Tagiarkisto ‘Spider-Man’
* Hämähäkkivaistoni varoittaa
Kirjoitettu 25.02.2010 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.
SPIDER-MAN 2/2010
Mark Guggenheim, Barry Kitson, John Romita Jr.
Egmont
52 sivua, värillinen
Spider-Man -lehti on ollut viimeisen reilun vuoden ajan taas jotain merkillistä, jotain mitä se ei pitkään aikaan ole ollut: se on ollut kiinnostava.
Hämähäkkimies-sarjakuvaperhe oli pitkään sellaisessa kunnossa, että se ei olisi saanut edes suihinottoa spurgulta piriä vastaan Sörnäisissä. Käsikirjoittaja J. Michael ”Oscar-palkinto” Straczynskin rupeama hahmon kanssa alkoi 2000-luvun alussa lupaavasti, mutta ennen pitkää kirjoittaja näytti väsyvän pahasti ennen kuin romahti lopullisesti. Lopun aikojen Hämähäkkimies, joka asui lasitornissa superkavereidensa ja supermallivaimonsa kanssa oli suunnilleen yhtä tunnistettava ja arkkityyppinen kuin Hämähäkkimies, joka olisi Tuusulassa asuva astronauttiviikinki.
Jotain piti tehdä, ja niin kuin supersankarisarjakuvissa aina ”lopullisten muutosten” jälkeen tapahtuu, palautettiin status quo, eräänlainen ainakin. Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies… ei, en voi kirjoittaa tätä lausetta selvin päin. Hetkinen.
No nyt: Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies myy avioliittonsa Mary Janen kanssa Saatanalle pelastaakseen kuolevan tätinsä. Seurauksena Hämähäkkimies-tarinat alkoivat uudestaan jonkinlaiselta puhtaalta pöydältä, jossa sankarimme ei ollut koskaan ollut naimissa ja tietyt sivuhahmot, mukaan lukien Spider-Man -elokuvissa monasti nähty Harry Osborn olivatkin taas hengissä.
Hämis myy avioliittonsa Perkeleelle. Tämä on jotain, mitä tapahtuu Hämähäkkimies-sarjakuvassa.
Ei niin, että niin yritykset palauttaa hahmoa juurilleen ja tehdä päähenkilöstä jälleen sinkkumies olisivat mitenkään harvinaisia. Viimeisen päälle 10 vuoden aikana olemme nähneet leski-Hämähäkkimiehen (vaimo ei ollutkaan kuollut!), asumusero-Hämähäkkimiehen (vaimo tuli takaisin!) ja teini-ikäisen Ultimate-Hämähäkkimiehen (vaimo on alaikäinen). 1990-luvulla oli lisäksi klooni-Hämähäkkimies (vaimo on naimisissa kloonin kanssa, joka onkin alkuperäinen!) ja John Byrnen retro-Hämähäkkimies (tappakaa minut).
Tarkemmin ajateltuna on esitettävä kysymys: mikä helvetti on vialla Hämähäkkimies-sarjakuvissa? Noin yleensä?
Hämähäkkimiehen myyttisen status quon etsintä ei rajoitu ainoastaan sarjakuviin. Spider-Man -elokuvasarjakuvakin palautetaan alkupisteeseensä sarjan neljännessä osassa, jossa Peter Parker on jälleen lukiossa. Eikä toivon mukaan naimisissa.
Tietysti hahmon ”juuret” ovat suhteellinen käsite. Suuri osa lukijoista on parinkymmenen vuoden ajan lukenut ainoastaan naimissa olevan Hämähäkkimiehen tarinoita, joten onnellisesti avioliitossa viihtyvä trikoohemmo on heille se tuttu versio ja 2000-luvun lopun merkillinen käänne varmasti siksi kaksin verroin ärsyttävämpi.
On tosin myönnettävä, että Straczynskin jäljiltä hahmo oli sellaisessa umpikujassa, että äärimmäiset keinot olivat tarpeen hahmon kuntouttamiseksi. Ymmärrän siis motiivit, joskin metodit olivat kammottavan epäonnistuneet.
