. Jos he eivät luo mitään poikkeuksellisen mullistavaa ennen kuolemaansa, John Byrne tullaan muistamaan outona nettihäirikkönä, Neal Adams oman luonnonhistoriansa kehittäjänä, Steve Ditko objektivististen traktaattien tehtailijana ja Dave Sim miehenä, joka valoenergian imivät naiselliset tyhjiöt tai mitä ihmettä Tangents-essee nyt pitikään sisällään. Itsesuojeluvaistoiset aivoni kieltäytyvät muistamasta enempää.

Hartin muistoksi tarjoan teille linkin Pulteri-strippiin, jossa Yhdysvaltain postitoimistoa symboloivan kilpikonnan päällä seisova lintu pohtii Kristuksen rakkauden olemusta ja joutuu kenties valtion ja kirkon eroa symboloivan geometrisen kuvion keskeyttämäksi ja minä en tiedä enää mitä helvettiä tapahtuu. Hyvää matkaa, herra Hart!

Tagit: Kolumni.

Aloitetaan anekdootilla. Nimeltä mainitsemattoman japanilaisen kustannusyhtiön edustaja on vierailemassa Frankfurtin kirjamessuilla. Hänelle esitellään paikallisten kustantajien laitoksia japanilaisista sarjakuvista. Osasto on massiivinen – nämä kuitenkin ovat Frankfurtin kirjamessut. Kierrettyään isäntiensä kanssa osastoa edustaja vaikuttaa hämmentyneeltä. “Mistä täältä pääsee seuraavaan kerrokseen?” hän tiedustelee. Isännät joutuvat selittämään, että tämä nyt valitettavasti oli kokonaisuudessaan tässä.

Japanin sarjakuvamarkkinat ovat valtavat. Eräs tärkeimmistä syistä siihen, miksi manga löysi tiensä suomalaisille kioskeille vasta hiljattain on se, että japanilaisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos viikottaisen mangapuhelinluettelon levikki japanissa lähentelee viittä miljoonaa, kannattaako julkaisijan käyttää resursseja ottamaan haltuun markkinat, jossa kuukausittainen pokkari saattaa yltää täpärästi viisinumeroiseen myyntiin?

Vasta kun mangan myynti notkahti, aktivoituivat japanilaiset kustantamot markkinoimaan tuotteitaan myös ulkomaille. Muun muassa tästä on seurannut mangan suosion huikea kasvu 2000-luvulla länsimaissa. On helppo katsoa nousevia käyriä ja kuulla kassakoneen kilinää päässään. Mutta vaikka suomalainen kustantaja saisikin tehtyä kustannussopimuksen japanilaisen yhtiön kanssa, merkit viittaavat eivät niinkään mangan suosion hiipumiseen, mutta sen suosion tasoittumiseen.

Vuonna 2006 japanilaiset sarjakuvamarkkinat kokivat huomattavan 4,2 prosentin notkahduksen. Kun puhutaan yli 3 miljardin euron markkinoista, muutamankin prosentin lasku on kymmeniä miljoonia. Japanin mangamarkkinat ovat olleet loivassa laskussa jo kymmenen vuotta. Syyksi epäillään nuorisokohderyhmän pienenemistä sekä vaihtoehtoisten medioiden suosion kasvua.

Länsimaissa puolestaan mangan myynnin kasvu on hidastumassa, tasoittumassa: kaupat ovat ymmärtämässä, miten paljon mangaa kannattaa asetella hyllyihin ja miten paljon sitä menee. Japani on ollut edelläkävijä mangan suhteen, mutta tuleeko mangan suosion hiipuminen näkymään suhteellisena myös länsimaissa?

Yksi syy suosion laantumiseen länsimaissa on yksinkertainen: varkaus. Internetin toinen sääntö – ensimmäisen ollessa “siitä on jo porno” – on “piraatit voittavat aina”. Manga- ja animeharrastajat ovat järjestäytyneet tehokkaiksi vertaisverkoiksi, jotka eivät ainostaan levitä piraatteja mangasta ja animesta, vaan peräti kääntävät niitä itse. Niin sanotut fansubit leviävät nettiin tuoreeltaan, samalla kun mahdollinen käännös saattaa olla vasta harkinta-asteella.

