Tagiarkisto ‘Marvel’

* Hämähäkkivaistoni varoittaa

Kirjoitettu 25.02.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.


SPIDER-MAN 2/2010
Mark Guggenheim, Barry Kitson, John Romita Jr.
Egmont
52 sivua, värillinen

Spider-Man -lehti on ollut viimeisen reilun vuoden ajan taas jotain merkillistä, jotain mitä se ei pitkään aikaan ole ollut: se on ollut kiinnostava.

Hämähäkkimies-sarjakuvaperhe oli pitkään sellaisessa kunnossa, että se ei olisi saanut edes suihinottoa spurgulta piriä vastaan Sörnäisissä. Käsikirjoittaja J. Michael ”Oscar-palkinto” Straczynskin rupeama hahmon kanssa alkoi 2000-luvun alussa lupaavasti, mutta ennen pitkää kirjoittaja näytti väsyvän pahasti ennen kuin romahti lopullisesti. Lopun aikojen Hämähäkkimies, joka asui lasitornissa superkavereidensa ja supermallivaimonsa kanssa oli suunnilleen yhtä tunnistettava ja arkkityyppinen kuin Hämähäkkimies, joka olisi Tuusulassa asuva astronauttiviikinki.

Jotain piti tehdä, ja niin kuin supersankarisarjakuvissa aina ”lopullisten muutosten” jälkeen tapahtuu, palautettiin status quo, eräänlainen ainakin. Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies… ei, en voi kirjoittaa tätä lausetta selvin päin. Hetkinen.

HETKINEN

No nyt: Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies myy avioliittonsa Mary Janen kanssa Saatanalle pelastaakseen kuolevan tätinsä. Seurauksena Hämähäkkimies-tarinat alkoivat uudestaan jonkinlaiselta puhtaalta pöydältä, jossa sankarimme ei ollut koskaan ollut naimissa ja tietyt sivuhahmot, mukaan lukien Spider-Man -elokuvissa monasti nähty Harry Osborn olivatkin taas hengissä.

Hämis myy avioliittonsa Perkeleelle. Tämä on jotain, mitä tapahtuu Hämähäkkimies-sarjakuvassa.

Ei niin, että niin yritykset palauttaa hahmoa juurilleen ja tehdä päähenkilöstä jälleen sinkkumies olisivat mitenkään harvinaisia. Viimeisen päälle 10 vuoden aikana olemme nähneet leski-Hämähäkkimiehen (vaimo ei ollutkaan kuollut!), asumusero-Hämähäkkimiehen (vaimo tuli takaisin!) ja teini-ikäisen Ultimate-Hämähäkkimiehen (vaimo on alaikäinen). 1990-luvulla oli lisäksi klooni-Hämähäkkimies (vaimo on naimisissa kloonin kanssa, joka onkin alkuperäinen!) ja John Byrnen retro-Hämähäkkimies (tappakaa minut).

Tarkemmin ajateltuna on esitettävä kysymys: mikä helvetti on vialla Hämähäkkimies-sarjakuvissa? Noin yleensä?

Hämähäkkimiehen myyttisen status quon etsintä ei rajoitu ainoastaan sarjakuviin. Spider-Man -elokuvasarjakuvakin palautetaan alkupisteeseensä sarjan neljännessä osassa, jossa Peter Parker on jälleen lukiossa. Eikä toivon mukaan naimisissa.

Tietysti hahmon ”juuret” ovat suhteellinen käsite. Suuri osa lukijoista on parinkymmenen vuoden ajan lukenut ainoastaan naimissa olevan Hämähäkkimiehen tarinoita, joten onnellisesti avioliitossa viihtyvä trikoohemmo on heille se tuttu versio ja 2000-luvun lopun merkillinen käänne varmasti siksi kaksin verroin ärsyttävämpi.

On tosin myönnettävä, että Straczynskin jäljiltä hahmo oli sellaisessa umpikujassa, että äärimmäiset keinot olivat tarpeen hahmon kuntouttamiseksi. Ymmärrän siis motiivit, joskin metodit olivat kammottavan epäonnistuneet.

Lopputulos, taasen, on oikein kelvollinen. Uutta sinkku-Hämähäkkimiestä kirjoittaa ja kuvittaa vuorotellen useampi tekijä ja kokonaisuus on pysynyt vuoden päivän hyvinkin vireänä. Yllättäen myöskin vuoden ympäri jatkuneet pitkät taustatarinat – muun muassa Hämähäkkimieheksi tekeytyvät murhaajat ja New Yorkin pormestarinvaalit, joihin superhahmot sekaantuvat – ovat avautuneet johdonmukaisesti, vaikka päätarinoita onkin ollut kirjoittamassa armada sinänsä kelpoja senttareita, muassaan Mark Guggenheimin, Mark Waidin ja Zeb Wellsin kaltaisia rutinoituneita kynäilijöitä. Kuvituspuolella on nähty niin sellaisia työhevosia kuin Barry Kitson ja John Romita Jr. kuin Marcos Martinin kaltaisia uusia kykyjä. Kerrankin luomistyö komitean kautta on ollut menestyksekästä. Siitäs sait, auteur-teoria!

Lapsi saattoi mennä pesuveden mukana viemäriin kun Hämähäkkimiehen historia kirjoitettiin uusiksi, mutta ainakin amme on puhdas. Ongelmiin on kuitenkin törmätty aina, kun hahmon menneisyys tulee puheeksi tarinoissa. Näyttää nimittäin siltä, että kirjoittajatkaan eivät ole aivan kartalla siitä mitkä osat hahmon historiaa on muutettu ja mitkä ovat pysyneet samoina. Kaikki yritykset selvittää hahmon melkein 50-vuotisen historian hätäisesti uudelleenkirjoitettua sotkua ovat kuin pyöreän palikan hakkaamista kolmikulmaiseen reikään laatikossa, joka on täynnä pernaruttoa.

Tämä on johtanut tahattoman koomisiin kohtauksiin, jossa hahmot ikään kuin tiedostavat elefantin huoneessa ja yrittävät nolona väistellä aihetta. Jotan tällaista, siis:

– Muistatko, Peter, kun minä kuolin ja minut haudattiin?
– Toki, Harry. Onneksi olitkin vain monta vuotta Euroopassa kertomatta kenellekään!
– Entä se yksi kerta, jolloin kuolleeksi luultu isäni varasti sinun ja vaimosi –
– Tyttöystäväni. Tai avovaimoni, en tiedä?
– …tyttöystäväsi lapsen, korvasi tätisi näyttelijällä, joka kuoli ja tappoi lapsenne?
– HÄMÄHÄKKIVAISTONI VAROITTAA thwipp

Tiivistääkseni: kunhan Hämähäkkimies-tarinat eivät mainitse sitä yhtä asiaa – hahmon historiaa – jonka vuoksi valtaosa faneista lehtiä ostaa, on menestys taattu … hetkinen.

HETKINEN

Tagit: , , .



