Tagiarkisto ‘Viisi valhetta mangasta’
* Hype: Japan Pop 1/2008
Kirjoitettu 20.02.2008 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Hype.
Myin hiljattain Viisi Valhetta Mangasta -juttusarjan Japan Pop -lehdelle ja nyt sarjan ensimmäinen valhe on julkaistu lehden numerossa 1/2008.
Japan Pop on Anime-lehdestä paenneiden toimittajien ideoima julkaisu, joka on sisällöltään ja fokukseltaan varsin samansuuntainen Anime-lehden kanssa, varsinkin jos vertaa vuoden ensimmäistä Japan Popia viime viikolla ilmestyneeseen uudistuneeseen Anime-lehteen. Molemmat käsittelevät mangan ja animen ohella “manga-elämäntyyliä”, lainatakseni Stu Levyä: japanilaista musiikkia, muotia ja ruokaa, muutaman lieveilmiön mainitakseni. Itselläni ei ole voimakkaita mielipiteitä Anime-lehden ja Japan Popin keskinäisestä paremmuudesta. Päädyin tuputtamaan tekstiä Anime-lehden sijaan Japan Popille lähinnä siksi, että tunnen enemmän jälkimmäisen toimituskuntaa.
Viisi valhetta mangasta -sarjan tarkoitus oli purkaa tiettyjä fakkiintuneita, epäreiluja tai mielestäni kokonaan virheellisiä käsityksiä liittyen mangan harrastamiseen. Osittain koen onnistuneeni ja tekstien olevan edelleen ajankohtaisia, joskin muutamat valheet vaativat päivittämistä ennen lehtijulkaisua jo pelkästään vuoden aikana Suomen mangakentässä tapahtuneen kehityksen takia.
Eräs tavoitteeni oli purkaa mangan ja myyttisen “muun sarjakuvan” harrastajien välistä jännitettä ja saada osapuolet nostamaan päitään poteroistaan. Otakunvirka-blogin viimeviikkoinen kirjoitus todistaa, että poterot ovat edelleen olemassa ja että niistä ammuskellaan vähän sinne päin. Kirjoittaja on kyllä paikoin samoilla linjoilla Viisi valhetta mangasta -tekstieni kanssa, mutta sortuu muun muassa outoon harhaluuloon homogeenisestä “länsisarjakuvan harrastajien” ryhmästä, jolla on jonkinlainen yhteinen linja – eli peilikuva samasta ennakkoluulosta, jota jotkut mangaan penseästi suhtautuvat viljelevät. Otan tämän epäkohdan puheeksi seuraavassa Länsisarjakuvaharrastajien & Mangavihaajien kokouksessa ja ehdotan sanktioita!
Lisäksi kirjoitus viittaa minuun “elitismiin sortuvana”, joka on hieman outo määritelmä tyypille, jonka forte ovat Hämähäkkimies-teemaiset kullivitsit. Jonkinlaista elitismiä sekin, kait.
* Viisi valhetta mangasta: Manga on kultakaivos
Kirjoitettu 29.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Aloitetaan anekdootilla. Nimeltä mainitsemattoman japanilaisen kustannusyhtiön edustaja on vierailemassa Frankfurtin kirjamessuilla. Hänelle esitellään paikallisten kustantajien laitoksia japanilaisista sarjakuvista. Osasto on massiivinen – nämä kuitenkin ovat Frankfurtin kirjamessut. Kierrettyään isäntiensä kanssa osastoa edustaja vaikuttaa hämmentyneeltä. “Mistä täältä pääsee seuraavaan kerrokseen?” hän tiedustelee. Isännät joutuvat selittämään, että tämä nyt valitettavasti oli kokonaisuudessaan tässä.
Japanin sarjakuvamarkkinat ovat valtavat. Eräs tärkeimmistä syistä siihen, miksi manga löysi tiensä suomalaisille kioskeille vasta hiljattain on se, että japanilaisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos viikottaisen mangapuhelinluettelon levikki japanissa lähentelee viittä miljoonaa, kannattaako julkaisijan käyttää resursseja ottamaan haltuun markkinat, jossa kuukausittainen pokkari saattaa yltää täpärästi viisinumeroiseen myyntiin?
Vasta kun mangan myynti notkahti, aktivoituivat japanilaiset kustantamot markkinoimaan tuotteitaan myös ulkomaille. Muun muassa tästä on seurannut mangan suosion huikea kasvu 2000-luvulla länsimaissa. On helppo katsoa nousevia käyriä ja kuulla kassakoneen kilinää päässään. Mutta vaikka suomalainen kustantaja saisikin tehtyä kustannussopimuksen japanilaisen yhtiön kanssa, merkit viittaavat eivät niinkään mangan suosion hiipumiseen, mutta sen suosion tasoittumiseen.