Aika näyttää, mitä tapahtuu mangalle nuorisokulttuurina. Vaikka niin sanottu “manga-elämäntapa” häviäisikin, markkinat on jo luotu ja mangan aseman vakiinnutettu osana sarjakuvaa länsimaissa. Manga ei ole katoamassa mihinkään, mutta voimme nähdä jo suosion katon. Jos olemme onnekkaita, manga voi maksaa palkan joukolle kustannustoimittajia ja kääntäjiä, mutta manga tuskin tulee maksamaan kenenkään bemaria.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Kunhan mangaa lukeva yleisö varttuu, alkaa oikeasti hyvän mangan julkaisu. Kunhan manga vakiinnuttaa asemansa markkinoilla, oikeasti hyvä manga syrjäyttää teineille suunnatun fantasiaviihteen. Kauppojen hyllyt täyttyvät Tezukasta, Taniguchista ja Tatsumista samalla, kun ratsastamme yksisarvisilla pilvien päällä ja takapuolestani lentää perhosia. Ihan kohta se aika koittaa. Ihan varmasti koittaa.

Optimistiset harrastajat ovat toistelleet niin sanotun laatumangan vain odottaen hetkeään. Laatumangalla tässä tarkoitan joko tunnustettuja klassikoita, vaihtoehtoista taidemangaa tai vähemmän tuttujen genrejen edustajia. Genrekirjo on usein toisteltu tosiasia puhuttaessa japanilaisesta sarjakuvasta. Todistettavasti se myös pitää paikkansa. Mangan piiriin kuuluu huikea skaala tarinoita erilaisista aiheista eri yleisöille. Mangaan mahtuu sarjakuvia liikemiehistä, tölkkinuudelin historista ja suolikaasulla toimivista kalazombeista*. Ennen pitkää, sanomme itsellemme, tämä diversiteetti alkaa näkyä täälläkin.

Olen itsekin toistellut tätä valhetta toisinaan. Kirjoittaessani vuonna 2004 lopulla Salapoliisi Conan -mangasta olin jo hivenen skeptinen: “koska koittaa sen aidosti hyvän japanilaisen sarjakuvan aika?”, penäsin. Kenties se on koittanut, onhan tällä hetkellä suomalaisilla markkinoilla enemmän mangaa kuin koskaan. Katsotaanpa mitä on tarjolla – alla lista käännösmangasta aakkosissa. Nimen perässä on lista sarjakuvan lajityypeistä.

Akira – sci-fi / toiminta
Dragon Ball – fantasia / toiminta
Dream Kiss – romantiikka
Emma – romantiikka / historia
Fushigi Yuugi – fantasia
Fullmetal Alchemist – fantasia / toiminta
Gunnm – sci-fi / toiminta
Hiroshiman poika – draama / historia
Inuyasha – fantasia / toiminta
Kajika – fantasia / toiminta
Kamikaze Kaitou Jeanne – fantasia / toiminta
Kill me Kiss me – romantiikka / toiminta
Les Bijoux – fantasia
Neon Genesis Evangelion – sci-fi / toiminta
One Piece – fantasia / toiminta
Princess Ai – fantasia / romantiikka
Ragnarök – fantasia / toiminta
Ranma ½ – fantasia / toiminta / komedia
Salapoliisi Conan – rikos
Sandland – fantasia / toiminta
Time Stranger Kyoko – fantasia / toiminta
Tokyo Mew Mew – fantasia / toiminta / romantiikka
Yu-Gi-Oh! – fantasia / toiminta

Olen varma, että istutte monitoreidenne edessä mykistyneenä tästä tarjonnan kirjosta.