* Kolmekymmentä

Kirjoitettu 12.08.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni, Meta.


Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa – kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
“Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani” yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut “historialliset” sarjakuvat – Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä “aikuisia” Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista – ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen – mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O’Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O’Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O’Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa – 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O’Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun – New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O’Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit – hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin lä
pimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista – sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa…

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
… Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö – jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Tagit: , , , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 15.02.2009 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


The Amazing Spider-Girl #28

Hämähäkkitytön ja Vihreän Menninkäisen lopullinen yhteenotto etenee kaavamaisesti: Peter Parkerin kehoon siirtynyt Norman Osborn käyttää supervoimiaan ja henkilöllisyytensä yllätysetua Hämähäkkitytön liittolaisten päihittämiseen. Selviteltyään välinsä Mustan Tarantulan kanssa Hämähäkkityttö lähtee Menninkäisen perään, ja Tarantula puolestaan maksamaan kalavelkojaan Arañalle, joka kamppailee Mayn kaksoisolennon kanssa kanssa.

Pelinappuloiden siirtelyssä ei oikein ole mitään erityisen jännittävää, mutta siinä sivussa pohjustetaan pari mysteeriä, joiden ratkaisut tulevat luultavasti olemaan enemmän tai vähemmän tärkeitä paljastuksia tarinan loppuratkaisussa. Hyökätessään Menninkäisen päämajaan Hämähäkkityttö on näkevinään jotain tuttua Menninkäisen apulaisessa Renéssä. Araña puolestaan näkee jotain outoa tapahtuvan Mayn kaksoisolennon kasvoille.

Those eyes–but you can’t be a s–

Ottaen huomioon, kuinka vapaasti Tom DeFalco voi käyttää Marvelin universumin elementtejä Spider-Girlissä, tuo s:llä alkava sana voisi hyvin olla vaikka Superadaptoidi.

Thunderbolts #127 & #128

Warren Ellisin Ukonnuolet tulevat tiensä päähän, kun Laululintu kamppailee hengestään Napakymppiä, Kuukiveä ja Venomia vastaan. Miekkamies tulee apuun viime hetkellä, ja lopulta hahmojen tiet erkanevat. Andy Diggle ja Roberto de la Torre onnistuvat toisintamaan hyvin Ellisin ja Deodaton synkän toimintajännäritunnelman.

Norman Osbornin puolella olleiden Ukonnuolten kohtalo jää toistaiseksi hämärän peittoon, kun Dark Reign -tarinakokonaisuuden myötä esitellään aivan uusi ryhmä. Virkavalansa vastikään vannonut presidentti kutsuu YPKVV:n korvaavan järjestön johtoon nimitetyn Osbornin lennolle Airforce Onella. Mukana onkin tohtori Leonard Samson, joka yrittää osoittaa presidentille Osbornin rikollisen toiminnan Ukonnuolten johtajana.

Tuntuisi hieman kummalliselta, jos presidentti Obama (jota ei selvästä yhdennäköisyydestä huolimatta Obamaksi nimetä jostain syystä) kirjoitettaisiin lankeamaan Osbornin valheisiin, mutta tilanteen keskeyttää kätevästi uusien Ukonnuolien hyökkäys lentokoneeseen.

On tavallaan sääli, että Norman Osborn on nyt nostettu Thunderboltsista Marvelin universumin keskiöön Dark Reignin myötä, koska lehden status quo saattaa tämän takia olla täysin muissa lehdissä tapahtuvien juonenkäänteiden armoilla. Eikä minua kiinnosta ollenkaan seurata Marvelin tusinaa eri Avengers-lehteä. Hyvällä tuurilla kuitenkin Thunderbolts pystyy pääjuonen reunamilla liikkuen lähestymään Dark Reigniä samaan tapaan kiinnostavalla tavalla kuin Secret Invasionin aikana.

Conan the Cimmerian #6 & #7

Conanin kotiinpaluu päättyy ainoalla tavalla kuin se saattoi. Jo #5:n lopusta lähtien oli odotettavissa, että Caollanin lapsen isä Brecan tappaa Caollanin, ja Conan puolestaan tappaa Brecanin. Menetettyään nuoruudenrakkaansa Conan jättää Kimmerian taakseen ja jatkaa harharetkiään eteläisiin maihin.

Ei välttämättä ole sinänsä huono asia, että lukija tietää jo varhain, miten tarina tulee päättymään. Tragedian luennassa taitaa olla jopa ehdottoman oleellista se, että lukija ymmärtää hahmoja paremmin sen, mitä kohti ne ovat kulkemassa. Mutta samalla korostuu myös kerronnan menetelmien toimivuus. Tässä tapauksessa lopputuloksessa oli parantamisen varaa. Tim Truman yrittää korostaa Conanin ja Brecanin taistelun huipentumaa tekstilaatikoilla, mutta tässä vaiheessa tilanne on – tai sen pitäisi olla – niin intensiivinen, että sanat vain laimentavat sitä. Valitettavasti Tomás Giorello ei tunnu olevan niin kiinnostava kuvittaja, että hänkään olisi yksinään pystynyt viestimään kaiken tarpeellisen.

Onneksi mukana oli Richard Corbenin kuvittama osuus Conanin isoisästä Connachtista. Kaikkien kaukomaiden seikkailujen jälkeen hänen tarinansa päättyy auringonlaskuun Kimmerian kukkuloilla ja pojanpojan syleilyyn. Erityisen merkityksellisen Connachtin kohtalosta tietenkin tekee se, että Conanin tarina ei tule päättymään samalla tavalla. Voi olla, että tämän jälkeen hän ei enää ikinä tule näkemään kotiaan.

Solomon Kane #4

Kaivoin vihdoin esiin The Savage Tales of Solomon Kane -kokoelman tarkistaakseni, kuinka paljon Scott Allie on laajentanut Robert E. Howardin alkuperäistä The Castle of the Devil -fragmenttia tätä tarinaa varten. Ellei Howardilta ole jäänyt muita muistiinpanoja tarinaa koskien (tosin Wandering Starin / Del Reyn Howard-kokoelmat ovat olleet kiitettävän kattavia), vain Kanen ja toisen päähenkilön, John Silentin kohtaaminen tarinan alussa on Howardin kirjoittamaa.

Allie ansaitsee siis jokseenkin kokonaan kunnian tämän tarinan erinomaisuudesta. Toisaalta on ymmärrettävää, että hän valitsi tuon fragmentin laajennettavakseen, koska se sisältää tämän aivan verrattoman ja tunnusomaisen lausahduksen Solomon Kanelta:

It has fallen upon me, now and again in my sojourns through the world, to ease various evil men of their lives.

Tämä numero sisältää hieman hätäisen oloista sarjakuvakerrontaa Mario Guevaralta, mutta lyijykynänjälki ja väritys toimivat edelleen yhdessä taianomaisesti, erityisesti ulkoavaruuden enkelipirun hyökätessä Kanen ja Silentin kimppuun.