Vuonna 2006 japanilaiset sarjakuvamarkkinat kokivat huomattavan 4,2 prosentin notkahduksen. Kun puhutaan yli 3 miljardin euron markkinoista, muutamankin prosentin lasku on kymmeniä miljoonia. Japanin mangamarkkinat ovat olleet loivassa laskussa jo kymmenen vuotta. Syyksi epäillään nuorisokohderyhmän pienenemistä sekä vaihtoehtoisten medioiden suosion kasvua.
Länsimaissa puolestaan mangan myynnin kasvu on hidastumassa, tasoittumassa: kaupat ovat ymmärtämässä, miten paljon mangaa kannattaa asetella hyllyihin ja miten paljon sitä menee. Japani on ollut edelläkävijä mangan suhteen, mutta tuleeko mangan suosion hiipuminen näkymään suhteellisena myös länsimaissa?
Yksi syy suosion laantumiseen länsimaissa on yksinkertainen: varkaus. Internetin toinen sääntö – ensimmäisen ollessa “siitä on jo porno” – on “piraatit voittavat aina”. Manga- ja animeharrastajat ovat järjestäytyneet tehokkaiksi vertaisverkoiksi, jotka eivät ainostaan levitä piraatteja mangasta ja animesta, vaan peräti kääntävät niitä itse. Niin sanotut fansubit leviävät nettiin tuoreeltaan, samalla kun mahdollinen käännös saattaa olla vasta harkinta-asteella.
Aika näyttää, mitä tapahtuu mangalle nuorisokulttuurina. Vaikka niin sanottu “manga-elämäntapa” häviäisikin, markkinat on jo luotu ja mangan aseman vakiinnutettu osana sarjakuvaa länsimaissa. Manga ei ole katoamassa mihinkään, mutta voimme nähdä jo suosion katon. Jos olemme onnekkaita, manga voi maksaa palkan joukolle kustannustoimittajia ja kääntäjiä, mutta manga tuskin tulee maksamaan kenenkään bemaria.
* Viisi valhetta mangasta: Laatumanga tulee
Kirjoitettu 25.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Kunhan mangaa lukeva yleisö varttuu, alkaa oikeasti hyvän mangan julkaisu. Kunhan manga vakiinnuttaa asemansa markkinoilla, oikeasti hyvä manga syrjäyttää teineille suunnatun fantasiaviihteen. Kauppojen hyllyt täyttyvät Tezukasta, Taniguchista ja Tatsumista samalla, kun ratsastamme yksisarvisilla pilvien päällä ja takapuolestani lentää perhosia. Ihan kohta se aika koittaa. Ihan varmasti koittaa.
Optimistiset harrastajat ovat toistelleet niin sanotun laatumangan vain odottaen hetkeään. Laatumangalla tässä tarkoitan joko tunnustettuja klassikoita, vaihtoehtoista taidemangaa tai vähemmän tuttujen genrejen edustajia. Genrekirjo on usein toisteltu tosiasia puhuttaessa japanilaisesta sarjakuvasta. Todistettavasti se myös pitää paikkansa. Mangan piiriin kuuluu huikea skaala tarinoita erilaisista aiheista eri yleisöille. Mangaan mahtuu sarjakuvia liikemiehistä, tölkkinuudelin historista ja suolikaasulla toimivista kalazombeista*. Ennen pitkää, sanomme itsellemme, tämä diversiteetti alkaa näkyä täälläkin.
Olen itsekin toistellut tätä valhetta toisinaan. Kirjoittaessani vuonna 2004 lopulla Salapoliisi Conan -mangasta olin jo hivenen skeptinen: “koska koittaa sen aidosti hyvän japanilaisen sarjakuvan aika?”, penäsin. Kenties se on koittanut, onhan tällä hetkellä suomalaisilla markkinoilla enemmän mangaa kuin koskaan. Katsotaanpa mitä on tarjolla – alla lista käännösmangasta aakkosissa. Nimen perässä on lista sarjakuvan lajityypeistä.
