Katuoja

En ole lukenut Brad Meltzerin DC:lle kirjoittamaa Identity Crisis -minisarjaa, mutta olen lukenut siitä Internetissä. Ei ole tietenkään täysin reilua arvioida sarjakuvaa sen perusteella, mitä muut sanovat siitä, joten tyydyn vetämään villejä johtopäätöksiä siitä, mitä Meltzer on itse sanonut sarjakuvastaan. Näin hän puhui viime kesän San Diego Comic-conissa Comicon Pulsen mukaan:

“We are reclaiming the Silver Age. All those stores (sic) people thought were stupid. We’ll pull them all back.”

Brad Meltzer halusi ottaa supersankareiden hopeakauden takaisin, kuin mainari anastetun valtauksensa. Keneltä? Pieneltä pojalta, joka rakastaa supersankarisarjakuviaan, eikä suostu luopumaan niistä. Sen pienen pojan nimi on Brad Meltzer.

En halua spoilata tarinaa keneltäkään, koska menee vielä puolisen vuotta, ennen kuin Identity Crisis kootaan yksien kansien väliin, mutta lyhyt johdatus tähän teokseen varmaankin antaa hieman perspektiiviä Meltzerin lausuntoon. Tapahtumien keskipisteessä on B-luokan sankari Kumimies, jonka vaimo Sue murhataan ja poltetaan karrelle — ei välttämättä siinä järjestyksessä — minkä jälkeen paljastuu, että Sue oli raskaana. Näin siis ensimmäisessä numerossa.

Toisessa numerossa Sue raiskataan.

Se on takauma.

Joka tapauksessa, vaikka hopeakauden sarjakuvat eivät olekaan erikoisalaani, en muista niissä olleen paljon raiskaamista ja raskaana olevien naisten murhaamista. Ilmeisesti juuri siinä oli ongelma. Kaikki ne tarinat joita ihmiset pitävät tyhminä — ja joita lapset rakastivat — täytyy vallata takaisin, lisäämällä niihin raiskaamista ja murhaamista.

Älkää ymmärtäkö väärin. Enhän minä suinkaan ole suvaitsematon — yksi suosikkisarjakuvistani sisältää raiskaamista ja murhaamista. Kaikki sarjakuvat eivät kuitenkaan voi olla Watchmenejä. Joidenkin sarjakuvien ei ollut ikinä tarkoitus olla Watchmenejä, vaan lapsille sopivaa viihdettä — joka ehkä sisälsi syvempiäkin merkityksiä, ainakin jos kysytään Grant Morrisonilta. Silloin kun hän on napsinut sieniä. Joka tapauksessa nuo sarjakuvat ehkä vaikuttavat tyhmiltä nykyään, mutta eihän se johdu siitä, että ne olisivat mitenkään muuttuneet. Muutos on tapahtunut lukijoissa. Nykyään he ovat useimmiten täysi-ikäisiä, tai kuten he haluaisivat itseään kutsuttavan, aikuisia.

“Minä olen aikuinen! Minä teen arvokasta työtä, maksan laskuja, äänestän poliittisesti valveutuneesti! En minä voi pitää lasten sarjakuvista, koska minä olen aikuinen!”

Jotenkin on päädytty sellaiseen tilanteeseen, että lapsille sopivia sarjakuvia pidetään aikuisille sopimattomina. “Kaikenikäisille tarkoitettu” aiheuttaa automaattisen hylkimisreaktion supersankarifanien keskuudessa. “Lapsille tarkoitettu” on jo suoranainen pedon merkki.

Ehkä tästä kaikesta voidaan syyttää Fredric Werthamia. Wertham syytti sarjakuvia viattomien lasten turmelemisesta, ja ennen pitkää Comics Code puhdisti amerikkalaiset sarjakuvat lapsille sopimattomista aineksista. Seurauksena oli huikean korkeakulttuurisen EC Comicsin kaatuminen ja sarjakuvien yleinen alennustila, joka myös supersankarien hopeakautena tunnetaan. Laatusarjakuvan ystävät eivät ole koskaan antaneet anteeksi tätä Werthamille, Comics Codelle, eivätkä ilmeisesti myöskään näiden lukemattomille rikostovereille — eli lapsille. Nykytilanne on siis seurausta siitä, että hopeakauden supersankarisarjakuvia ahmineet lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, jotkut ovat päätyneet tekemään supersankarisarjakuvia ammattimaisesti, ja näistä jotkut ovat huomanneet, että ne sarjakuvat, joita lapsi heidän sisässään edelleen rakastaa, eivät ole sellaisia sarjakuvia, joista heidän on kypsinä aikuisina lupa pitää. He ovat nähneet vihollisen, ja he itse ovat se.