Kull #2 & #3

Arvid Nelsonin kehittelemän prologinumeron jälkeen jatketaan sovituksella Robert E. Howardin The Shadow Kingdomista. Kaivoin saman tien esille myös Kull: Exile of Atlantis -kokoelman ja tein vertailuja Nelsonin sovitukseen.

Nelson on järjestellyt materiaalia uudestaan aika reippaalla kädellä, mutta muutokset eivät varmaankaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kull kuvittelee rakennusten puhuttelevan häntä, kun hän ratsastaa takisin piktineuvonantaja Ka-nun luota, on siirretty tapahtumaan kuninkaiden salissa ennen tapaamista. Puhuvat rakennukset voisivat olla hieman liian surrealistisia tähän tulkintaan, joten teksti on sovitettu kuolleiden kuninkaiden patsaille.

Merkittävin muutos, jonka Nelson on tehnyt tarinaan, on kuninkaan vaimoja koskeva sivujuoni. Valusian nujertaman Kommorian kuningas Euxmenes tarjoaa tytärtään valtakuntien välisen sovun merkiksi. Myöhemmin käy ilmi, että Kull on jo naimisissa valtaistuimelta syöksemänsä kuningas Bornan tyttären Igrainen kanssa.

En muista, että Howardin Kull-tarinoissa olisi ikinä mainittu ainuttakaan vaimoa, saati rakastajatarta. Itse asiassa tarinassa The Cat and the Skull tehdään asian laita melko selväksi:

Her lips were full and red and usually, as at present, curved in a faint enigmatical smile and her silken garments and ornaments of gold and gems hid little of her glorious figure.

But Kull was not interested in women.

Mutta Nelsonin tarina ei oikeastaan ole ristiriidassa Howardin kuvauksen kanssa. Kun Igraine kyseenalaistaa uuden naimakaupan, Kull tekee selväksi, että hänen motiivinsa ovat poliittiset, ja lopulta Igrainen raivokohtaus johtaa paljastukseen heidän suhteensa luonteesta:

Don’t be surprised if I take another lover!

Igraine, I realize it’s hard on you. Being my queen. My first queen. I won’t begrudge you the comfort of a… kept man. I only ask that you be discreet.

Irrallisten kertomusten sijasta lehdessä on selvästi tarkoitus kertoa yhtenäinen tarinajatkumo, joten on ymmärrettävää, että Nelson on katsonut tarpeelliseksi kuvata myös tätä jokseenkin välttämätöntä puolta Valusian kuninkaan velvollisuuksista.

Will Conradin komeasta kuvituksesta on mainittava erityisesti koko aukeaman kuva, joka esittää ihmisten ja eri hirviörotujen väkivaltaista yhteistä historiaa, jonka Kull kuulee Brule Keihästäjältä. Kuten ensim
mäisen numeron taistelussa kentaurihirviötä vastaan, harmahtavien sävyjen ja räikeän punaisen yhdistelmä antaa hyvin hurjan ja omalaatuisen säväyksen kuvitukselle.

Final Crisis: Secret Files #1

Hankin Final Crisisin oheislehtiä ainoastaan sillä perusteella, olivatko ne Grant Morrisonin kirjoittamia, ja tämän kohdalla tein selvästi virheen. Itse sarjakuvatarina on Len Weinin kirjoittama, ja Morrisonin osuus rajoittuu yhteen Antielämän yhtälön historian kertaavaan sivuun ja neljään sivuun Morrisonin ja J.G. Jonesin luonnoskirjasta.

Tarinassa kerrotaan erään Final Crisisin liikkeellepanevan voiman, superroisto Libran historia. Juoni on hyvin suoraviivainen, eikä sisällä minkäänlaista kiinnostavaa dramaattista elementtiä. Ainoa tarkoitus näyttää olevan jatkumon yksityiskohdista pakkomielteisesti kiinnostuneiden fanien palveleminen/vedättäminen.

Kuvittaja Tony Shasteenilla on hyvin realistinen, mutta varsin kliininen tyyli. Toisin kuin Alex Rossin ja Bryan Hitchin kaltaiset kuvittajat, jotka yhdistävät realismiin supersankarielementtien edellyttämää mahtipontisuutta. Shasteenin hahmot ovat hyvin jäykkiä ja vähäeleisiä, ja vaikutelma on kuin jostain postmodernisti ironisesta supersankariparodiasta.

Final Crisis: Superman Beyond 3D #2

En tiedä, mitä tämä meinaa, mutta ainakin ymmärsin, mitä siinä tapahtuu: Monitorit, joiden on tarkoitus valvoa multiversumia, ovat alkaneet muuttua vampyyreiksi, joten Teräsmies ja hänen antimateriavastineensa Ultramies törmäävät ja muuttuvat energiaksi, joka aktivoi monitorien todellisuuden tasolla toimivan Teräsmiehen muotoisen ajatusrobotin, joka tuhoaa vampyyrien johtajan Mandrakkin.

Superman Beyond 3D ehkä kärsii jonkin verran siitä, että se on alisteinen Final Crisisille, mutta sitä voi silti pitää osoituksena siitä, ettei Grant Morrison ole vielä romahtanut keskinkertaisuuteen. Tarina on täynnä mainioita morrisonmaisuuksia, etunenässä Teräsmiehen itselleen kirjoittama hautakirjoitus, ja kaikenlaista höpinää itsensä kasaavista hypertarinoista, mikä on tietysti ihan hönttiä, koska Grant Morrison se näitä tarinoita kasaa, mutta ainakin Morrisonilla on ollut kova yritys päällä änkeä tähän lehteen merkitystä.

Doug Mahnken loistava kuvitus kärsii hieman 3D-jaksossa, joka on ovelasti sijoitettu alkamaan Teräsmiehen ja Ultramiehen siirtyessä ajatusrobottiin monitorien todellisuudessa. Jos kerran DC katsoi tarpeelliseksi julkaista Final Crisis #1:stä pelkät mustavalkoiset kuvitukset ilman tekstausta sisältäneen variantin, tästäkin olisi hyvin voitu julkaista eksoottinen 2D-variantti.

Final Crisis #6 & #7

Ei epäilystäkään, Final Crisis oli yksi iso sotku. Mutta on kyseenalaista, kuinka paljon siitä voi syyttää Grant Morrisonia. Ilmeinen ongelmien lähde on se, että minisarja oli toimituksellisesti suunniteltu oheisjulkaisujen haarautumispisteeksi. Juonenpätkät alkavat mutteivät pääty, päättyvät ilman että olisivat alkaneet minisarjan sivuilla. Muutaman ensimmäisen numeron verkkaisen tahdin jälkeen oli selvää, että seitsemään numeroon ei tulisi mahtumaan kovin monimutkaista juonta, mutta sarjan sullominen täyteen lukuisiin eri hahmoryppäisiin liittyviä katkonaisia kohtauksia teki hyvin vaikeaksi seurata sitä vaatimatonta perusjuonta, jonka Morrison yritti kaiken muun ohessa kertoa.