Akira – sci-fi / toiminta
Dragon Ball – fantasia / toiminta
Dream Kiss – romantiikka
Emma – romantiikka / historia
Fushigi Yuugi – fantasia
Fullmetal Alchemist – fantasia / toiminta
Gunnm – sci-fi / toiminta
Hiroshiman poika – draama / historia
Inuyasha – fantasia / toiminta
Kajika – fantasia / toiminta
Kamikaze Kaitou Jeanne – fantasia / toiminta
Kill me Kiss me – romantiikka / toiminta
Les Bijoux – fantasia
Neon Genesis Evangelion – sci-fi / toiminta
One Piece – fantasia / toiminta
Princess Ai – fantasia / romantiikka
Ragnarök – fantasia / toiminta
Ranma ½ – fantasia / toiminta / komedia
Salapoliisi Conan – rikos
Sandland – fantasia / toiminta
Time Stranger Kyoko – fantasia / toiminta
Tokyo Mew Mew – fantasia / toiminta / romantiikka
Yu-Gi-Oh! – fantasia / toiminta
Olen varma, että istutte monitoreidenne edessä mykistyneenä tästä tarjonnan kirjosta.
Neljä vuotta niin sanottua mangabuumia, ja silti lähes kaikki julkaistavat mangat ovat fantasiakertomuksia, jotka on suunnattu teini-ikäiselle yleisölle. Gekika puuttuu käytännössä kokonaan. Rikosjännäreitä edustaa vain Salapoliisi Conan, joka on enemmän Neiti Etsivää kuin Philip Marlowea. Käännetyt sci-fi-mangat ovat toiminnallisia ja lainaavat teemoja enemmän fantasiasta kuin niin sanotusta kovasta science fictionista. Kauhua ei ole lainkaan. Kokeilevaa sarjakuvaa ei ole lainkaan. Käännetyt ihmissuhdemangat ovat viihteellisiä teiniromansseja, vakavampaa arkikuvausta ei näy listalla. Ja ennen kaikkea, käytännössä kaiken käännösmangan kohdeyleisö on alla 18-vuotiasta. Nämä ovat teinisarjakuvia, Hiroshiman pojan kaltaisia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.
Tähän ei myöskään ole tulossa välitöntä muutosta. Kustantajat ovat löytäneet ostovoimaisen kohdeyleisön ja keskittyvät palvelemaan sitä.
Hypoteesi tuntuu olevan, että fantasiamangaa lukevat teinit kyllästyvät ennen pitkää viihdemangaan ja siirtyvät aikuisille suunnatun mangan pariin. Teinien markkinat muuttuvat aikuisten markkinoiksi ja eri genrejen eri kohderyhmille suunnattuja sarjakuvia aletaan julkaista. Suomen markkinat ovat pienet, mutta jos edellinen optimistinen olettamus toteutuu, voi laatumangan julkaisu olla kaupallisesti kannattavaa.
Tämä on hivenen nyrjähtänyt olettamus mangan harrastamisen luonteesta. Vaikka mangaharrastaja onkin keskimäärin kiinnostunut laajemmin japanilaisesta pop-kulttuurista, on ylimielistä olettaa että sama harrastaja kiinnostuu muustakin mangasta, vain siksi että se on mangaa. Nyt julkaistua mangaa yhdistää viihteellisyys ja toiminnallisuus. Samalla viihteellisyys ja toiminnallisuus muuttuvat ominaisuuksiksi, joita lukija vastaisuudessakin odottaa sarjakuviltaan.
Harva yleensäkään lukee sarjakuvia sen takia, että se on sarjakuvaa, puhtaasta kiinnostuksesta ilmaisumuotoon. Sarjakuvaa luetaan sen takia, että se tarjoilee miellyttävää sisältöä. Minä luen supersankarisarjakuvia, koska missään muussa mediassa supersankarigenren tarinoita ei tehdä yhtä hyvin. Samoin manga tarjoilee teineille suunnattuja toimintafantasioita paremmin kuin muu sarjakuva – tai muut mediat.
Hieman kärjistäen, kukaan täysjärkinen ei voi väittää, että toimintafantasiaan tykästynyt fani siirtyisi Dragon Ballista luontevasti Jiro Taniguchin Walking Manin pariin. Toinen kertoo supervoimaisten taistelijoiden yhteenotoista, jälkimmäinen taas, no, miehestä joka kävelee. Eikä sano mitään. Loppuhuipennuksessa hän rikkoo silmälasinsa. Ehkä olen yksin, mutta Toriyama-fanin muuttuminen Taniguchi-faniksi tuntuu hieman liian suurelta loogiselta harppaukselta.
Jos teini katsoo Hollywood-toimintaelokuvia, oletammeko, että hänestä kasvaa Ingmar Bergman-fani vain sen takia, että Jerry Bruckheimer ja Bergman tekevät molemmat elokuvia? Viimeisintä Idols-tuotetta fanittava nuori ei aikuisena lähde kuuntelemaan Gustav Mahlerin sinfonioita siksi, että molemmat ovat musiikkia.