Sen vielä ymmärrän, että sarjakuvantekijät haluavat jättää lapselliset mieltymyksensä taakseen, ja tehdä sellaisia sarjakuvia kuin he nykyään itse haluaisivat lukea. Kategoria erikseen ovat nämä kirjoittajat kuten Brad Meltzer, jotka ovat julistaneet sodan itseään vastaan. He eivät tyydy kirjoittamaan sarjakuvien tulevaisuutta mieleisekseen, vaan he haluavat kirjoittaa menneisyydenkin uusiksi. Hopeakausi on vallattava takaisin lapsilta.

Supersankarifanin stereotyyppi on sosiaalisesti rajoitteinen täysi-ikäinen mies, joka ei halua päästää irti lapsuutensa suosikkiviihteestä. Se ei ehkä ole kovin mairitteleva mielikuva, ja minun olisi vaikea väittää, että se on epäreilu, mutta parempi kai on myöntää se, mikä on. Myöntää se, että pitää niistä lapsellisista tarinoista siitä huolimatta — tai ehkä juuri sen takia — että ne ovat niin lapsellisia, sen sijaan että yrittää retroaktiivisesti muuttaa niitä toisenlaisiksi. Samalla voisi myöntää sen, että sarjakuvateollisuus ei voi selviytyä palvelemalla pelkästään meitä stereotyyppisiä fanipoikia. Kyse ei ole kamppailusta lasten ja aikuisten välillä, tai matala- ja korkeakulttuurin välillä, vaan kyse on vain sarjakuvien selviytymiskamppailusta. Muutos on välttämätöntä, mutta ei riittävää, jos se muutos vain heijastaa saman vanhan — ja vanhenevan — fanikunnan tarpeiden kehitystä. Identity Crisis on patologinen esimerkki tästä kehityksestä. Tai ehkä minä en vain pidä siitä.

Pidin tai en, DC kuitenkin aikoo jatkaa tällä linjalla. Identity Crisis oli ilmeisesti vain alkusoittoa tänä vuonna ilmestyvälle DC Countdownille, jota on mainostettu kuvalla, jossa Batman esittelee Oikeuden puolustajille jonkun kuollutta ruumista. Siinä on mainoskampanja pähkinänkuoressa: “Joku kuolee.” Ja Countdown on nimensä mukaisesti vain lähtölaskenta seuraavalle isolle tapaukselle, jonka oletettavasti on “Crisis 2”, vuonna 1985 DC:n universumin uudistaneen Crisis on Infinite Earthsin uudelleenlämmittely. Ennustukseni mainoslauseeksi: “Lisää jengiä kuolee.”

Jonkinlaista metakommentaaria on jo tullut esille Kurt Busiekin JLA:ssa, jossa Oikeuden puolustajat taistelevat antimateriauniversumin vastinettaan, Rikossyndikaattia vastaan. Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn loistavassa albumissa JLA: Earth 2 oli käynyt ilmi, että Rikossyndikaatin oli mahdotonta voittaa positiivisen materian universumissa, jonka luonteeseen kuuluu se, että hyvä päihittää aina pahan. Tämä metatekstuaalinen deus ex machina on sen verran vaarallinen ase kenen tahansa muun kuin Morrisonin käsissä, että Busiek ottaa sen esille vain todetakseen, ettei se enää päde. Universumien rakenteessa on jokin muuttunut, ja Rikossyndikaatti löylyttää yllättyneet Oikeuden puolustajat. Siinä vaiheessa, kun itse hopeakauden suojeluspyhimys Kurt Busiek tällä tavalla allekirjoittaa lapsekkaan optimismin kuolintodistuksen, on aika olla hieman huolissaan.

Tässäkö se sitten oli? Onko sankareidemme peli pelattu? Ovatko he vihdoin kohdanneet voittajansa… vai löytyisikö Lepakkomiehen varustevyöstä pullo “psykoseksuaalisesti häiriintynyt fanipoika”-karkoitetta?

Kategoria: Kolumni.
Tagit: DC