Katuoja

Minä ja Riikka kävimme YleX:n kutsumana katsomassa Dave Gibbonsin (ja jonkun kirjoittajan, joka halusi nimensä pois alkuteksteistä) sarjakuvaan perustuvan Watchmen-elokuvan. Kaunotar ja Sarjisfriikki -esityksemme kuulet YleX-kanavalta tänään kello 13.30. Jutun voi kuunnella nyt myös Yle Areenasta.

Koska elokuvaa seuranneet kommenttini ovat lähinnä koulutyttömäistä kikatusta, puran leffaa hieman tekstiksikin.

Ensinnäkin Watchmen on uskollinen. Zack Snyder tulkitsee alkuperäisteosta kuin syvästi uskonnollinen ohjaaja tulkitsisi Raamattua elokuvaksi. On vaikea määritellä, miksi on kiinnostavaa nähdä näin pedantti sovitus, varsinkin kun tulkinta on tehty visuaalisesta mediasta toiseen eikä esimerkiksi kirjasta elokuvaksi. Tutut kuvat räväytettänä silmien eteen seinän kokoiseksi suurennettuna, musiikin pauhatessa taustalla aiheuttavat kuitenkin jonkinlaisen alkukantaisen tunnistamisreaktion ja paikoin Watchmen onkin hykerryttävä, vastustamaton, vaikka tietäisinkin repliikkejä myöten, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tunteisiin vetoaminen on kuitenkin Watchmen-elokuvan kauneusvirhe. Alkuperäinen sarjakuva oli etäinen, viileä teos, joka tarkasteli hahmojaan vähän niin kuin tiedemies katselisi bakteereja mikroskoopillaan. Watchmen-sarjakuva ei kutsu lukijaa välittämään, vaikka lopulta hän kenties niin tekeekin. Watchmen-elokuva sen sijaan kalastelee varsin räikeästikin reaktioita katsojilta. Toimintakohtaukset ovat tarpeettoman raakaa estetisoitua väkivaltaa, joka ei varsinaisesti saavuta mitään. Sekopäinen naamiokostaja Rorschach näyttäytyy elokuvassa sympaattisena hahmona, vaikka onkin kyseenalainen, vainoharhainen katufasisti. Ja kun Snyder pamauttaa Leonard Cohenin Hallelujah-kappaleen soimaan hidastattuna kuvatun seksikohtauksen päälle, teatterisalin kollektiivinen vaivaantuminen on konkreettista kuin betoniseinä. Voi olla, että Snyder yrittää rakentaa jonkinlaista kritiikkiä toimintafilmeistä samalla tavalla kuin Watchmen-sarjakuva teki kritiikkiä toimintasarjakuvasta. Snyderin yritys jää kuitenkin puolitiehen: kaikki leffan syvyys löytyy alkuperäisteoksesta.

Oli kiinnostavaa kuulla myös leffassa mukana olleiden sarjakuvaan vihkiytymättömien katsojien reaktioita. Snyderin kunniaksi on mainittava, että mukaan ahdetun materiaalin määrästä huolimatta Watchmen-elokuva näytti avautuvan myös ummikoille. Hauskaa oli havaita, että supersankarisarjakuvan kontekstissa taustalla hengaava leijuva sininen kaveri on täysin luontevaa, mutta elokuvassa Dr. Manhattan hämäsi monia, varsinkin kun hahmon alkuperätarina kerrotaan vasta leffan puolivälin tienoilla, sarjakuvan kronologiaa mukaillen.

Kaiken kaikkiaan uskon, että Watchmenista tulee välitön kulttiklassikko ja se mahdollisesti myös muistetaan 2000-luvun supersankarifilmatisointien loogisena päätepisteenä: ensimmäistä kertaa on tehty supersankarileffa, jossa on sovitettu nimen omaan yksittäinen tarina, eikä ainoastaan hahmo tai konsepti. Watchmenin uskottiin olevan pitkään filmauskelvoton sarjakuva, mutta kuten arvelinkin, sovituksistaan tunnettu Snyder oli juuri oikea mies asialle. Kauneusvirheistään huolimatta Watchmen on verraton, rohkea, hävytön menestys.

Ja lopuksi terveisiä maailman Internet-foorumeille: siitä Dr. Manhattanin heiluvasta, sinisestä jättikullista vouhottamisen voi lopettaa koska tahansa. Olen nähnyt isompiakin*.