Lopputulos, taasen, on oikein kelvollinen. Uutta sinkku-Hämähäkkimiestä kirjoittaa ja kuvittaa vuorotellen useampi tekijä ja kokonaisuus on pysynyt vuoden päivän hyvinkin vireänä. Yllättäen myöskin vuoden ympäri jatkuneet pitkät taustatarinat – muun muassa Hämähäkkimieheksi tekeytyvät murhaajat ja New Yorkin pormestarinvaalit, joihin superhahmot sekaantuvat – ovat avautuneet johdonmukaisesti, vaikka päätarinoita onkin ollut kirjoittamassa armada sinänsä kelpoja senttareita, muassaan Mark Guggenheimin, Mark Waidin ja Zeb Wellsin kaltaisia rutinoituneita kynäilijöitä. Kuvituspuolella on nähty niin sellaisia työhevosia kuin Barry Kitson ja John Romita Jr. kuin Marcos Martinin kaltaisia uusia kykyjä. Kerrankin luomistyö komitean kautta on ollut menestyksekästä. Siitäs sait, auteur-teoria!
Lapsi saattoi mennä pesuveden mukana viemäriin kun Hämähäkkimiehen historia kirjoitettiin uusiksi, mutta ainakin amme on puhdas. Ongelmiin on kuitenkin törmätty aina, kun hahmon menneisyys tulee puheeksi tarinoissa. Näyttää nimittäin siltä, että kirjoittajatkaan eivät ole aivan kartalla siitä mitkä osat hahmon historiaa on muutettu ja mitkä ovat pysyneet samoina. Kaikki yritykset selvittää hahmon melkein 50-vuotisen historian hätäisesti uudelleenkirjoitettua sotkua ovat kuin pyöreän palikan hakkaamista kolmikulmaiseen reikään laatikossa, joka on täynnä pernaruttoa.
Tämä on johtanut tahattoman koomisiin kohtauksiin, jossa hahmot ikään kuin tiedostavat elefantin huoneessa ja yrittävät nolona väistellä aihetta. Jotan tällaista, siis:
– Muistatko, Peter, kun minä kuolin ja minut haudattiin?
– Toki, Harry. Onneksi olitkin vain monta vuotta Euroopassa kertomatta kenellekään!
– Entä se yksi kerta, jolloin kuolleeksi luultu isäni varasti sinun ja vaimosi –
– Tyttöystäväni. Tai avovaimoni, en tiedä?
– …tyttöystäväsi lapsen, korvasi tätisi näyttelijällä, joka kuoli ja tappoi lapsenne?
– HÄMÄHÄKKIVAISTONI VAROITTAA thwipp
Tiivistääkseni: kunhan Hämähäkkimies-tarinat eivät mainitse sitä yhtä asiaa – hahmon historiaa – jonka vuoksi valtaosa faneista lehtiä ostaa, on menestys taattu … hetkinen.
* Pelastaako Obama sittenkin kaiken?
Kirjoitettu 17.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.
Viime viikolla kommentoin uutista, jonka mukaan Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -lehtiä. Ivasin kyynisesti ajatusta, että Obaman kiinnostuksella sarjakuvia kohtaan voisi olla sama vaikutus sarjakuvien myyntiin kuin presidentti Kennedyn James Bond -harrastuksella väitetään olleen kyseisen kirjasarjan menestykseen.
Ehkä pessimismini oli kuitenkin aiheetonta. Ehkä tämä pikku-uutinen kanadalaisessa Times Colonistissa on vain alkusoitto suurelle Hämähäkkimies-renessanssille. Uutisessa haastatellaan Victorian kaupungissa sarjakuvakauppaa pyörittävää Gareth Gaudinia, joka kertoo myyvänsä tällä hetkellä 30-35 Spider-Man-lehteä päivässä. Aiemmin hän myi niitä kolme tai neljä viikossa, ja melkein kaikki uudet ostajat ovat maininneet Obaman.