Neljä vuotta niin sanottua mangabuumia, ja silti lähes kaikki julkaistavat mangat ovat fantasiakertomuksia, jotka on suunnattu teini-ikäiselle yleisölle. Gekika puuttuu käytännössä kokonaan. Rikosjännäreitä edustaa vain Salapoliisi Conan, joka on enemmän Neiti Etsivää kuin Philip Marlowea. Käännetyt sci-fi-mangat ovat toiminnallisia ja lainaavat teemoja enemmän fantasiasta kuin niin sanotusta kovasta science fictionista. Kauhua ei ole lainkaan. Kokeilevaa sarjakuvaa ei ole lainkaan. Käännetyt ihmissuhdemangat ovat viihteellisiä teiniromansseja, vakavampaa arkikuvausta ei näy listalla. Ja ennen kaikkea, käytännössä kaiken käännösmangan kohdeyleisö on alla 18-vuotiasta. Nämä ovat teinisarjakuvia, Hiroshiman pojan kaltaisia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tähän ei myöskään ole tulossa välitöntä muutosta. Kustantajat ovat löytäneet ostovoimaisen kohdeyleisön ja keskittyvät palvelemaan sitä.

Hypoteesi tuntuu olevan, että fantasiamangaa lukevat teinit kyllästyvät ennen pitkää viihdemangaan ja siirtyvät aikuisille suunnatun mangan pariin. Teinien markkinat muuttuvat aikuisten markkinoiksi ja eri genrejen eri kohderyhmille suunnattuja sarjakuvia aletaan julkaista. Suomen markkinat ovat pienet, mutta jos edellinen optimistinen olettamus toteutuu, voi laatumangan julkaisu olla kaupallisesti kannattavaa.

Tämä on hivenen nyrjähtänyt olettamus mangan harrastamisen luonteesta. Vaikka mangaharrastaja onkin keskimäärin kiinnostunut laajemmin japanilaisesta pop-kulttuurista, on ylimielistä olettaa että sama harrastaja kiinnostuu muustakin mangasta, vain siksi että se on mangaa. Nyt julkaistua mangaa yhdistää viihteellisyys ja toiminnallisuus. Samalla viihteellisyys ja toiminnallisuus muuttuvat ominaisuuksiksi, joita lukija vastaisuudessakin odottaa sarjakuviltaan.

Harva yleensäkään lukee sarjakuvia sen takia, että se on sarjakuvaa, puhtaasta kiinnostuksesta ilmaisumuotoon. Sarjakuvaa luetaan sen takia, että se tarjoilee miellyttävää sisältöä. Minä luen supersankarisarjakuvia, koska missään muussa mediassa supersankarigenren tarinoita ei tehdä yhtä hyvin. Samoin manga tarjoilee teineille suunnattuja toimintafantasioita paremmin kuin muu sarjakuva – tai muut mediat.

Hieman kärjistäen, kukaan täysjärkinen ei voi väittää, että toimintafantasiaan tykästynyt fani siirtyisi Dragon Ballista luontevasti Jiro Taniguchin Walking Manin pariin. Toinen kertoo supervoimaisten taistelijoiden yhteenotoista, jälkimmäinen taas, no, miehestä joka kävelee. Eikä sano mitään. Loppuhuipennuksessa hän rikkoo silmälasinsa. Ehkä olen yksin, mutta Toriyama-fanin muuttuminen Taniguchi-faniksi tuntuu hieman liian suurelta loogiselta harppaukselta.

Jos teini katsoo Hollywood-toimintaelokuvia, oletammeko, että hänestä kasvaa Ingmar Bergman-fani vain sen takia, että Jerry Bruckheimer ja Bergman tekevät molemmat elokuvia? Viimeisintä Idols-tuotetta fanittava nuori ei aikuisena lähde kuuntelemaan Gustav Mahlerin sinfonioita siksi, että molemmat ovat musiikkia.