Final Crisisin ehdoton huippuhetki on se, kun Batman uhmaa Darkseidia viimeisen kerran. Morrison on kirjoittanut kohtauksen, jonka voi antaa vain miehelle, joka on nostanut itsensä vanhempiensa verilammikosta rikollisten kauhuksi, yli-ihmisten vertaiseksi ja lopulta pahuuden jumalan teloittajaksi. Tehtyään ainutkertaisen poikkeuksen ampuma-aseita koskevaan valaansa Batman kohtaa kuolevan Darkseidin omegasäteet:

Hh.

Gotcha.

Hyvin tehokas on myös Doug Mahnken kuvittama Teräsmiehen raivoisa syöksy verenpunaiselta taivaalta noutamaan Batmanin erittäin edesmenneen näköistä ruumista. Viimeinen ruutu toimii viittauksena vastaaviin asetelmiin Crisis on Infinite Earths #7:n kannessa ja Batmanin Kuolema kulkee suvussa -tarinan viidennessä osassa.

Ongelmallista tässä koko tapahtumasarjassa on se, että sekä Batman että Teräsmies ilmestyvät tarinaan täysin tyhjästä. Batman nähtiin minisarjassa edellisen kerran Simyanin ja Mokkarin pahuuden tehtaan ihmevekottimeen vangittuna, eikä missään vaiheessa paljastu, miten hän pääsi vapaaksi, tai miten on mahdollista että hän pystyi kiinni jäätyään säilyttämään mukanaan luodin, jota hän käytti Darkseidia vastaan. Teräsmies puolestaan kirjaimellisesti katosi numeron alussa, heti palattuaan Superman Beyond 3D:n tapahtumista, ja kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että hänet vain on pitänyt jollain verukkeella saada pois tarinasta, jotta hän ei aiheuttaisi sen loppumista ennen aikojaan (Morrisonin versio Teräsmiehestä on, huolimatta siitä kuinka ongelmallista se on DC:n jaetussa universumissa, uskomattoman superkykyinen: hän jopa tunnistaa Darkseidin valtaaman kehon kuuluvan Dan Turpinille lukemalla sen DNA:n).

Käsittämätöntä on myös se, että Darkseidin tuhon jälkeen Morrison tuo lopputaistelun vastustajiksi Superman Beyond 3D:n Mandrakkin ja hänen vampyyriksi muuttamansa Ultramiehen. Tässä vaiheessa, jos en olisi lukenut Superman Beyond 3D:tä, olisin täysin ymmälläni. Koska luin sen, olen vain hyvin ymmälläni. Kyseessä ei edes ole varsinainen lopputaistelu, vaan Mandrakk ja Ultramies tuhotaan käden käänteessä, kun Teräsmiehen tueksi ilmestyvät Vihreät lyhdyt, rinnakkaistodellisuuksien Teräsmiehet, Jumalan enkelit ja muutama supervoimainen eläin. Jossain kohtaa tuossa ehkä lipsahdettiin ylilyönnin puolelle.

Mystistä, eikä suinkaan vain käsittämätöntä, on se, mitä minisarjan viimeinen sivu on tarkoittavinaan. Näimme Batmanin kuolleena Teräsmiehen käsivarsilla, joten miten hän voisi olla piirtämässä lepakoita luolan seinälle ihmislajin aamunkoiton hämärässä…?

Tagit: , , , , .



* Seitsemän vuoden kutina

Kirjoitettu 4.02.2009 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Hype, Meta.


Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.


Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.


Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.


Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdeli
n Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. – 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. – 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Tagit: , , , , , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 27.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


The Amazing Spider-Girl #27

Vihreän Menninkäisen perijätär Fury putoaa yllättäen pois pelistä ennen loppuhuipentumaa. Tavallaan Fury olikin vain paikanpitäjä Vihreälle Menninkäiselle, eikä mitenkään kiinnostava hahmo itsessään. Peter Parkerin ja Norman Osbornin välinen konflikti jatkuu uudella tavalla, jatkaen temaattisesti Normanin henkiinherättämisen jälkeisistä tarinoista, joissa hän kaavaili Peteristä sukunsa jatkajaa edesmenneen, pettymyksen tuottaneen Harryn sijasta.

Toisaalta DeFalco on poiminut samalta aikakaudelta Mustan Tarantulan Hämähäkkitytön ikiomaksi vastavoimaksi. Tarantula ei ehkä kuitenkaan ole Hämähäkkitytön varsinainen arkkivihollinen, koska hänen tavoitteensa on saada Hämähäkkitytöstä itselleen arvoisensa puoliso. Enemmän Hämähäkkityttö on vaarassa hänen kanssaan kehoja vaihtaneen Arañan takia.

On sinänsä hupaisaa, että kun Araña alunperin luotiin, hän oli tietyssä mielessä Hämähäkkitytön pahin vihollinen. Spider-Girl -lehti ei ole ikinä myynyt kovin hyvin, ja sen sijaan, että Marvel olisi panostanut sen markkinointiin, sille luotiinkin suora kilpailija, jota päätoimittaja Joe Quesada itse selvästi suosi.

Hämähäkkitytön tulevaisuudessa entisestä teinisupersankarista on tullut keski-ikää lähestyvä moraalisesti epämääräinen hahmo, joka kadehtii Hämähäkkitytön nuoruutta ja kauneutta. Jos olisin aiemmin ollut Arañan fani, saattaisin paheksua sitä, miten DeFalco käyttää häntä – mutta kun en ollut.

Solomon Kane #3

Nyt juonessa alkaa olla tolkkua. Tarinan tarkoitettu rytmitys on selvästi aivan muu kuin mihin se on lehtimuotoon pilkkomisen takia päätynyt. Tuntuu todella oudolta, että kahden hyvin hillitysti ja salailevasti kerrotun numeron jälkeen tulee näin vuolas infodumppi.

Huono lehti tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Scott Allie hahmottelee paroni von Stalerista todella kiehtovan pahiksen. Hän noudattaa ohjeita, joita jonkin ylimaallisen olennon muumioitunut keho lähettää hänen mieleensä telepaattisesti. Paronin vaimon ja Kanen matkakumppanin, John Silentin, välinen dialogi menee suoraan paronin edustaman ajatusmaailman ytimeen:

Judgment belongs to the Lord. The thing lied to Albrecht. If I heard a voice that I believed to be from Heaven, would I not obey?

Or is it some evil within your husband, ma’am, that robbed him of doubt, when the thing flattered him, promised him glory?

Final Crisis #5

Edelleen tuntuu, että suurin osa tästä tarinasta tapahtuu jossain muualla kuin tämän lehden sivuilla. Tapahtumat maapallolla eivät oikein jäsenny. Pahat jumalat ovat selvästi saaneet maailman sekasorron valtaan, mutta mitä supersankarit nyt tekevät? Mikä heidän tavoitteensa on? Kun kamppailuilla ei ole selkeää tarkoitusta, kaikki vaikuttaa ylvään mutta epätoivoisen taistelun sijasta pelkältä sähläykseltä.