Sarjakuvan lukeminen ja sarjakuvan harrastaminen ovat kaksi eri asiaa. Mangalla on kyllä tiettyä itseisarvoa juuri sen vuoksi, millä harrastajat suhtautuvat japanilaiseen pop-kulttuuriin yleensä: kaikki manga on lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostavaa. Silti tilastot puhuvat puolestaan. Mangan lukijat haluavat toimintafantasiaa, ja sitä myös tarjoillaan heille ja sitä he ehdollistuvat vaatimaan. Laatumangan tulemisen odottaminen alkaa tässä vaiheessa muistuttaa enemmän Godot’n odottelua.
* Junji Iton Gyo – yksi karmivimmista lukemistani kauhusarjakuvista, vaikka jutun juju näin sanallistettuna saattaa kuulostaa hieman hämärältä. Suosittelen.
* Viisi valhetta mangasta: Manga vie lukijoita muulta sarjakuvalta
Kirjoitettu 24.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Viisi valhetta mangasta -sarjan tämänkertainen väittämä on jonkinlainen vastareaktio mangan suosion nopeaan kasvuun. Nopeasti kasvava ja näkyvä mangan esiinmarssi on saanut lukijat ja kustantajatkin varpailleen: ajatellaan, että muu sarjakuva vuotaa lukijoita mangan piiriin. Voiko olla niin, että tulevaisuudessa ei luetakaan muuta sarjakuvaa kuin mangaa?
Tämä väittämä on rakennettu laholle perustalle. Se olettaa, että sarjakuvamarkkinat ovat nollasummapeli, jonka piirissä on rajattu määrä lukijoita joilla on rajattu määrä ostovoimaa, joka pitää jakaa kustantajien nimikkeiden kesken. Hieman realistisemmin ajatellaan, että kamppailu käydään lehti- ja kirjakauppojen hyllytilasta.
Perinteistä sarjakuvaa julkaisevat dinosaurukset, joita uhkaa sukupuutto pienten, ketterien manganisäkkäiden syödessä niiden munia – dramaattinen vastakkainasettelu, jolla ei varsinaisesti ole todellisuuspohjaa.
Yksi syy mangan suosioon on se, että mangatarjonnasta löytyy sisältöjä kohderyhmille, joita sarjakuva ei ole aiemmin palvellut. Esimerkiksi varteenotettavia teini-ikäisille tytöille suunnattuja tarinoita ei yksinkertaisesti ollut saatavilla sarjakuvina ennen Sangatsu Mangan Tokyo MewMew’n ja Egmont kustannuksen Time Stranger Kyokon kaltaisia julkaisuja. Suomen Disney-edustaja Sanoma Magazinesin pseudomanga W.i.t.c.h on konseptinsa puolesta täyttä “magical girl” -genren sarjakuvaa, joka palvelee samaa yleisöä kuin shojo-mangakin. Kaikki kolme mainittua sarjaa ovat olleet myyntimenestyksiä julkaisijoilleen.
On helppo tuomita lukeva yleisö markkinointikampanjoita seuraaviksi lampaiksi, mutta sisällöllä on merkitystä sarjakuvan suosioon. Monet mangat käsittelevät kohdeyleisölleen tärkeitä teemoja metaforan kautta. Shojo-genren sarjakuvat kaiken söpöilyn alla kertovat teini-iän ihastuksista samastuttavalla tavalla. Dragon Ballissa voi nähdä vertauskuvan nuoren miehen suorituksista ja koettelemuksista matkalla kohti aikuisuutta. Eräs mangan sisällöllinen myyntivaltti on se tapa, jolla ne eivät takerru toistamaan suosituksi todettua kaavaa loputtomiin. Hahmot muuttuvat, vanhenevat lukijoiden mukana ja sarjat lopulta päättyvät. Monissa jatkuvissa länsimaisissa sarjakuvissa juututaan hyväksi todettuun status quo’hon ja hahmot jäävät ajattomaan limboon niin pitkään kuin sarjakuvaa vain ilmestyy. Se on tietysti vain yksi tapa kertoa tarinoita sarjakuvalla, mutta manga tarjoaa vaihtoehdon.
Manga ei niinkään vie lukijoita muulta sarjakuvalta, kuin tuo uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Manga on buumi -valheen yhteydessä todettiin mangafanien hakeutuvan mediasta toiseen saman tuoteperheen sisällä. Tämä toimii myös sisäänheittomekanismina sarjakuvan pariin: mangaa alkavat lukemaan myös ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvaa lukeneet.