* Housuissani.

Tagit: elokuva, erektio.

Alla havaintoja The Incredible Hulk -elokuvasta. Sisältää juonipaljastuksia.

Hulk on jättimäinen vihreä hirviö, joka toimii vihalla. Energiaa riittää, sillä Hulkin viha ulottuu myös käsitetason olioihin. Elokuvassa näemme, miten Hulk on vihainen sateelle – mahdollisesti alluusio James Kochalkan Hulk-sarjakuvaan tai Ang Leen Hulk-elokuvaan, jossa Hulkin isä on nanoteknologiasta tehty ukkospilvi ja/tai metafora. Elokuvan lopussa Hulk suuttuu kirjeen kirjoittamiselle, sillä, en tiedä, kirjeet ovat kusipäitä. Päätellen kritiikeistä, tietokonegrafiikan esittämä Hulk ei ilmeisesti ole riittävän realistinen. Koska luoja tietää, että jättimäinen vihreä mies joka käyttää autoja nyrkkeilyhansikkaina on selvästi maailman realistisin asia.

“Lopultakin, olen löytänyt elokuvan juonen!”

Bruce Banner (Edward Norton) on gammasäteilyllä myrkytetty mies, joka muuttuu Hulkiksi aina kun suuttuu tai, kuten Louis Leterrier meille opettaa, kiihottuu seksuaalisesti. Banner on myös nerokas tiedemies. Hän demonstroi tätä ilmiantamalla itsensä ja saattamalla läheisensä vaaraan tämän tästä. Hän hyppää helikopterista kuolemaansa sillä hei, se toimi Ylivertaisissa.

Liv Tyler esittää Betty Rossia, joka on Bannerin kärsivä rakastettu. Hänen supervoimansa on kyky itkeä koko ajan, joka tilanteessa. Lisäksi hän kulkee jatkuvasti suu auki aivan kuin hän yrittäisi pyydystää hyönteisiä. Myös Ross on nerokas tiedenainen, joka ilmenee tavasta, jolla hän toisinaan käyttää valkoista takkia.

Joku tyyppi esittää Leonardia, Bettyn poikaystävää. Betty jättää tämän, koska hän ei kärsi säteilymyrkytyksestä, ei ole armeijan jahtaama eikä muutu vihreäksi hirviöksi aina kun saa erektion.

William Hurtin esittämä “Thunderbolt” Ross on Hulkin verivihollinen ja Yhdysvaltain armeijan kenraali. Ilmeisesti Hurt ei ole lukenut käsikirjoitusta, vaan näyttelee Rossia aivan kuten hahmo olisi edes jollain pinnallisella tasolla ei-mielipuoli. Ross on palkittu kenraali, joka johtaa Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaosta. Hänen Hulkinvastaisiin strategioihinsa kuuluvat muun muassa neulapyssyillä varustetut kommandot, erittäin lähellä Hulkia lentävät helikopterit ja kymmenien miesten tapattaminen ilman järkevää syytä. Jatko-osassa hän yrittää taltuttaa Hulkin antamalla tälle synttärilahjan, jonka sisällä onkin pommi, joka räjähtää ja nokeaa Hulkin kasvot.

Tim Roth esittää Emil Blonskya, joka on ei mistään järkevästä syystä venäläis-brittiläinen sotilas. Hän super-multietnisyytensä kuitenkaan ei auta tätä voittamaan Hulkia. Onneksi Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaostolla on ylijäämävarasto 60 vuotta vanhaa supersotilasseerumia, jota Ross on valmis jakamaan Blonskylle jostain syystä. Supersankarifanien mielestä tämä on megasiistiä (Kapteeni Amerikka!), muun yleisön mielestä aavistuksen omituista. Blonsky käyttää Kapteeni Neuvosto-Britannian supervoimiaan ensin ampuakseen Hulkia mahdollisimman pienikaliiperisella aseella, sitten seisoakseen Hulkin edessä niin että Hulk voi rikkoa jokaisen luun tämän ruumissa. Blonsky on myös palkittu sotaveteraani ja taktinen nero.

“Tässä, Bruce! Lisää juonta!”

Joku toinen tyyppi esittää Samuel Sternsia, joka on myös nerokas tiedemies. Hän pakottaa Bannerin muuttumaan Hulkiksi, mutta sitä ennen sitoo hänet kiinni ohuilla nahkavöillä, jotta kerrostaloja rikkova hirviö ei pääsisi pakoon.