Juoneen alkaa kuitenkin tulla vähän ryhtiä, kun Vihreät Lyhdyt saavat nujerrettua omia joukkojaan vastaan laaditun salajuonen ja lähtevät pelastamaan Maata.

Morrison pääsee myös selvästi omaan elementtiinsä, kun lehden lopulla hullujenhuoneelle heitetty, ihmisen muotoon toistaiseksi kahlittu monitori Nix Uotan saa kosketuksen todelliseen luonteeseensa, ja koko lehden huipentava Darkseidin saarna antaa kuvan siitä, miltä todellinen pahuuden jumala näyttää.

Tagit: , , .



* Entisessä ryhmässä on vielä eloa

Kirjoitettu 23.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.



ASTONISHING X-MEN VOL. 2 HC
Joss Whedon, John Cassaday & Laura Martin
Marvel
320 sivua, värillinen

Kun Grant Morrisonin New X-Men päättyi, Ryhmä-X oli minun puolestani ohi. Tavallaan tämä on vain vitsi. Ryhmä-X ei ollut ennen Morrisoniakaan ollut erityisen tärkeä sarjakuva minulle enää moneen vuoteen, muutamia ilonpilkahduksia (mm. Alan Davisin tarinat) lukuunottamatta. Tietenkin oli odotettavissa, että Morrisonin jälkeinen Ryhmä-X ei kiinnostaisi enää yhtä paljon.

Mutta karu totuus on se, että kaksi viimeistä Ryhmä-X:n numeroa olivat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka. Ne eivät vain tuntuneet niin tärkeiltä. Näin ei olisi käynyt, jos Joss Whedonin ja John Cassadayn ASTONISHING X-MENin loppupuolisko olisi nähty täkäläisessä Ryhmä-X:ssä. Tätä ei tule tapahtumaan, koska Tanskassa sen julkaisi joku muu kuin Egmont, ja pelkän suomijulkaisun painattaminen ei olisi kannattavaa.

Tämän valitettavan tilanteen ei pidä estää ketään lukemasta Astonishing X-Meniä, ja jos suinkin mahdollista, se pitää lukea tässä kovakantisessa, isokokoisessa formaatissa. John Cassaday on ehdottomasti yksi parhaista supersankarisarjakuvan piirtäjistä. Tällä hetkellä. Ikinä, ehkä. Cassadayn kuvituksessa yhdistyy pikkutarkka realismi, ilmeikäs karrikointi, elokuvamaiset asetelmat ja ennen kaikkea huikea selkeys, sekä elegantissa viivankäytössä että tehokkaassa sarjakuvakerronnassa.

Lisäksi Cassadayn värittäjänä Astonishingissa on Laura Martin, jonka kanssa hän on tehnyt yhteistyötä ainakin Planetarysta lähtien viime vuosituhannen puolella. Martin tietää tarkalleen, miten Cassadayn kuvituksen saa näyttämään mahdollisimman hyvältä.

Periaatteessa kuvitus olisi jo riittävä syy ostaa tämä kokoelma. Mutta täytyy myöntää, että Joss Whedon ei ole täysin avuton kirjoittaja. Joku Marvelilla ainakin uskoo hänen kykyihinsä, koska Whedonin nimi on kannessa isommalla kuin itse sarjakuvan nimi. Hyvin pienellä lukee, että hän on Buffy, vampyyrintappajan luoja. Ilmeisesti oletetaan, että tämä on yleisesti tunnettu asia.

Whedonin tv-fiktion pahin puoli, itseironiaan hukkuva pikkunäppärä dialogi, ei muodostu haitaksi sarjakuvassa. Ehkä vain sen takia, että keskinkertaisten näyttelijöiden maneerisen replikoinnin sijasta välineenä ovat neutraalit puhekuplat, joille ei mielessään tarvitse antaa sen enempää painoa kuin on pakko.

Hahmot Whedonilla on täysin hallussaan. Kitty Pryde on tietenkin Astonishingin keskushahmo, hyvin klassisen whedonilainen nörttityttö joka osaa myös taistella ja rakastaa. Whedon nostaa kuitenkin hyvin vahvasti esille myös Ryhmä-X:n pitkään kaltoinkohdellun kenttäjohtajan, Kykloopin. Ensitöikseen Whedon murskaa Kykloopin täysin. Hänen naisystävänsä Emma Frost, Helvetintulen klubin Valkoinen kuningatar, kääntyy Ryhmä-X:ää vastaan ja poistaa Kykloopin pelistä selittämällä, että hän ei ikinä ansainnut johtajan asemaansa. Psykologisesti kuohittu Kyklooppi menettää supervoimansa kokonaan.

Kyklooppia on vuosien varrella kirjoitettu niin huolimattomasti, että Whedonin Emman suuhun laittamat syytökset ovat täysin vakuuttavia. Miksi ihmeessä kukaan on ikinä arvostanut Kyklooppia millään tavalla? Miten hän voi ikinä enää olla uskottava Ryhmä-X:n johtajana? Whedon ei turhaan yritä laatia perusteluja sille. Hän vain näyttää sen.

Astonishingin viimeinen tarinakokonaisuus kokoaa yhteen juonenpätkät, jotka kolmessa ensimmäisessä pantiin alulle: Kolossin paluu kuolleista, ennustus Murtomaailman tuhosta, tietoisuuden kehittänyt Vaarahuone ja Kykloopin voimattomuus. Lopulta koko Maapalloa uhkaa tuho, ja kaikki planeetan supersankarit hälytetään apuun. Ja Whedon pitää juonen kasassa vaivattomasti.

Erityisesti pitää ihailla sitä, miten Whedon pelaa lopussa yhden nappulan pois laudalta. Kuolemasta on tullut vitsi Marvelin universumissa: kirjoittajat yrittävät napsia halpoja draamapisteitä listimällä hahmoja, joista muut kirjoittajat ovat vaivannäöllään tehneet lukijoille tärkeitä. Whedon ansaitsee paatoksensa omin avuin, eikä yritä lukita ovea takanaan muilta kirjoittajilta. Mitä nyt telkeää sen jättimäisellä, raskaalla esineellä.

SUOSITUS: Ryhmä-X, vielä kerran, niin kuin sen muistatte lapsuudestanne, vaikka se ei ikinä oikeasti näin hyvä ollutkaan. Te tiedätte, että te haluatte sitä.

Tagit: , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 1.12.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Thunderbolts #126

Kirjoittaja Andy Diggle ja kuvittaja Roberto De La Torre ottavat Ukonnuolet haltuunsa. Toimintapainoitteisten Secret Invasion -numeroiden jälkeen palataan Warren Ellisin mallin mukaiseen verkkaiseen juonitteluun.