Myynti on siis 70-kertainen.
Tosin Gaudin ei sano, kuinka kauan tämä myyntipiikki on tähän mennessä kestänyt, emmekä tietenkään voi tietää, kuinka kauan se tulee vielä jatkossa kestämään. Ja kyseessä on vain yksi kauppa alueella, jolla on jo aiempia yhteyksiä Hämähäkkimieheen (Todd McFarlane asui ennen läheisessä Maple Bayn kaupungissa). Mutta jos ekstrapoloidaan hurjasti ja oletetaan, että myynti on kasvanut universaalisti samassa suhteessa tuoreimman numeron kohdalla, niin normaaliin n. 70 000 kappaleen myyntiin verrattuna lehtiä menisi kaupaksi n. 4 900 000 kappaletta.
Viisi miljoonaa.
Mikään yksittäinen sarjakuvalehden numero ei ole myynyt Yhdysvalloissa niin paljon sitten 90-luvun spekulaatiomarkkinoiden uusi-ykkösnumero-erikoishologrammipainatus-vaihtoehtokansi-villitysten (Todd McFarlanen Spider-Man #1 myi 2,5 miljoonaa kappaletta vuonna 1990).
Pystyvätkö amerikkalaiset kuluttajat tekemään uuden presidenttinsä johdolla sarjakuvalehdestä taas hittituotteen? Mitä tähän sanoo Puuha-Pete?
(h/t Lurker)
* Barack Obama ja sarjakuvat
Kirjoitettu 11.11.2008 - Rami Rautkorpi. Kategoriassa Kolumni.
Telegraph.co.uk:n mukaan yksi 50 asiasta, joita emme ehkä tiedä Barack Obamasta, USA:n tulevasta presidentistä, on se että hän keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -sarjakuvia. Lisäksi Obamalla on yhteyksiä myös maailman suurimpaan supersankariin, ja tätä kommentoin Teräsmies elää -blogissa.
Obaman presidenttikaudelta ei tule haasteita puuttumaan: Yhdysvaltain kansainvälisen maineen korjaaminen, oikeusvaltion periaatteiden palauttaminen, talouden pelastaminen – mutta olisiko Obamasta myös amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden pelastajaksi? Bladesta alkanut Hollywoodin supersankaribuumi on kestänyt jo vuosikymmenen, eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta sarjakuvien myynnissä ei ole näkynyt elokuvateatterien lipputuloihin verrattavaa räjähdystä.
Jos kuitenkin tieto leviää, että presidentti Obama on sarjakuvakeräilijä, seuraukset voivat olla huomattavat. Legendan mukaanhan James Bondit muuttuivat vain yhdestä kioskikirjasarjasta muiden joukossa bestsellereiksi, kun kansan suuresti ihailema presidentti John F. Kennedy mainitsi, että Bondit olivat hänen suosikkilukemistoaan. Presidenteillä uskotaan olevan hätkähdyttävä kyky vaikuttaa trendeihin: Kennedyn kerrotaan aiheuttaneen romahduksen hattujen myynnissä esiinnyttyään virkaanastujaisissaan pää paljaana. Enkä yhtään ihmettelisi, jos joku sanoisi että ennen Kennedyä miehillä ei ollut tapana pettää vaimojaan kurvikkaiden blondien kanssa. En tietenkään uskoisi sitä, mutta en yhtään ihmettelisi jos joku yrittäisi väittää niin.
Mutta palatakseni aiheeseen… joudun turvautumaan tyhjänpäiväiseen pop-psykologiaan, koska yhden rivin sarjakuvauutisesta ei saa paljon järkevää sanottavaa.
Ei ole mikään ihme, että Barack Obama pitää Hämähäkkimiehestä. Hän on tietenkin sisäistänyt Hämähäkkimiehen moton: suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Kuten Peter Parker, jonka vanhemmat kuolivat kun hän oli vasta pikkupoika, Obama ei juurikaan tuntenut oikeaa isäänsä (Obaman vanhemmat erosivat, kun hän oli kaksivuotias, minkä jälkeen hän tapasi isänsä vain kerran ennen tämän kuolemaa auto-onnettomuudessa). Osan nuoruudestaan Obama eli isovanhempiensa huostassa, ja he olivat vanhoja, ihan niin kuin Ben ja May Parker.