Sarjakuvan lukeminen ja sarjakuvan harrastaminen ovat kaksi eri asiaa. Mangalla on kyllä tiettyä itseisarvoa juuri sen vuoksi, millä harrastajat suhtautuvat japanilaiseen pop-kulttuuriin yleensä: kaikki manga on lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostavaa. Silti tilastot puhuvat puolestaan. Mangan lukijat haluavat toimintafantasiaa, ja sitä myös tarjoillaan heille ja sitä he ehdollistuvat vaatimaan. Laatumangan tulemisen odottaminen alkaa tässä vaiheessa muistuttaa enemmän Godot’n odottelua.

* Junji Iton Gyo – yksi karmivimmista lukemistani kauhusarjakuvista, vaikka jutun juju näin sanallistettuna saattaa kuulostaa hieman hämärältä. Suosittelen.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Viisi valhetta mangasta -sarjan tämänkertainen väittämä on jonkinlainen vastareaktio mangan suosion nopeaan kasvuun. Nopeasti kasvava ja näkyvä mangan esiinmarssi on saanut lukijat ja kustantajatkin varpailleen: ajatellaan, että muu sarjakuva vuotaa lukijoita mangan piiriin. Voiko olla niin, että tulevaisuudessa ei luetakaan muuta sarjakuvaa kuin mangaa?

Tämä väittämä on rakennettu laholle perustalle. Se olettaa, että sarjakuvamarkkinat ovat nollasummapeli, jonka piirissä on rajattu määrä lukijoita joilla on rajattu määrä ostovoimaa, joka pitää jakaa kustantajien nimikkeiden kesken. Hieman realistisemmin ajatellaan, että kamppailu käydään lehti- ja kirjakauppojen hyllytilasta.

Perinteistä sarjakuvaa julkaisevat dinosaurukset, joita uhkaa sukupuutto pienten, ketterien manganisäkkäiden syödessä niiden munia – dramaattinen vastakkainasettelu, jolla ei varsinaisesti ole todellisuuspohjaa.

Yksi syy mangan suosioon on se, että mangatarjonnasta löytyy sisältöjä kohderyhmille, joita sarjakuva ei ole aiemmin palvellut. Esimerkiksi varteenotettavia teini-ikäisille tytöille suunnattuja tarinoita ei yksinkertaisesti ollut saatavilla sarjakuvina ennen Sangatsu Mangan Tokyo MewMew’n ja Egmont kustannuksen Time Stranger Kyokon kaltaisia julkaisuja. Suomen Disney-edustaja Sanoma Magazinesin pseudomanga W.i.t.c.h on konseptinsa puolesta täyttä “magical girl” -genren sarjakuvaa, joka palvelee samaa yleisöä kuin shojo-mangakin. Kaikki kolme mainittua sarjaa ovat olleet myyntimenestyksiä julkaisijoilleen.

On helppo tuomita lukeva yleisö markkinointikampanjoita seuraaviksi lampaiksi, mutta sisällöllä on merkitystä sarjakuvan suosioon. Monet mangat käsittelevät kohdeyleisölleen tärkeitä teemoja metaforan kautta. Shojo-genren sarjakuvat kaiken söpöilyn alla kertovat teini-iän ihastuksista samastuttavalla tavalla. Dragon Ballissa voi nähdä vertauskuvan nuoren miehen suorituksista ja koettelemuksista matkalla kohti aikuisuutta. Eräs mangan sisällöllinen myyntivaltti on se tapa, jolla ne eivät takerru toistamaan suosituksi todettua kaavaa loputtomiin. Hahmot muuttuvat, vanhenevat lukijoiden mukana ja sarjat lopulta päättyvät. Monissa jatkuvissa länsimaisissa sarjakuvissa juututaan hyväksi todettuun status quo’hon ja hahmot jäävät ajattomaan limboon niin pitkään kuin sarjakuvaa vain ilmestyy. Se on tietysti vain yksi tapa kertoa tarinoita sarjakuvalla, mutta manga tarjoaa vaihtoehdon.

Manga ei niinkään vie lukijoita muulta sarjakuvalta, kuin tuo uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Manga on buumi -valheen yhteydessä todettiin mangafanien hakeutuvan mediasta toiseen saman tuoteperheen sisällä. Tämä toimii myös sisäänheittomekanismina sarjakuvan pariin: mangaa alkavat lukemaan myös ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvaa lukeneet.