Digglellä näyttää olevan hyvä käsitys hahmoista. Ainoa yllättävän tuntuinen käänne on se, että Miekkamies suunnittelee kostoa Norman Osbornille. Christos Gage jätti sen vaikutelman, että Osborn oli onnistuneesti uskotellut skrullien olevan syyllisiä Miekkamiehen sisaren kloonin kuolemaan. Ehkä Diggle ajatteli, että ryhmässä ei olisi oikeastaan ketään, josta olisi vastusta Osbornin nerokkuudelle, ellei itsensä paroni von Struckerin poika pystyisi näkemään hänen juonittelujensa lävitse.

De La Torre edustaa paluuta Mike Deodaton synkän ja teknisesti taidokkaan kuvituksen suuntaan, mutta välillä hän lipsahtaa Top Cow -tyylisten maneerien puolelle. Lopun hyytävät hetket Laululinnun ja Napakympin välillä hän kuitenkin kuvaa aivan erinomaisesti.

Conan the Cimmerian #5

Tim Truman vie juonta eteenpäin hitaasti mutta määrätietoisesti. Conanin tarinaa kiinnostavampi on kuitenkin Richard Corbenin kuvittama Conanin isoisän saaga.

Vilkaistuani Corbenin huoliteltua piirrosjälkeä Marvelin tuoreessa H.P. Lovecraft’s Haunt of Horror -kokoelmassa en voi olla erään lukijakirjeen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että Corben olisi Conanissa parhaimmillaan, mutta hätäisesti tuherrettunakin Corbenin kuvituksessa on taikaa. Ei niin, että Tomás Giorellon kuvituksessa päätarinassa olisi mitään varsinaisesti pielessä, mutta jotenkin se jää kaikessa jäyhyydessään Corbenin varjoon.

Tagit: , , .



* Luettuja läpysköjä

Kirjoitettu 24.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Arvio.


Thunderbolts #125

Christos Gage sai epäkiitollisen tehtävän luotsata Ukonnuolten seikkailuja Warren Ellisin jälkeen. Tämä on ilmeisesti hänen viimeinen numeronsa. Täytyy sanoa, että hän suoriutui hienosti. Hän ei ole mikään Warren Ellis, mutta kukapa olisi? Elliskin joutuu yleensä pinnistelemään ollakseen legendansa arvoinen.

Gagen numerot käsittelivät Marvelin megacrossovertapahtuma Secret Invasionia ikään kuin sivurajalta, ja se sopikin minulle mainiosti. Thunderbolts on ollut ainoa kosketukseni Secret Invasioniin. Sen sijaan, että olisin joutunut käristämään aivoni yllättävillä paljastuksilla siitä, kuinka kauan mikäkin Marvelin supersankari on oikeasti ollut todellisuudessa skrullisoluttautuja (ja mitä jatkumomokia tämän pitäisi muka selittää pois), olen päässyt nauttimaan itse asiasta: Skrullien valtausarmeijan listimisestä.

Jujuna on se, että skrullien valtaussuunnitelmaan kuului Tony Starkin teknologian tekeminen toimintakelvottomaksi, mutta Ukonnuolten johtaja Norman Osborn oli pitänyt huolen, että hänen alaisensa käyttävät pelkästään Oscorpin teknologiaa. Tämän ansiosta Osbornista ja Ukonnuolista tulee skrullien vastaisen taistelun yllätyssankareita.

Gage leikittelee mukavasti Ukonnuolten ihanteellisella julkisuuskuvalla ja raadollisella todellisuudella. Samaan aikaan kun televisiotoimittaja ylistää Manhattanille lähdössä olevia Ukonnuolia maailman pelastajiksi, Osborn joutuu hätistämään Venomia lentokoneeseen:

… Brains…
Shut up and get in there.

Kuvittaja Fernando Blanco hallitsee hyvin toiminnan kuvauksen, mutta hänen tyylinsä ei ole kovin vakuuttava. Välillä näyttää siltä, kuin hän vain plagioisi huonosti Ron Limiä.

The Amazing Spider-Girl #26

Ällistyttävintä Tom DeFalcon Hämähäkkityttö-tarinoissa on se, kuinka hän onnistuu sisällyttämään viihdyttävällä tavalla niihin elementtejä, jotka ovat alunperin olleet ärsyttäviä, tarpeettomia tai jopa haitallisia lisäyksiä Hämähäkkimiehen maailmaan. Tässä numerossa esiintyvät Hämähäkkitytön klooni ja etninen Hämähäkkinainen Araña. Lisäksi Hämähäkkitytön tajunta seikkailee astraalitasolla mystisen suojelusenkelin (varmaankin hänen kaimansa May Parker) opastamana. Ja minä pidän siitä.

DeFalco ilmeisesti valmistelee muutaman numeron päästä päättyvän TASG:in loppuhuipentumaa, kun Hämähäkkitytön liittolaiset kerääntyvät yhteen taistellakseen Vihreän Menninkäisen perijätärtä Furya vastaan. Hämähäkkitytön seikkailujen luvataan jatkuvan ensi vuonna Amazing Spider-Man Family -lehden sivuilla, mutta silti ikävää, että Hämähäkkimiehen tyttären tarina on jatkuvasti lakkauttamisuhan alla.

Thor: The Truth of History

On hieman vaikea käsittää, miksi Marvel on julkaissut tämän one-shotin Alan Davisilta, tai miksi Davis on halunnut tehdä sen. Minisarjat, jotka voi julkaista kirjakauppoihinkin sopivina kokoelmina, ovat ymmärrettävämpiä formaatteja. Vähän pelottaa, että Davis on oikeasti vakavissaan siitä pseudohistoriallisesta spekulaatiosta, joista Ohukaisen ja Paksukaisen näköiset tutkijat kiistelevät kehyskertomuksessa. Tiedemaailman kaatopaikalla on tilaa vain yhdelle Neal Adamsille.

Itse tarina on tietenkin varsin moitteeton – ja kuvitteellinen, mutta eivätkö ne kaikki ole? – toimintaseikkailu, jossa Thor ja hänen ystävänsä Kolmoissoturit pelastavat muinaisen Egyptin hirviöiltä. Davisin kuvitusta katselee aina mielellään, vaikka käsikirjoitus ei mikään maailmojamullistava olisikaan.

Kull #1

Robert E. Howardin Conan ja Kull ovat hyvin samankaltaisia hahmoja, mutta alkuperäistarinoissa oli nähtävissä se ero, että Kull oli enemmän kotonaan mystiikan ja filosofian parissa. Tässä Dark Horsen uudessa lehdessä painotus ei ole aivan samanlainen, mutta jotenkin sillä on kuitenkin aivan oma identiteettinsä jo oman asemansa ja tyylinsä vakiinnuttaneen Conan-sarjan rinnalla.

Ehkä se johtuu harmaaseen ja punaiseen painottuvasta värimaailmasta, joka antaa jonkinlaisen goottilaisen kauhun tunnelman. Kun Kull lahtaa demonisen kentaurihirviön, se tuntuu paljon oopperamaisemmalta ja myyttisemmältä kuin vastaava taistelukohtaus Conanissa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan sarja tulee etenemään.