Jos mitään, manga on toiminut piristysruiskeena sarjakuvan kustantamiselle yleensä. Pelko kirjakauppojen hyllytilan loppumisesta näyttää turhalta. Viime vuosien aikana yhdysvaltalaiset kirjakaupat ovat avanneet pitkän tauon jälkeen myymälänsä sarjakuvalle mangan suosion myötä. Samalla perinteiset kustantamot ovat alkaneet pakata sarjakuvieen mangapokkareita muistuttaviin kokoelmiin. Dinosauruksetkin mukautuvat, myös Suomessa. Sarjakuvaan vuosikausia flegmaattisesti suhtautunut Tammi ylläpitää alati laajenevaa Sangatsu-alamerkkiä ja yhtä lailla sarjakuvalle penseä Otava on julkaissut suomalaista pseudomangaa Vesi oli mustaa -teoksen ja syksyllä ilmestyvän Hokuto manga -kokoelman muodossa. Säännölliset vierailut Helsingin kirjakaupoista todistavat mangan tervehdyttävän vaikutuksen puolesta: sekä Suomalainen kirjakauppa että Akateeminen kirjakauppa ovat säännöllisesti laajentaneet sarjakuvaosastojaan.
Mangan ja muun sarjakuvan vastakkainasettelu on tarpeetonta. Minkä vain sarjakuvan suosion kasvaessa kaikki sarjakuvaharrastajat voittavat. Me voitamme.
* Viisi valhetta mangasta: Manga on buumi
Kirjoitettu 22.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.
Viisi valhetta mangasta jatkuu valheella, jota tavallisimmin toistelevat itselleen muut kuin mangaharrastajat: he, joille manga ja siihen liittyvä kulttuuri on erilaista, vierasta ja pelottavaakin. Kutsutaan heitä vaikkapa perinteisen sarjakuvan harrastajiksi. Manga on buumi, ohimenevä muotivillitys joka katoaa ennen pitkää, kertoo valhe. Kunhan vain työnnämme päämme maakuoppaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi, kissankorvaiset otakut kaikkoavat yhtä nopeasti, kun ilmestyivätkin. Mangan suosioon liitetyt termitkin kielivät pelonsekaisesta ihmetyksestä. Puhutaan mangan invaasiosta tai mangan hyökyaallosta, aivan kuin kyseessä olisi persoonaton luonnonilmiö; katastrofi, jonka jälkeen jälleenrakentaminen voi alkaa.
Kun Dragon Ball alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2003, näytti siltä, että sen suosio syntyi tyhjästä. Tuhannet nuoret mangaharrastajat ilmestyivät ei-mistään ja alkoivat ostaa suomenkielistä mangaa, jota alkukohun jälkeen alkoi ilmestyä enemmänkin. Suuri yleisö, yllättävä suosio – suomenkielisellä mangalla oli kaikki muoti-ilmiön tunnusmerkit.
Tämä on näköharha. Manga ei ole mikään kännykän soittoääni tai muu ajatusvirus, vaan osa japanilaisen pop-kulttuurin esiinmarssia, joka on jatkunut vaivihkaa vuosikausia. Japani hallitsee viihde-elektroniikkamarkkinoita ja vastaavasti monet suositut viihde-elektroniikan sisällöt ovat japanilaisten kehittämiä. Super Mario ei ole italialainen, eikä ole Sonic-siilikään. Helkkari, Pac-Man on ihonväriään myöten saarivaltion asukki. Samoin sukupolveni on osittain tiedostamattaan kasvanut japanilaisen animaation parissa. Muutaman esimerkin lapsuudestani poimien, Peukaloisen retket, Transformers ja Muumit joko perustuvat japanilaisiin konsepteihin tai ovat japanilaisten animaatiostudioiden toteuttamia. Japanilaista designia on hiipinyt myös esimerkiksi länsimaiseen mainosgrafiikkaan.
Dragon Ball -animaatio oli pyörinyt Suomen TV:ssa ennen sarjakuvan lanseeraamista, samoin kuin esimerkiksi umpijapanilainen Pokémonkin, mutta uskon, että japanilaisen populaarikulttuurin kuvastoa oli paljon tehokkaammin yleisön mieliin iskostanut esimerkiksi Final Fantasy -roolipelisarja. Kun manga tuli Suomeen, yleisö oli jo valmiina taskurahat kädessään. Japanilainen pop-kulttuuri on ollut läsnä vuosikymmeniä. Nyt vain on olemassa yleisö joka tiedostaa tämän ja tietoisesti hakeutuu japanilaisen pop-kulttuurin piiriin.
“Manga is like hip-hop. It’s a lifestyle.”