Ööh.
Hämähäkkimiehessä on kuitenkin se mielenkiintoinen piirre, että toisin kuin muut ykkösrivin supersankarit Teräsmies, Batman ja Ihmenainen, hän on täysin supersankariasunsa peitossa. Hämähäkkimiehellä ei ole ihonväriä, joten tummaihoisen lukijan on saattanut olla helpompi samaistua häneen kuin muihin, silmiinpistävästi valkonaamaisiin supersankareihin. Paul Jenkins itse asiassa kirjoitti joitain vuosia sitten tämän ajatuksen ympärille tarinan (Hämähäkkimies 8/2002).
Conan ehkä vetoaa Obamaan toisella tavalla. Supersankareita yleensä pidetään keskenkasvuisten voimafantasioina, mutta kuten Hämähäkkimiehen esimerkki osoittaa, tärkeä supersankarien piirre on sitoutuminen yhteisen hyvän palvelemiseen. Supersankareissa on pitkälti kyse rajoituksista, itsensä kieltämisestä. Kimmerian Conan on sen sijaan individualisti ja hedonisti.
Tämä ei tarkoita, että Conan olisi moraaliton. Hän noudattaa omaa säännöstöään, ja hänen silmissään niin sanottu sivistys näyttäytyy usein tekopyhänä ja korruptoituneena. Obama on kirjoittanut muistelmateoksessaan Dreams From My Father, kuinka hän huomasi nuorena pystyvänsä tulemaan helposti toimeen valkoisten maailmassa olemalla vain kohtelias ja rauhallinen. Ihmiset olivat helpottuneita tavatessaan hyväkäytöksisen nuoren mustan miehen, joka ei vaikuttanut jatkuvasti vihaiselta. Mutta nuorella mustalla miehellä olisi ollut paljonkin syitä olla vihainen tuolloin, varmasti vielä nykyäänkin. Conan on Obamalle se polku, jota hän ei valinnut.
* “Touching me, loving me”
Kirjoitettu 14.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Kolumni.
Olen päättänyt päivittää Katuojaa mahdollisuuksieni mukaan joka päivä. Itseni tuntien lipsun tästä tavoitteesta viimeistään ylihuomenna. (Niille, jotka laskevat: tämä on itse asiassa torstain päivitys etuajassa.) Koska joka ikiselle päivälle ei riitä puoliksikaan järkevää ajatusta kirjoitettavaksi saati sitten sarjakuvaa arvioitavaksi, toisinaan saatte nauttia satunnaisista linkeistä tai havainnoista.
Tällä viikolla olen havainnut seuraavan uskoa ihmisyyteen horjuttavan asian: Yhdysvalloissa on ilmeisesti julkaistu sarjakuva, jossa Hämähäkkimies tappaa vaimonsa radioaktiivisella siemennesteellään. Alla dialogia sarjakuvasta. Hämähäkkimies puhuu kuolleelle vaimolleen:
“Oh God, I’m sorry! The doctors didn’t understand how it happened! How you had been poisoned by radioactivity! How your body slowly became riddled with cancer! I did. I was… I am filled with radioactive blood. And not just blood. Every fluid. Touching me… loving me… Loving me killed you!”
Tietysti kyseinen sarjakuva, Spider-Man: Reign #3, sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joten tekijöillä on vapaat kädet tehdä hahmolla tai tämän nesteillä mitä lystäävät ilman pelkoa seuraamuksista. En ole myöskään lukenut tarinaa, joten se voi olla vaikka kuinka merkittävän hyvä – minä kuitenkin pidän Kaare Andrewsin töistä. Eikä sarjakuva varsinaisesti mainitse, mistä … rakkauden seurauksena välittyvästä ruumiineritteestä on kyse, mutta viimeaikaisten tarinoiden jälkeen ei liene hirvittävää ennakkoluuloisuutta olettaa pahinta. Lieventävistä asianhaaroista huolimatta Spider-Man: Reign vaikuttaa viimeisimmältä kierteeltä siinä vastustamattomassa hulluuden spiraalissa, joka on nykyisen Marvelin tulkinta Hämähäkkimiehestä.