Solomon Kane #2

Vielä on vähän vaikea edes käsittää, mistä tässä tarinassa on kyse, mutta miljöö ja tähän asti esille tulleet tarinaelementit ovat kyllä ihan omiaan Howardin puritaaniseikkailijalle. Mario Guevaran kuvitus on todella komeaa ja persoonallista, joten tätä kyllä viitsii lukea niin kauan että juonessa alkaa olla tolkkua.

JSA Kingdom Come Special: Superman

Alex Rossin ensimmäinen ihan itse kirjoittama, piirtämä ja tussaama sarjis ei ole jatko-osa Kingdom Comelle, vaan sen laajennus. Tämä tarkoittaa, että Kingdom Comen loppu oli sen tarinan päätöspiste, ja tähän tarinaan Teräsmies on lainattu eräästä Kingdom Comen kriittisestä kohdasta. Juonellisesti tämä liittyy jotenkin JSA:n oman sarjan tapahtumiin, ja tämä lehti tuntuu katkeavan kesken, koska kehyskertomuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää.

Varsinainen pointti onkin sen näyttäminen, mitä Kingdom Comen Lois Lanelle tapahtui. Pääpiirteittäin tämä tietenkin oli jo tiedossa – Jokeri tappoi hänet – mutta Ross halusi vielä kuvata Loisin ja Teräsmiehen viimeiset hetket yhdessä. Kovin mielekäs kokonaisuus tämä ei ole, mutta Rossin kuvitus on edelleenkin upeaa, ja toimii hieman paremmin tällä menetelmällä (Rossin harmaasävyt, Alex Sinclairin väritys) kuin Justice-maksisarjan menetelmällä (Doug Braithwaiten hahmotelmat, Rossin maalaus).

Final Crisis: Submit

Tämä Grant Morrisonin Final Crisisin oheisspesiaali ei tavoita aivan Morrisonin tavanomaisia trippailun tasoja, muttei varmaan ole tarkoituskaan. Parasta antia ovat Darkseidin Justifierien julistukset heidän vallatessaan maailmaa ihmisyydeltä:

What disagrees with Darkseid is heresy.
What agrees with Darkseid is superfluous.

Fire needs no teacher!
Flame needs no instruction!
Anti-life justifies my ignorance!

Ensimmäinen sitaatti on itse asiassa mukaelma vastauksesta, jonka kalifi Omar legendan mukaan antoi muslimiarmeijan vallatessa Aleksandrian vuonna 642, kun häneltä kysyttiin mitä kaupungin kuuluisalle kirjastolle pitäisi tehdä.

Final Crisis #4

Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että suurin osa Final Crisisista tapahtuu oheisspesiaaleissa. Pääsarjan tarina etenee hyvin kiireettömän oloisesti. Melkein alusta alkaen on ollut selvää, että Dan Turpin on muuttumassa Darkseidin avataraksi, mutta vasta tämän numeron lopussa hän saa kypärän päähänsä. Barry Allen palasi kuolleista jo kaksi numeroa sitten, ja nyt vasta hän ehtii edes käymään kotona. Maailman nopein mies muka!

Suurin pettymys on se, että J.G. Jones ei ole ehtinyt piirtämään koko lehteä. Osan taakasta on ottanut harteilleen Carlos Pachecon ja Jesús Merinon tiimi, mikä ei olisi mitenkään huono asia, jos Pachecon jälki olisi tavanomaisella tasollaan. Välillä oikeastaan näyttää siltä, että jopa Pacheco on delegoinut joitain sivuja alihankkijalle.

Tagit: , , .



* Halpa popsahdus

Kirjoitettu 21.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Marvel julkaisee ensi vuonna joukon lehtiä nimikkeellä “Marvel Noir”. Linjan markkinointi alkoi loppukesästä salaperäisillä mainoksilla, joissa jylhän mustavalkoisiin hahmokuviin oli liitetty tekstinpätkä, joka jollain tavalla viittaa Marvelin universumiin.

Sittemmin linjasta on saatu jo enemmän tietoa. Puhuessaan Daredevil Noirista kustannustoimittaja Axel Alonson mukaan sarja kysyy kysymyksen: Miten asiat olisivat menneet toisin, jos Matt Murdockista olisi tunnut Daredevil kuohuvalla 30-luvulla?

Se, mitä Alonso ei käsittele suoraan, on kysymys hahmojen voimista. Erikoinen piirre mainoskuvissa on se, että kolmessa neljästä esiintyy ase, ja neljännessä näkyy luodinreikä, mutta yhdessäkään ei esiinny selviä merkkejä supervoimista. Voidaan siis hyvällä syyllä olettaa, että Marvel Noirissa hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joilla on Marvelin supersankarien nimet.

Jos supersankarihahmolta poistetaan voimat ja hahmo siirretään toiseen aikakauteen, täysin eri ympäristöön, missä määrin voidaan enää ajatella, että kyseessä on sama hahmo? Tietenkin on mahdollista korostaa samankaltaisuuksia luonteenpiirteissä ja hahmokaartin keskinäisissä suhteissa. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin tuloksena on sellainen teos kuin Batman: The Dark Joker – The Wild, jossa tarinaan on vain liimattu päälle tunnettujen hahmojen nimet, koska ne myyvät sarjakuvia.

Amerikkalaisessa showpainissa on käsite “cheap pop” – positiivinen yleisöreaktio, joka saadaan jollain helpolla tavalla, kuten mainitsemalla esiintymiskaupungin nimi. Yleisön tietenkin saa reagoimaan positiivisesti myös painimalla hyvin, mutta yleisön tunnesiteiden hyväksikäyttäminen on halvempaa.

Suosittujen hahmojen nimien käyttäminen antaa cheap popin. Marvel Noir saattaa osoittautua hyväksi noir-sarjakuvaksi, mutta cheap pop on sen myyntivaltti.

Tietenkin valtavirtasarjakuvassa turvaudutaan cheap popiin koko ajan. Kun tunnetut supersankarit käyttäytyvät epäluonteenomaisesti, koska kirjoittaja haluaa kertoa raflaavan poliittisen allegorian mahdollisimman huomiotaherättävällä tavalla, se on cheap pop. Kun kirjoittaja käyttää yhtiön tunnetuinta supersankaria, joka sattuu olemaan korkeintaan 30-vuotias, tarinassa jossa sankarin aikuiset lapset palaavat kostamaan hänelle äitinsä kuoleman, se on cheap pop.

Tekijät eivät vain halua hyväksyä kolikon kääntöpuolta. He haluavat hyödyntää yleisön tunteellisia, usein suorastaan ehdollistuneita reaktioita suosikkihahmojaan kohtaan, paitsi silloin kun se reaktio on negatiivinen. Fanien lojaaliutta arvostetaan niin kauan kuin he hyväksyvät ne tarkoitukset, joihin heidän suosikkihahmojaan käytetään. Jos he paheksuvat tekijöiden ratkaisuja, he ovat pakkomielteisiä friikkejä – kaikkea mikä fanikulttuurissa on vialla.

