Katuoja

Edellisessä kolumnissani valittelin supersankarisarjakuvan kieroutuneesti nostalgista nykytrendiä. Vielä en kuitenkaan ole valmis heittämään pyyhettä kehään. Pimeyden voimat voivat raiskata sankareiden mieliä ja mielitiettyjä, mutta vielä ei ole aika luopua toivosta. Ketkä jatkavat taistelua hyvän supersankarisarjakuvan puolesta? Ketkä johtavat heidät voittoon?

Genressä, jossa kunnianhimoisuus on viime aikoina tarkoittanut “kuka keksii obskuureimman hahmon tapettavaksi”, tämän vuoden kunnianhimoisin projekti on GRANT MORRISONIN Seven Soldiers of Victory. Seitsemän uusiin kuosiin muokatun supersankarin seikkailuista kertova Seven Soldiers koostuu aloitus- ja lopetusspesiaaleista sekä seitsemästä neliosaisesta minisarjasta, joiden tarinat nivoutuvat yhteen ilman että yhden ymmärtämiseksi olisi pakko lukea toisia. Tai niin ainakin Morrison väittää. Mielenkiintoisinta projektissa on se, pystyykö Morrison lunastamaan lupauksensa, vai lässähtääkö kaikki aivan totaalisesti. Morrison yrittää pitää seitsemää palloa ilmassa samanaikaisesti, ja hän on tämänhetkisistä supersankarikirjoittajista ehkä ainoa, jolla on mitään mahdollisuuksia onnistua siinä.

Ensimmäinen spesiaali ilmestyi jo, ja yllätyksekseni sitä voisi parhaiten kuvailla aivan liian tutulla sanaparilla “grim & gritty”. Siinä mielessä “grim”, että tarina ei pääty onnellisesti. Sen ei pitäisi olla kovin paha spoileri, sillä pahiksia ei tietenkään voi nujertaa ennen kuin eepos on kunnolla ehtinyt alkamaankaan, ja spesiaalissa esiintyvät “seitsemän sotilasta” — jos mukaan lasketaan myös hänet, joka ei vastannut kutsuun — eivät ole ne, joista tulevat minisarjat kertovat. Siinä mielessä “gritty”, että suuri osa tarinasta tapahtuu autiomaassa, jota kuvatessaan Prometheasta tuttu piirtäjä J.H. Williams moduloi piirrosjälkeään hyvin giraudmaisen hiekanmakuiseksi. Lopputulos on jotenkin epätyydyttävä, melkeinpä ahdistava, mutta ehkä tarkoitus onkin järjestää minisarjoille sen verran synkät lähtökohdat, että ne tuntuvat sitäkin enemmän riemukkaammilta.

Ellei Seven Soldiers kuitenkaan tarjoile sitä vallatonta seikkailuhenkeä, jota odotan, Morrisonilta on tulossa toinenkin sarjakuva, jonka ei ainakaan pitäisi tuottaa sellaista pettymystä. All-Star Superman on Morrisonin definitiivinen tulkinta Teräsmiehestä, maailman parhaasta supersankarista. Taannoisessa Newsaraman haastattelussaan Morrison ainakin sanoi paljon oikeita asioita, mukaanlukien sen, että Teräsmies ei ole Jeesus, että Kill Billin Teräsmies-monologi oli Tarantinon loistavan uran heikoimpia hetkiä, ja että Teräsmies ei ikinä tapa. Siitä en ole aivan varma, että Teräsmiehen kämmenestä singahtava mini-Teräsmies on loistava tarinaidea, mutta täytyy muistaa, että Morrison popsii sieniä. Joka tapauksessa laadun toisena takuuna on FRANK QUITELY, joka on kuvittajana supersankareille sitä, mitä Morrison on kirjoittajana. Quitelyn ensimmäinen kansi All-Star Supermaniin visualisoi täydellisesti Morrisonin haastattelussaan mainitseman mielikuvan Teräsmiehestä pilven päällä varjelemassa meitä kaikkia, kuitenkin niin rentona kuin vain täysin haavoittumaton mies voi olla.

Tai sitten hän on tarpeillaan, mikä ei tosin ole kovin kivaa alapuolella olijoille. Superdickerykin on kiistämättä osa Teräsmiehen ikimuistoista historiaa.

Ei kuitenkaan sen enempää historiasta; palataan tulevaisuuteen, ja tulevaisuus on nyt. Kun sarjakuvassa voi piirtää mitä vain, kuinka niin monet taiteilijat voivat tyytyä vain imitoimaan elokuvissa ja televisiossa tehtyjä asioita? Tämän kysymyksen esittävät ANDY ja LARRY WACHOWSKI alkupuheessaan Burlyman Entertainmentin ensimmäiseen jatkuvaan sarjakuvalehteen “Doc Frankenstein”. Haaste on tietenkin kova, sillä Wachowskien Matrix-elokuvien vaikutteilta on nykyään mahdoton välttyä populaarikulttuurissa. Wachowskit ovat itse ottaneet härkää sarvista päästämällä valloilleen Matrix-elokuvien ulkoasusta pitkälti vastanneet sarjakuvataiteilijat STEVE SKROCE ja GEOF DARROW, ja häpeämätön ratkaisu näyttää todella lupaavalta. Darrow’n ideoima ja Skrocen piirtämä Doc Frankenstein on yhdistelmä Mary Shelleyn ikonisesta hirviöstä ja pulpsankari Doc Savagesta, ja Darrow’n Shaolin Cowboy on… jotain aivan muuta. Darrow’n hillittömästi ylilyövä kuvitustyyli on ilmeisesti kehittynyt patologiseksi Matrixin konseptipiirustusten parissa. Shaolin Cowboyn ensimmäinen numero sisältää viiden aukeaman pituisen panoraamakuvan nimihenkilöä jahtaavasta joukkiosta, jonka hän seuraavilla 11 sivulla silppuaa sensuroimattomalla Darrow-tyylillä.