Voitte kirjoittaa itse oman vitsinne “verkkonesteestä” tähän. Voi Marvel, mitä et tekisikään viihdyttääksesi minua?
Hyvää ystävänpäivää kaikille!
Via The Savage Critics.
* Ota silmä käteen ja katso
Kirjoitettu 5.02.2007 - Otto Sinisalo. Kategoriassa Arvio.
Katuoja täytti eilen viisi vuotta. Sen kunniaksi jotain, jota olen tehnyt hyvin, hyvin monta kertaa: arvio viimeisimmästä Hämähäkkimiehestä.
SPIDER-MAN 1/2007
Egmont kustannus
J.M. Straczynski, Mike Wieringo, Pat Lee
52 sivua, värillinen
Lue tämä lause niin monta kertaa, että uskot kyseessä todellakin olevan uskollinen juonikuvaus SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta:
Hämähäkkimies hakataan kuoliaaksi sen jälkeen kun pahis syö tältä silmän päästä.
Kyllä, armoitettu käsikirjoittajanero J. M. Straczynskin (mm. Walker: Texas Ranger) masinoiman Toinen-cross-overin puolessavälissä seksuaalisesti ambivalenttien uusromantikkojen päiväkuvitelmista karannut Morlun – myöskin Straczynskin idea, pysäyttämätön pahis, joka viimeksi hänet tavatessamme räjähti kaasuksi – hakkaa Hämähäkkimiehen kuoliaaksi.
Ja. Syö. Tämän. Silmän.
Kun olin kymmenvuotias ja luin J.M. Dematteisin ja Mike Zeckin Kraven-tarinan, jossa roisto hautasi Hämähäkkimiehen, uskoin tosissani, että hahmo on lopullisesti kuollut. Supersankari tietysti kaivautui ulos haudastaan pian, puisteli mullat päältään ja jatkoi seikkailua. Vähän aikaa olin kuitenkin vakuuttunut Peter Parkerin kohtalon lopullisuudesta.
Voimme päätellä tästä erinäisiä asioita. Ensinnäkin, olin todistettavasti tyhmä lapsi. Toiseksi, tyypit, joiden etunimien alkukirjaimet ovat J.M. haluavat jostain syystä tappaa Hämähäkkimiehen. Kolmanneksi: Hämähäkkimies ei tainnut oikeasti kuolla. Tiedän, minäkin yllätyin pääsisäisen prosessorini valtavasta suoritus- ja päättelykyvystä.
Muistatteko ajan, kun kaikki J.M. Straczynskin (mm. He-Man) kirjoittama tuotos ei aiheuttanut väkevää myötähäpeää lukijassa? Hienoja aikoja, ne. Viisi vuotta takaperin, kun aloin kirjoittamaan sarjakuvista, Straczynskin (mm. Legend of the Rangers) Spider-Man vaikutti hyvinkin tuoreelta, takaisin konseptin juurille palaavalta mutta silti innovatiiviselta supersankarifiktiolta. Jonkin aikaa se olikin juuri sitä, mutta Straczynskin (mm. Murhasta tuli totta) syöksykierre alkoi vaivihkaa ja pian huomasimmekin tuijottavamme suoraan Vihreän Mennikäisen orgasmin hetkellä vääntelehtiviin kasvoihin.