On myös se vaara, että cheap popin tavoittelu peittää alleen teoksen todelliset ansiot, tai jopa estää tekijöitä pyrkimästä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen fanireaktion ennakoinnin takia. Olisiko Watchmenistä tullut suurmenestys, jos Moore olisi saanut käyttää Charltonin supersankareita, kuten alunperin oli tarkoitus? Kuinka paljon tiukemmin Moore olisi yrittänyt noudatella alkuperäisten hahmojen parametrejä? Kuinka paljon Charltonin hahmojen fanit olisivat vastustaneet sitä, kuinka paljon Moore olisi lopulta päätynyt poikkeamaan niistä parametreistä?

Monet merkittävimmistä Watchmenin jälkeisistä supersankarisarjakuvista ovat nimenomaan välttäneet cheap popia.

Kurt Busiekin Astro City on täynnä tutunoloisia supersankareita, mutta Busiek ei yritä uskotella, että Samaritan olisi Teräsmies tai Confessor olisi Batman. Hän hyödyntää tuttuja arkkityyppejä, mutta myös tekee töitä sen eteen, että hänen kertomuksensa muistuttavat tutuista supersankariseikkailuista ilman että tulee tunne, että kyse on hyväksikäytöstä tai häpäisystä.

Warren Ellis tuskin voisi vähempää välittää siitä, mitä tai ketä hän häpäisee, mutta Stormwatchin ja myöhemmin Authorityn hahmot olivat tuttuudestaan huolimatta omia olentojaan. Jotkut tahot, jopa DC Comicsin sisällä, eivät päässeet yli skandaalinomaisesta ajatuksesta Teräsmiehestä ja Batmanista homoparina, mutta Apollo ja Midnighter ovat loppujen lopuksi Apollo ja Midnighter.

Miten Ellis olisi edes voinut kirjoittaa Apolloa – Midnighterin kohdalla ero ei ehkä ole yhtä suuri – jos hän olisi joutunut esittämään tämän maailman suurimpana partiopoikana? Mitä järkeä toisaalta olisi ollut kirjoittaa Teräsmiestä, joka ei ole maailman suurin partiopoika? Ellisin ratkaisu toimi, koska hän ei yrittänyt päästä halvalla.

Tagit: , .



* May-tädin kuva paahtoleivässä

Kirjoitettu 18.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.


Olen muutaman kerran sanonut vain puoliksi piloillani, että Teräsmies on uskontoni. Siinä on kaikki oikean uskonnon hyvät puolet – pompöösiä kuva- ja säveltaidetta (Alex Ross, John Williams), kohtuuttomista moraalisista ihanteista johtuva pohjaton riittämättömyyden tuntu – eikä yhtään niistä huonoista – ei tarvitse teeskennellä, että se absurdi juttu planeettamme ulkopuolisesta elämänmuodosta, joka lähettää ainoan poikansa pelastamaan ihmiskunnan ihmevoimillaan, on mitään muuta kuin kuvitteellinen tarina (eivätkö ne kaikki ole?).

Mutta jotkut sarjakuvauskovaiset osaavat sittenkin mennä liian pitkälle. Enkä tarkoita vain sitä tavallista fanaattista fanittamista.

Tarkoitan ilmiötä nimeltä pareidolia, jossa ihminen kuvittelee näkevänsä jonkun tärkeän ihmisen tai esineen kuvan jossain epämääräisessä hahmossa. Uskonnolliset hihhulit näkevät Jeesuksen tai Neitsyt Marian kasvoja paahtoleivissä, seinäkaakeleissa ja ikkunoiden valumajäljissä.

Nyt joku hörhö luulee näkevänsä ukkosenjumala Thorin eräässä Hulkin kohtauksessa. Siinä ukkostaa ja salamoi, ja taivaalla muka lentää jossain Thor. Katsokaa itse.

En edes tiedä, mihin siinä on tarkoitus katsoa. Tässä on sentään ympyröity punaisella jonkun hörhön samassa kohtauksessa näkemät Thorin kasvot myrskypilvissä.

Kaikki tämä johtuu siitä, että viimeisimpien Marvel-elokuvien tekijät ovat oikeasti livauttaneet elokuviinsa pieniä kätkettyjä viittauksia.

Ensin kävi ilmi, että Iron Man -elokuvassa voi nähdä Tony Starkin työpajan pöydällä Kapteeni Amerikan kilven. Todella kieroa oli se, että täsmälleen sama otos oli mukana elokuvan trailerissa, mutta siinä versiossa kilpeä ei näy.

Itse en asiaa pannut merkille nähdessäni elokuvan teatterissa, mutta blu-ray-julkaisusta olen voinut tarkistaa, että kyseessä ei todellakaan ole mikään optinen illuusio. Kilpi näkyy selvästi – osiin purettuna, mutta kuitenkin.

Seuraavaksi The Incredible Hulkin ohjaaja Louis Leterrier kertoi, että dvd:llä mukana olevassa elokuvan vaihtoehtoisessa alkukohtauksessa voi nähdä itsensä Kapteeni Amerikan jäätikön sisässä. Tarkistin asian tietenkin heti saatuani blu-rayn käsiini.

Bruce Banner liftaa rekan kyydissä jossain lumisessa pohjolassa, poistuu rekasta, lähtee tarpomaan metsien läpi jäisille vuorille, aikoo ampua itsensä, muuttuu Hulkiksi ja murskaa nyrkeillään jäätikön, joka säpälöityy vyörynä kohti kameraa. Ja sitten jään ihmettelemään mikä se asia olikaan, minkä takia minun oli niin tärkeää katsoa tuo kohtaus.

Ai niin, siinä piti olla Kapteeni Amerikka. Mitä hittoa? Katson jäätikön murtumisen hidastuksella. Katson toisen kerran. En näe mitään Kapteeni Amerikkaa muistuttavaa. Okei, tämä oli jotain huijausta. Haa haa, hyvä vitsi.

No, kävi ilmi että kyllä se Kapteeni Amerikka kuitenkin on siellä. Esimerkiksi /Film on dokumentoinut asian varsin vakuuttavien havaintokuvien kera.

Mutta oikeasti. Se on silti vain haalea töhry, joka näkyy elokuvassa sekunnin murto-osan ajan. Vaikka se onkin laitettu siihen tarkoituksella, se ei silti merkitse mitään. On typerää, että Leterrier mainosti asiaa ikään kuin sillä olisi jotain väliä.

Ja nyt tuollaisten tehosteosaston poikien pikku kujeiden takia skitsofreenikot ovat alkaneet katselemaan supersankarileffoja hidastuksella saadakseen kokea fanipoikien vastineen jumalaisesta ilmestyksestä. Hyvä Stan Lee, varjele meitä palvojiltasi.

Tagit: , .