Robert Downey jr. tekee cameo-roolin ilmestymällä Robert Downey jr.:n luontaiseen elinympäristöön, baariin, elokuvan lopussa. Robert Downey jr.:n cameo on käsittämätön kaikille, paitsi pakkomielteisesti netin leffapalstoja lukeville. He harmittelevat sitä, että baarissa ei vierailtu aiemmin, sillä sitten olisimme saaneet Rautamies vs. Hulk -elokuvan.

Juoni puuttuu kokonaisuudesta merkillisesti melkeinpä kokonaan ja koostuu lähinnä Bannerin yrityksestä päästä pisteestä A pisteeseen B ja noin seitsemästäkymmenestä toimintakohtauksesta.

“Olen ansassa The Transporterin ohjaajan elokuvassa!”

Tagit: elokuva, erektio, Marvel.

Olen antanut näillä sivuilla Tähtivaeltaja-lehdelle useita kertoja oraalisiin seksuaalisiin palveluksiin vertautuvaa ylistystä, pitkäaikainen kiimainen fanipoika kun olen. Siltikin, kertauksen vuoksi: Tähtivaeltaja on Suomen, ja ehkä koko maailman paras science fiction -aikakauslehti, jossa syvä tietämys alasta yhdistyy tinkimättömään gonzo-asenteeseen. Slurp, slurp, slurp.

Nyt Tähtivaeltaja on, jos mahdollista, entistäkin kiihottavampi:

Juuri ilmestyneessä numerossa 1/2008 alkaa Katuojan pohjalla -vakiopalsta, jossa minulle annetaan sivun verran tilaa jauhaa sarjakuvista. Ensimmäiseen julkaistuun arvioon on kylläkin kierrätetty jo aiemmin julkaistu teksti, mutta lehdessä on toki muutakin sarjakuva-asiaa, muun muassa Jouko Ruokosenmäen pitkä ja ravisuttava dissektio Dave Simin Cerebuksesta.

Voi herra Tähtivaeltaja, kuinka se on noin suuri?!

Tagit: erektio.

CHRONICLES OF WORMWOOD
Garth Ennis, Jacen Burrows
Avatar Press
144 sivua, värillinen

En ole, lievästi sanottuna, uskonnollinen ihminen. Uskonto on parhaimmillaan harmitonta ajanhukkaa, pahimmillaan ajatusrutto, joka usuttaa ihmisiä käyttäytymään mielipuolisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, jotkut parhaista ystävistäni uskovat näkymättömiin ja kuolemattomiin avaruussupersankareihin, joita kiinnostaa kovasti muinaisen Lähi-Idän politiikka ja seksielämäni. Se ei tee heistä välttämättä huonompia ihmisiä, mutta ei kyllä parempiakaan.

Minulla ei ole koskaan ollut henkilökohtaista suhdetta uskontoon, joten koen aiheen hieman etäiseksi. Vastaavasti minulla ei ole erityistä tarvetta hyökätä uskontoja vastaan. Toista maata on parantunut katolilainen Garth Ennis, jonka pääteos Preacher syntyi miehen rakkaudesta westerneihin ja suoranaisesta katkeruudesta kristinuskoa kohtaan.

CHRONICLES OF WORMWOOD -minisarjassa Ennis palaa uskontoteemojen pariin. Tarinan nimihenkilö on Antikristus, joka työskentelee yhdysvaltalaisen TV-yhtiön tuottajana. Hän hengailee puhuvan jäniksen ja aivovammaiseksi hakatun Jeesuksen toisen tulemisen kanssa baarissa. Wormwood yrittää olla ihmisiksi, mutta päätyy kuitenkin olemaan vähän mulkvisti. Asiaa ei auta Wormwoodin sorkkajalkainen isä, joka yrittää painostaa poikaansa aloittamaan Ilmestyskirjan povaaman maailmanlopun. Wormwoodia ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa, joten vihtahousu joutuu keksimään vaihtoehtoisia keinoja apokalypsin aloittamiseen.