Toinen-tarinan suurin ongelma on sen itsetarkoituksellinen tärkeys. Hämähäkkimies tekee kuolemaa sivukaupalla ja sitten seurataan tämän vaimon kyynelehtimistä. Absurdiksi touhu menee viimeistään, kun Wolverine käyttää käänteispsykologiaa lohduttaakseen Mary Janea. Sosiopaattinen tappaja suruterapeuttina olisi missä tahansa tarinassa koominen elementti, mutta Toisessa se esitetään yhtä vakavana kuin koko tärkeilevä kokonaisuus. Alkupään kuvittaa taitavasti karrikoiva Mike Wieringo, joka on nyt piirtämässä täysin väärää tarinaa. Loppuosan kuvittaa Pat Lee, joka on aina kuvittamassa väärää tarinaa.
Toinen ei varsinaisesti ole sellainen tarina, jota haluan lukea Spider-Man-lehdestä. Toisaalta, jos juttu olisi vedetty kaikkine silmänsyömisineen tarpeeksi överiksi, sillä olisi voinut olla jonkinlaista viihdearvoa. Nyt on vain vaikea ymmärtää, kenelle tarina on suunnattu. On sääli, että veteraanikirjoittaja Peter Davidin (joka vastasi Toisen ensimmäisistä kappaleista) tarinat alkavat keskeltä tympeää ja ylipitkää cross-overia. Davidin humoristinen ote kun sopii Hämähäkkimieheen paremmin kuin Straczynskin (mm. Jayce and the Wheeled Warriors) pönöttäminen.
Kuvaavaa lienee, että ainakin englanninkielisillä markkinoilla Hämähäkkimieslehdet ovat menettäneet lukijoitaan Hollywood-filmatisoinneista ja isosti markkinoiduista cross-overeista (Toinen ja tuleva Civil War) huolimatta. Syynä voi olla vain tarinoiden sisältö: sekä hahmo että yleisö on ymmärretty traagisesti väärin.
SUOSITUS: Jos pohdit, miksi Egmont kustannus julkaisee Spider-Man seikkailee -lehteä, joka sisältää substandardeja mutta harmittomia tarinoita lapsille (mukana bonuslelu!), lue tämä Spider-manin numero etkä joudu enää vaivaamaan päätäsi.
Katuoja@Twitter
- No public Twitter messages.
Linkit
- Anime-lehti
- Helsingin sarjakuvafestivaalit
- Kvaak.fi
- Sarjakuvakeskus
- Suomen sarjakuvaseura RY
- Tähtivaeltaja
Archives
- April 2011 (1)
- November 2010 (1)
- September 2010 (1)
- July 2010 (1)
- April 2010 (2)
- March 2010 (2)
- February 2010 (7)
- October 2009 (1)
- September 2009 (2)
- August 2009 (2)
- July 2009 (1)
- June 2009 (2)
- April 2009 (1)
- March 2009 (2)
- February 2009 (3)
- January 2009 (2)
- December 2008 (3)
- November 2008 (18)
- October 2008 (6)
- August 2008 (2)
- July 2008 (2)
- June 2008 (3)
- May 2008 (2)
- April 2008 (3)
- March 2008 (6)
- February 2008 (2)
- January 2008 (4)
- December 2007 (5)
- November 2007 (5)
- October 2007 (6)
- September 2007 (2)
- August 2007 (1)
- July 2007 (2)
- June 2007 (16)
- May 2007 (31)
- April 2007 (30)
- March 2007 (31)
- February 2007 (19)
- January 2007 (5)
- December 2006 (2)
- November 2006 (2)
- October 2006 (6)
- September 2006 (1)
- August 2006 (1)
- July 2006 (2)
- June 2006 (1)
- May 2006 (4)
- April 2006 (3)
- March 2006 (4)
- February 2006 (2)
- January 2006 (2)
- December 2005 (4)
- November 2005 (1)
- October 2005 (6)
- September 2005 (4)
- August 2005 (4)
- July 2005 (1)
- June 2005 (3)
- May 2005 (4)
- April 2005 (2)
- March 2005 (4)
- February 2005 (1)
- January 2005 (1)
- December 2004 (3)
- November 2004 (6)
- October 2004 (4)
- September 2004 (8)
- August 2004 (5)
- June 2004 (5)
- May 2004 (3)
- April 2004 (2)