Jos mitään, manga on toiminut piristysruiskeena sarjakuvan kustantamiselle yleensä. Pelko kirjakauppojen hyllytilan loppumisesta näyttää turhalta. Viime vuosien aikana yhdysvaltalaiset kirjakaupat ovat avanneet pitkän tauon jälkeen myymälänsä sarjakuvalle mangan suosion myötä. Samalla perinteiset kustantamot ovat alkaneet pakata sarjakuvieen mangapokkareita muistuttaviin kokoelmiin. Dinosauruksetkin mukautuvat, myös Suomessa. Sarjakuvaan vuosikausia flegmaattisesti suhtautunut Tammi ylläpitää alati laajenevaa Sangatsu-alamerkkiä ja yhtä lailla sarjakuvalle penseä Otava on julkaissut suomalaista pseudomangaa Vesi oli mustaa -teoksen ja syksyllä ilmestyvän Hokuto manga -kokoelman muodossa. Säännölliset vierailut Helsingin kirjakaupoista todistavat mangan tervehdyttävän vaikutuksen puolesta: sekä Suomalainen kirjakauppa että Akateeminen kirjakauppa ovat säännöllisesti laajentaneet sarjakuvaosastojaan.

Mangan ja muun sarjakuvan vastakkainasettelu on tarpeetonta. Minkä vain sarjakuvan suosion kasvaessa kaikki sarjakuvaharrastajat voittavat. Me voitamme.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Viisi valhetta mangasta jatkuu valheella, jota tavallisimmin toistelevat itselleen muut kuin mangaharrastajat: he, joille manga ja siihen liittyvä kulttuuri on erilaista, vierasta ja pelottavaakin. Kutsutaan heitä vaikkapa perinteisen sarjakuvan harrastajiksi. Manga on buumi, ohimenevä muotivillitys joka katoaa ennen pitkää, kertoo valhe. Kunhan vain työnnämme päämme maakuoppaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi, kissankorvaiset otakut kaikkoavat yhtä nopeasti, kun ilmestyivätkin. Mangan suosioon liitetyt termitkin kielivät pelonsekaisesta ihmetyksestä. Puhutaan mangan invaasiosta tai mangan hyökyaallosta, aivan kuin kyseessä olisi persoonaton luonnonilmiö; katastrofi, jonka jälkeen jälleenrakentaminen voi alkaa.

Kun Dragon Ball alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2003, näytti siltä, että sen suosio syntyi tyhjästä. Tuhannet nuoret mangaharrastajat ilmestyivät ei-mistään ja alkoivat ostaa suomenkielistä mangaa, jota alkukohun jälkeen alkoi ilmestyä enemmänkin. Suuri yleisö, yllättävä suosio – suomenkielisellä mangalla oli kaikki muoti-ilmiön tunnusmerkit.

Tämä on näköharha. Manga ei ole mikään kännykän soittoääni tai muu ajatusvirus, vaan osa japanilaisen pop-kulttuurin esiinmarssia, joka on jatkunut vaivihkaa vuosikausia. Japani hallitsee viihde-elektroniikkamarkkinoita ja vastaavasti monet suositut viihde-elektroniikan sisällöt ovat japanilaisten kehittämiä. Super Mario ei ole italialainen, eikä ole Sonic-siilikään. Helkkari, Pac-Man on ihonväriään myöten saarivaltion asukki. Samoin sukupolveni on osittain tiedostamattaan kasvanut japanilaisen animaation parissa. Muutaman esimerkin lapsuudestani poimien, Peukaloisen retket, Transformers ja Muumit joko perustuvat japanilaisiin konsepteihin tai ovat japanilaisten animaatiostudioiden toteuttamia. Japanilaista designia on hiipinyt myös esimerkiksi länsimaiseen mainosgrafiikkaan.