Wachowskien osuus Shaolin Cowboyssa rajoittuu aiempien tapahtumien kertaukseen ns. ass-ologissa, joka esitetään Cowboyn ratsuna ja matkakumppanina toimivan aasin suulla. Doc Frankensteinissa sen sijaan he vastaavat käsikirjoituksesta, joka on virkistävä vastapaino Matrixien postmodernista hengellisyydestä, joka kaikessa viihdyttävyydessään sai minut kyllä hieman epäilemään veljesten otetta todellisuudesta. Doc Frankenstein on kuitenkin röyhkeän poleeminen satu sekulaarin tieteen äärimmäisen ruumiillistuman taistelusta uskonnollista ahdasmielisyyttä vastaan. Tosin on olemassa se vaara, että Matrixien tavoin Doc Frankensteinin mustavalkoinen alkuasetelma paljastuu valheelliseksi tarinan edetessä, mutta toistaiseksi aion nauttia siitä, kun Frankensteinin hirviö lahtaa miekanmuotoisin ristein koristautuneita Jumalan kommandoja.

Kuusi voiton sotilasta on koossa, mutta kuka on seitsemäs? On monia muitakin tekijöitä, joiden tämänhetkisestä tuotannosta pidän kovasti. Kurt Busiekin Conan on yksi suosikeistani, ja myös Busiekin Astro City jatkuu tänä vuonna pitkään viivästyneellä The Dark Age -minisarjalla. En kuitenkaan odota Busiekilta mitään todella poikkeuksellista, vaikka Silver Agentin viimein paljastuvan kohtalon olisikin syytä olla kaiken odotuksen arvoista. Fabian Nicieza jatkaa Busiekin luoman Thunderboltsin kirjoittajana, ja lehti on oikeastaan nyt parempi kuin koskaan aiemmin kuvittaja Tom Grummettin ansiosta. Thunderboltsin valttina ovat toinen toistaan seuraavat yllätyskäänteet, mutta valitettavasti kaikista suurin yllätys olisi se, että Thunderboltsia ei lakkautettaisi seuraavan vuoden aikana. Muutama nimi on tehnyt minuun vaikutuksen aivan hiljattain, esimerkiksi Dan Slott She-Hulkillaan ja Brian K. Vaughan Runawaysillä, mutta vielä en ole tutustunut heidän tuotantoihinsa laajemmin. Sitten on sellainen tapaus kuin Warren Ellis, joka aina onnistuu tuottamaan minulle pettymyksen kyynisyydellään ja kaavamaisuudellaan. Toisin kuin useimmat kollegansa, Ellis kuitenkin on oikeasti kunnianhimoinen ja yrittää aina tuoda teoksiinsa uudenlaisia ideoita. Sääli vain, että hän alistaa kaiken muun, juonta ja hahmoja myöten, ideoiden palvelukseen. Kaikkein arveluttavin kandidaatti olisi ehkä sittenkin Jeph Loeb, joka tuntuu taiteilevan riemastuttavan ja kammottavan rajaviivalla, mutta se onkin jo aivan eri kolumni se.

Ehkäpä eniten potentiaalia on taiteilijassa, johon olen jo täysin menettänyt uskoni, mutta j
olla on tänä vuonna taas uusi mahdollisuus nousta takaisin alan kärkinimien joukkoon. Hän on Robert Rodriguezin apulaisohjaaja FRANK MILLER. Millerin sarjakuviin perustuva Sin City -elokuva on juuri tulossa ensi-iltaan Yhdysvalloissa, ja ehkä se avaa Millerille uuden uran Hollywood-ohjaajana, mikäli Millerin All-Star Batman and Robin osoittautuu yhtä kauheaksi kököksi kuin edeltäjänsä The Dark Knight Strikes Again. Mutta ehkä niin ei käy. Ehkä Miller unohtaa Yön Ritareissa kehittelemänsä mielisairaan terroristi-Batmanin, ja kaivaa esille Ensimmäisessä vuodessa käyttämänsä sympaattisemman kuvauksen hahmosta. Todennäköisyydet ovat ehkä aika heikot, mutta onhan se mahdollisuus olemassa. All-Star Batman and Robin voi olla tämän vuoden paras supersankarisarjakuva. Voiton seitsemännen sotilaan tarvitsee vain vastata kutsuun.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: DC