TokyoPopin toimitusjohtaja Stu Levy
Ylläoleva lainaus saattaa aiheuttaa hupaisia mielleyhtymiä otakuista lökäpöksyissä, mutta Levyllä on hyvä pointti. Vaikka onkin ihmisiä, jotka ainoastaan lukevat mangaa, on todennäköisempää että mangaharrastaja on laajemmin kiinnostunut japanilaisesta pop-kulttuurista: J-rockista, animesta, elokuvista tai videopeleistä. Samaan “manga-elämäntapaan” saattaa kuulua japanilainen muoti, cosplay-harrastus tai vaikka para-para-tanssiminen.
Japanilaiset viihdejätit ovat mestareita tuoteperheiden rakentamisessa. Suosittu manga poikii pian animaation, useita videopelejä ja vuorellisen muita oheistuotteita. Näin yksi suosituksi todettu idea viljellään useaan eri mediaan ja saavutetaan uusia yleisöjä sekä samalla kannustetaan yleisöjä liikkumaan medioiden ja mediasisältöjen välillä. Jos pidin tästä mangasta, saatan pitää siitä tehdystä animestakin. Jos taas pidin animesta, saatan pitää jostain muusta saman genren animesta. Jos pidin tämän animen tunnusbiisistä, voisin tykätä sen esittävän bändin muustakin tuotannosta. Ja niin edelleen.
“Jonottajien innostus ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Asfaltilla istuvan tyttöporukan mieleen on myös japanilainen animaatioelokuva anime ja manga-sarjakuvat.”
Samuli Leivonniemi Helsingin sanomissa 21.3.2007 kirjoittaessaan MUCC-yhtyeen keikalle jonottavista nuorista
Eilen asematunnellissa J-rock-yhtye MUCC:in nimikirjoituksia jonottavia nuoria todellakin yhdisti samanhenkinen estetiikka. Samat tunnistettavasti pukeutuneet ja meikanneet nuoret kansoittivat Helsingin AnimeConin nurmikkoa vuonna 2006 ja valtasivat Tennispalatsin Mangapäivänä 2005.
Palaamme taas identiteetin rakentamiseen. Japani-entusiastit verkostoituvat vahvasti ja muodostavat voimakkaita yhteisöjä, joissa vaihdetaan suosituksia ja jaetaan kokemuksia. Samanhenkinen, aktiivinen yhteisö yhteisen kiinnostuksen kohteen äärellä on omiaan vahvistamaan sekä kokemuksia että harrastajan identiteettiä nimen omaan japanilaisen pop-kulttuurin ystävänä.
Kaikki ylläoleva on luonnollisesti maallikon näkemys mangan ja yleensä japanilaisen pop-kulttuurin suosiosta. Kenties väkevämmin puhuvat myyntitilastot esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa aiemmin sarjakuvaan penseästi suhtautuneet kirjakaupat ovat avanneet hyllynsä mangalle joka vastaavasti dominoi myyntitilastoja. Mangan suosio on ollut huomattava myös Saksassa ja perinteisesti sarjakuvaystävällisessä Ranskassa.
Viimeisetkin epäilijät voivat nostaa päänsä hiekasta: manga ei ole menossa mihinkään, vaan se on itse asiassa ollut täällä jo vuosikausia.
* Viisi valhetta mangasta: Manga on tyyli
Kirjoitettu 21.03.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Tampere kuplii -tapahtumassa 31. maaliskuuta aion rokata naamoja polemiikillani “Viisi valhetta mangasta”. Esittelen viisi usein toistettua väittämää japanilaisesta sarjakuvasta, jotka todistan kykyjeni mukaan vääriksi. Samalla, kun suunnittelen esitystäni, kirjaan Katuojaan esseemuotoisesti esitelmäni viidessä osassa. Olkoon tämä myös jonkinlainen koealusta väittämilleni. Jos valheet tuntuvat tosilta, musta valkoiselta ja vasen oikealta, jättäkää kommentteja ja oikaiskaa minua. On kuitenkin kivuttomampaa tulla kritisoiduksi netissä kuin tuhansien – tuhansien, sanon! – otakujen edessä Tampereen lavalla.
Tätä ensimmäistä valhetta on jo aiemmin käsitelty muun muassa Katuojassa Rami Rautkorven kolumnissa Milloin manga ei ole mangaa?, mutta aiheeseen sopii palata.