Dragon Ball -animaatio oli pyörinyt Suomen TV:ssa ennen sarjakuvan lanseeraamista, samoin kuin esimerkiksi umpijapanilainen Pokémonkin, mutta uskon, että japanilaisen populaarikulttuurin kuvastoa oli paljon tehokkaammin yleisön mieliin iskostanut esimerkiksi Final Fantasy -roolipelisarja. Kun manga tuli Suomeen, yleisö oli jo valmiina taskurahat kädessään. Japanilainen pop-kulttuuri on ollut läsnä vuosikymmeniä. Nyt vain on olemassa yleisö joka tiedostaa tämän ja tietoisesti hakeutuu japanilaisen pop-kulttuurin piiriin.

“Manga is like hip-hop. It’s a lifestyle.”
TokyoPopin toimitusjohtaja Stu Levy

Ylläoleva lainaus saattaa aiheuttaa hupaisia mielleyhtymiä otakuista lökäpöksyissä, mutta Levyllä on hyvä pointti. Vaikka onkin ihmisiä, jotka ainoastaan lukevat mangaa, on todennäköisempää että mangaharrastaja on laajemmin kiinnostunut japanilaisesta pop-kulttuurista: J-rockista, animesta, elokuvista tai videopeleistä. Samaan “manga-elämäntapaan” saattaa kuulua japanilainen muoti, cosplay-harrastus tai vaikka para-para-tanssiminen.

Japanilaiset viihdejätit ovat mestareita tuoteperheiden rakentamisessa. Suosittu manga poikii pian animaation, useita videopelejä ja vuorellisen muita oheistuotteita. Näin yksi suosituksi todettu idea viljellään useaan eri mediaan ja saavutetaan uusia yleisöjä sekä samalla kannustetaan yleisöjä liikkumaan medioiden ja mediasisältöjen välillä. Jos pidin tästä mangasta, saatan pitää siitä tehdystä animestakin. Jos taas pidin animesta, saatan pitää jostain muusta saman genren animesta. Jos pidin tämän animen tunnusbiisistä, voisin tykätä sen esittävän bändin muustakin tuotannosta. Ja niin edelleen.

“Jonottajien innostus ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Asfaltilla istuvan tyttöporukan mieleen on myös japanilainen animaatioelokuva anime ja manga-sarjakuvat.”
Samuli Leivonniemi Helsingin sanomissa 21.3.2007 kirjoittaessaan MUCC-yhtyeen keikalle jonottavista nuorista

Eilen asematunnellissa J-rock-yhtye MUCC:in nimikirjoituksia jonottavia nuoria todellakin yhdisti samanhenkinen estetiikka. Samat tunnistettavasti pukeutuneet ja meikanneet nuoret kansoittivat Helsingin AnimeConin nurmikkoa vuonna 2006 ja valtasivat Tennispalatsin Mangapäivänä 2005.

Palaamme taas identiteetin rakentamiseen. Japani-entusiastit verkostoituvat vahvasti ja muodostavat voimakkaita yhteisöjä, joissa vaihdetaan suosituksia ja jaetaan kokemuksia. Samanhenkinen, aktiivinen yhteisö yhteisen kiinnostuksen kohteen äärellä on omiaan vahvistamaan sekä kokemuksia että harrastajan identiteettiä nimen omaan japanilaisen pop-kulttuurin ystävänä.

Kaikki ylläoleva on luonnollisesti maallikon näkemys mangan ja yleensä japanilaisen pop-kulttuurin suosiosta. Kenties väkevämmin puhuvat myyntitilastot esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa aiemmin sarjakuvaan penseästi suhtautuneet kirjakaupat ovat avanneet hyllynsä mangalle joka vastaavasti dominoi myyntitilastoja. Mangan suosio on ollut huomattava myös Saksassa ja perinteisesti sarjakuvaystävällisessä Ranskassa.

Viimeisetkin epäilijät voivat nostaa päänsä hiekasta: manga ei ole menossa mihinkään, vaan se on itse asiassa ollut täällä jo vuosikausia.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.