Kokonaisuus on totta puhuen koko lailla kauhea sotku. Ennisillä on kaikkein tyhmimmissäkin töissään aina jotain sanottavaa, kuten on nytkin. Tarinassa on muun muassa hyvä tulkinta Jeesuksesta, joka palaa aina uudestaan ihmisten tapettavaksi sekä oivaltava retki tuonpuoleiseen, jossa kaikki saavat ansionsa mukaan – muun muassa itsemurhapommittaja, jonka luvatut 72 neitsyttä ovatkin lauma kirkuvia vauvoja hoidettaviksi. Tarinan ytimenä on kelpo teema vanhempiensa odotusten varjossa elämisestä sekä Preacheristakin tuttu kehotus heittää tuonpuoleiset auktoriteettihahmot romukoppaan ja ottaa vastuu omasta elämästään.

Näistä aineksista saisi aikaiseksi veikeän satiirin, eikä Ennis petä esimerkiksi kirjoittaessaan elävää dialogia hahmoilleen. Valitettavasti vain Avatar-kustantamo tuntuu olevan tyytyväinen vain saadessaan Ennisin kirjoittamaan heille eikä kukaan ole näemmä toimittanut kokonaisuutta millään tavoin. Tästä johtuen Ennis käyttää joka ikisen mahdollisen tilaisuuden alatyylisten vitsien kertomiseen. Kulli sitä ja perverssi tätä ja tissit ja mulkut ja perseet ja sperma ja Paavi nussimassa nunnia ja vetämässä huumeita. Ennisilla on jonkinlainen kirjoittajan Touretten oireyhtymä, jota hän ei ole tunnu edes yrittäneen hallita. Hän heittää joka ikisen keskenkasvuisen pilan tarinaan, haluten shokeerata pippuroimalla jumalpilkkansa härskeillä heitoilla, mutta onnistuu vain vittu hukuttamaan orgasmi kaikki mulkku ideansa pillu hälyääniin. Anaali ryntäät peppuseksi.

Ennis on tehnyt yhden epäonnistuneimmista käsikirjoituksistaan, mutta se ei silti ole suurin ongelmani Chronicles of Wormwoodin kanssa. Se on kuvittaja Jacen Burrows.

Maailma on täynnä huonoja piirtäjiä, joiden kyvyttömyydelle voi ilkkua. Kuka tahansa näkee, ettei Rob Liefeld osaisi piirtää tiekarttaa oman kotinsa vessaan, saati sitten sommitella sivua. Michael Turnerin persnaamaisille mongoloidi-ihmisille ja heidän otsastaan kasvaville korville voi vastaavasti hihitellä. Mutta Jacen Burrows on aivan omanlaisensa isku vasten kasvoja.

Päällisin puolin hänen töissään ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Ihmiset näyttävät ihmisiltä, jakkarat jakkaroilta ja kuvien perspektiivit ovat jokseenkin kohdillaan. Burrowsilla on kuitenkin yliluonnollinen kyky asetella elementit ruutuihinsa siten, ettei kuvissa ole lainkaan jännitettä. Burrows voi piirtää enkeleitä noutamassa sieluja, näkymiä helvetistä tai maailmanlopun, mutta lopputulos on poikkeuksetta yhtä jännittävä kuin kuvitus budjettiriihestä Läyliäisten kunnantalolla. Burrowsin sivuilla leijuu kuvia ja tekstiä, mutta jotenkin silti ne ovat täysin tyhjiä.

Varoitus: Jacen Burrowsin kuvittama seksikohtaus saattaa aiheuttaa lukijassa pysyvää seksuaalista haluttomuutta

Burrows on mysteeri. Kuinka hän oikein tekee sen? Miten voi olla mahdollista tehdä jokaisesta kuvasta niin kliininen, niin vailla syvyysvaikutelmaa, niin täysin yhdentekevä? Chronicles of Wormwood on kuin jonkinlainen perverssi optinen harha. Burrowsin ansiosta se on sarjakuva, jonka jokaiselta sivulta huokuu tyhjyys, poissaolo. Kuin katsoisi peiliin, mutta ei näkisi itseään. Hyvin eksistantialistista.

SUOSITUS: Viiden pennin Preacher, kuvittajanaan negatiivisen ulottuvuuden Steve Dillon. Välttäkää.

Tagit: Avatar, erektio, Garth Ennis.

Hip Today: Um… (Varoitus: Sivu soittaa rokkia.)
Comics212.net: Afraid of Cock.

Remiksauksen lähdemateriaalit:
Justice Society of America #7
Superdickery.com: Seduction of the Innocent.

Tagit: DC, erektio, Linkit, Satiiri.