Mitä mangatyylillä tarkoitetaan? Termiä on käytetty niputtamaan yhteen piirtäjiä – yleensä länsimaisia piirtäjiä – joiden esikuvat ovat japanilaisia. Tällä niin sanotulla mangatyylillä piirtävät sarjakuvantekijät lainaavat kuvastoa, joka on yleisempää japanissa – suuria silmiä, dekompressoitua kerrontaa. Tähän mangatyyliin kuuluu myös tiettyjä visuaalisien kuvakielen välineitä, joita japanilaisen sarjakuvan ulkopuolella harvemmin näkee, kuten vaikkapa chibi-pelkistyksiä ja tiettyjä hahmojen ilmeitä, jotka eivät sellaisenaan käänny länsimaisen sarjakuvakerronnan parissa varttuneelle lukijalle. Yleensä mangatyylillä tarkoitetaan niin sanottua söpöilevää moé-tyyliä, jonka määritelmä on yhtä häilyvä kuin mangatyylinkin.
Manga ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen tyyli, vaikka joihinkin maneereihin takertuvat lukijat voivatkin sitä sellaisena pitää. Jos mangatyyliin kuuluisi olennaisesti vaikkapa suuret silmät, ei esimerkiksi eurooppalaisia vaikutteita aikanaan hyödyntänyt Katsuhiro Otomo edustaisi mangatyyliä. “Mangatyylin” määritelmä, joka rajaisi yhden kuuluisimmista mangakoista pois ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyödyllinen. Julkaistun mangan joukkoon mahtuu (melkein) yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin.
Valhe on siis helppo todeta valheeksi, mutta sen syntyyn johtaneet prosessit ovat kiinnostavia. Vaikka ei oikeastaan mitään järkevää tarkoitakaan, mangatyyli ei ole kuitenkaan täysin käyttökelvoton termi, muutenhan se ei olisi kestänyt käyttöä näin pitkään. Idea tai käsite ei ole elinkelpoinen, jos ei kykene levittäytymään ja mukautumaan. Syitä kyseenalaisen termin käytölle on useita.
Osin kyse on markkinoinnista: markkinat esimerkiksi ovat väärällään “mangatyylisen piirtämisen” oppaita. Mangaa lukevat tarttuvat hanakammin heille suoraan suunnattuihin tuotteisiin. Se voi myös edustaa tiettyä suoraselkäisyyttä markkinoinnissa: jos manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa, tietää ostaja saavansa juuri japanilaista sarjakuvaa; muu olkoon “mangatyylistä” sarjakuvaa. Tämä tietysti olettaen, että kustantamot pitävät linjansa manga-leiman käytössä. Toive lienee turha, sillä ainakin TokyoPop-yhtiö myy manga-nimikkeen alla eri maiden tekijöiden julkaisuja.
Mangatyyli-termi on myös identiteetin rakentamisen väline lukijoille ja piirtäjille. Japanilaisia sarjakuvia fanittava tekijä voi haluta leimautua mangatyyliseksi piirtäjäksi. Japanilaiseen sarjakuvaan tykästynyt harrastaja taas saattaa haluta täsmentää pitävänsä mangatyylisestä sarjakuvasta täsmentääkseen kiinnostuksen kohteitaan: sarjakuva kun on suomen kielessä yleisnimitys, joka ei ainakaan enää rajaa kovin tarkasti harrastajaa kiinnostavia julkaisuja.
Mangatyyli-termi toimii myös käänteisenä identiteetin rakentamisvälineenä. Se saa usein toimia yleisnimikkeenä kaikelle ei-toivotulle japanilaisessa sarjakuvassa. Mangatyyliä kuulee toisinaan käytettävän suoranaisena haukkumasanana, kun halutaan erottua mangaharrastajista. “Miks jotain mangaa?!”, lainatakseni Aura Ijäksen sarjakuvan mangaa inhoavaa trollia.
“EI VOI!!!!!!!!!!! Manga on japanilaisen Japanissa japanilaisille tekemää sarjakuvaa eikä edes kansallisuuttaan muuttanut voi IKINÄ, KOSKAAn piirtää oikeaa mangaa. Näin se on. Kävin aiheen luennolla.”
Nimimerkki kuroyuki Sangatsumanga.fi -sivuston foorumilla, aiheessa “Voiko suomalaisesta tulla oikea manga-artisti?”
Aihe liittyy laajemmin mangan määrittelyyn yleensä. Mikä tekee sarjakuvasta mangaa? Manga on lopulta ainoastaan japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Me länsimaalaiset vain käytämme sitä yleisnimenä japanilaiselle sarjakuvalle. Tästä luonnollisesti seuraavat loputtomat keskustelut siitä, mikä oikeastaan kuuluu mangan piiriin ja voiko länsimaalainen yleensäkään piirtää mangaa. Harrastajien pedanttisuus on paikoin järkkymätöntä. Katsokaa vaikkapa Finnmanga-antologian ylivarovaista alaotsikkoa: “Suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana.” I can’t believe it’s not manga!, lainatakseni mainoslauseiden klassikkoja.
Väittely mangan piirtämisen oikeutuksesta on lähtökohtaisesti hivenen absurdi. Manga ei lähemmin tarkasteltuna ole mitään muuta kuin lippu, jonka alle kerääntyä, mutta silti sen piiriin pääseminen vaatii joko tiettyä kansalaisuutta, ihonväriä tai geeniperimää. Jos amerikkalainen piirtäjä saa japanin kansalaisuuden, piirtääkö hän sitten mangaa? Jos japanilainen piirtäjä muuttaa pois japanista, lopettaako hän mangan piirtämisen? Entä jos hänellä on kaksoiskansalaisuus? Saivartelua, mutta hetkenkin pohtiminen näyttää, miten veteen piirretyt viivat häviävät. Sarjakuvansa määrittelyyn ei pitäisi tarvita sukupuuta ja DNA-testiä.
Parhaan mangan määritelmän olen lukenut nimimerkki Egmontin Yookai’lta Kupoli.net:in foorumilla (via sutku): “Mangaa on nykyisin se sarjakuva, jonka tekijä on tehnyt mangana mangaa lukevalle yleisölle”. Tekijän ja lukijan intentio ratkaiskoon, onko sarjakuva mangaa vai ei.
Japanilaisia ei länsimaisten kädenvääntö mangan ja mangatyylin määritelmistä tunnu kiinnostavan paitsi ehkä markkinoinnillisesta näkökulmasta. Jos japanilaisen käteen iskee länsimaalaisen sarjakuvan, hän saattaa kutsua sitä “komikkuksi” – väännös englannin kielen “comics” -termistä. Japanilainen sarjisfani siis leimaa ei varsinaisesti mitään tarkoittavalla sanalla – joka kuitenkin kalskahtaa jännittävän eksoottiselta – sarjakuvan joko erottaakseen sen tutusta sarjakuvasta tai erottuakseen itse sen lukijana perinteiseksi mieltämästään sarjakuvasta. Ei kai kuulosta tutulta?
Emme voi pysäyttää kielen evoluutiota. Manga ja mangatyyli käsitteinä rönsyilevät tarkoittamaan uusia asioita ja palvelemaan uusia isäntiä. Yritykset pakottaa niitä jäykkiin rajoihin – mukaanlukien tämäkin yritys – ovat tuomittu epäonnistumaan.
Mainittujen lähteiden lisäksi kolumnin lähteenä on konsultoitu Jari Lehtistä Kvaak.fi -foorumilla. Kolumnia kirjoitettaessa ei vahingoitettu Jari Lehtistä.
Katuoja@Twitter
- No public Twitter messages.
Linkit
- Anime-lehti
- Helsingin sarjakuvafestivaalit
- Kvaak.fi
- Sarjakuvakeskus
- Suomen sarjakuvaseura RY
- Tähtivaeltaja
Archives
- April 2011 (1)
- November 2010 (1)
- September 2010 (1)
- July 2010 (1)
- April 2010 (2)
- March 2010 (2)
- February 2010 (7)
- October 2009 (1)
- September 2009 (2)
- August 2009 (2)
- July 2009 (1)
- June 2009 (2)
- April 2009 (1)
- March 2009 (2)
- February 2009 (3)
- January 2009 (2)
- December 2008 (3)
- November 2008 (18)
- October 2008 (6)
- August 2008 (2)
- July 2008 (2)
- June 2008 (3)
- May 2008 (2)
- April 2008 (3)
- March 2008 (6)
- February 2008 (2)
- January 2008 (4)
- December 2007 (5)
- November 2007 (5)
- October 2007 (6)
- September 2007 (2)
- August 2007 (1)
- July 2007 (2)
- June 2007 (16)
- May 2007 (31)
- April 2007 (30)
- March 2007 (31)
- February 2007 (19)
- January 2007 (5)
- December 2006 (2)
- November 2006 (2)
- October 2006 (6)
- September 2006 (1)
- August 2006 (1)
- July 2006 (2)
- June 2006 (1)
- May 2006 (4)
- April 2006 (3)
- March 2006 (4)
- February 2006 (2)
- January 2006 (2)
- December 2005 (4)
- November 2005 (1)
- October 2005 (6)
- September 2005 (4)
- August 2005 (4)
- July 2005 (1)
- June 2005 (3)
- May 2005 (4)
- April 2005 (2)
- March 2005 (4)
- February 2005 (1)
- January 2005 (1)
- December 2004 (3)
- November 2004 (6)
- October 2004 (4)
- September 2004 (8)
- August 2004 (5)
- June 2004 (5)
- May 2004 (3)
- April 2004 (2)