Katuoja

Aiempi kolumnini tieteellisistä virheistä Yukinobu Hoshinon sarjakuvassa 2001 Nights nostatti vastalauseita kahdessa Katuojan lukijassa, jotka valitettavasti rohkenivat esittää kommenttinsa ainoastaan yksityisesti. Referoin nyt nämä kommentit ja annan niihin vastineeni johdantona seuraavalle ansiokkaan sarjakuvan ylianalysoinnilleni.

Ensimmäinen kommentti koski yleisesti ottaen tapaa, jolla käsittelin 2001 Nightsia: Ei sitä ole tarkoitettu luettavaksi tuolla tavalla. Olen tästä eri mieltä. Minusta Hoshino on ottanut tieteelliset näkökohdat hyvin vakavasti: Niiltä osin, mistä hänellä on selvästi ollut käytettävissään taustatietoa, hän on esittänyt asiat sangen pikkutarkasti kuvituksessaan ja selittänyt ideat perusteellisesti tekstiosuuksissa. Uskon, että hän ei olisi tietoisesti tehnyt niin helposti korjattavia virheitä asioissa, joiden esittäminen siten, kuin hän ne esitti, ei ollut välttämätöntä juonen kannalta. Mutta jospa kuitenkin oletetaan, että 2001 Nightsia ei ole tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla, luonnontieteellisiä näkökohtia kriittisesti tarkastellen. Siinäkin tapauksessa ongelma on jokseenkin sama, kuin minkä edellisessä kolumnissani esittelin: Sarjakuvien maailmasta ei löydy yhtä vakavastiotettavaa tieteisfiktiota kuin proosasta. Ei löydy mitään, mikä olisi tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla. Ja syy on selvä. “Kyllä minä pystyisin, mutta minä en vain halua”, sanovat yhtä uskottavasti nikotinisti, jota kehotetaan lopettamaan paha tapa, ja sarjakuvantekijä, jota pyydetään ratkaisemaan massa-energiaekvivalenssin yhtälö.

Toinen kommentti koski lausetta: “‘Vaimean gammasäteilyn’ sijasta antimateriakappaleen pinnan pitäisi olla valaistu kuin urheilustadion.” Tämä antoi sen virheellisen vaikutelman, että tarkoitin sähkömagneettista säteilyä näkyvän valon aallonpituuksilla. Tarkoitukseni oli kuitenkin vain kuvata säteilyn kokonaistehon suuruutta, ei sen aallonpituutta. Valo ja sähkömagneettinen säteily menevät käsitteinä iloisesti sekaisin alan kielenkäytössä, kun ei tarvitse välittää ihmisen silmän fysiologisista oikuista. Insinöörien tiedetään jopa valaisevan asioita radioaalloilla, mikä ei siis ole, maallikoille tiedoksi, sama asia kuin se, että käytetään kännykän näyttöä taskulamppuna.

Jos kuitenkin eräs asia maallikonkin pitäisi valosta ymmärtää sekaannuksetta, niin se on jotain sellaista, mitä Alan Moore ei voi meille opettaa. Moore on ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja, mutta luonnontieteilijänä hän on… ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja. Hieman hankalaksi asian tekee se, että hän on selvästi hyvin innostunut tieteestä. Vaikka hän onkin takkutukkainen ja -partainen hörhö, joka täysin tyytyväisenä palvoo villasukasta tekemäänsä jumalaa, hän ilmeisesti kuitenkin arvostaa tiedettä tapana ymmärtää asioita. Se ei silti tarkoita, että Alan Moore itse ymmärtäisi niitä asioita.

Yksi suosikeistani Mooren Tomorrow Stories -antologialehdessä oli Jack B. Quick, jossa pieni maalaispoika joutui kommelluksiin hillittömien tiedekokeilujensa takia. Jack B. Quick on kiistatta sarjakuva, jota ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Paikkansapitävien tieteellisten faktojen noukkiminen fiktion seasta olisi pyrkimys, jota en suosittelisi kenellekään, ja johon kovin moni ei varmastikaan ole ainakaan tietoisesti hairahtunut. Silti yksi tarina on jäänyt erityisesti mieleeni siksi, että Moore näyttää tehneen siinä aidon, perustavanlaatuisen virheen, joka on saattanut vääristää hyvin valitettavalla tavalla lukijoiden käsitystä valon luonteesta.

Tomorrow Storiesin numerossa 2 julkaistussa tarinassa “The Unbearableness of Being Light” Jack B. Quick huolestuu oivaltamastaan mahdollisuudesta, että valon kulkureitin mutkat eivät aiheudukaan voimakkaista gravitaatiokentistä, vaan juopuneisuudesta. Tämän takia Jack auttaa poliisimies-Peteä pidättämään huomattavaa ylinopeutta kulkevan valon. Kun poliisi ei onnistu saamaan pidätetyltä valolta lausuntoa, Jack kertoo keksineensä keinon:

“You see, sound is the same stuff as light, but at a longer wavelength! This light-squeezer that I just patented will stretch it out until we can hear it!”

Tämä idea on perinpohjaisesti virheellinen. Ääni on aineessa aaltomaisesti etenevä mekaaninen häiriö, ja puhuttaessa äänestä yleisessä kielenkäytössä tämä häiriö on ilmanpaineen muutos. Valo, tai siis sähkömagneettinen säteily, sen sijaan voidaan käsittää sekä aaltomaisesti etenevänä häiriönä sähkömagneettisessa kentässä että sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkasina, fotoneina. Molemmille tulkintatavoille on yhteistä se, että toisin kuin ääni, jonka liike on aina suhteellista sitä kuljettavaan väliaineeseen nähden, valo kulkee myös tyhjiössä, ja aina havainnoijan liiketilasta riippumattomalla nopeudella. Suihkukone voi kiriä kiinni itse aiheuttamansa äänen, mutta avaruusalus jää omasta valostaan aina jälkeen valonnopeudella.

Jos viimeisen vuosisadan, tai oikeastaan 120 vuoden tieteellisistä edistysaskelista pitäisi ihmisen mitään asioita ymmärtää, niin tämä on ehdottomasti yksi: Ääni ja valo eivät ole samaa tavaraa.

Tähdentäisin myös, että vaikka äänen aallonpituudet (ihmisen kuulemille taajuuksille ilmassa 1,7 cm – 17 m) ovat pidempiä kuin näkyvän valon aallonpituudet (400 nm – 700 nm), sähkömagneettista säteilyä esiintyy käytännössä kaikilla mahdollisilla aallonpituuksilla. Äänen aallonpituuksia vastaava sähkömagneettinen säteily sisältyy VHF- ja UHF-aaltoihin, joita käytetään TV-ja radioliikenteessä.

Jack B. Quickit ovat tietenkin vain humoristista viihdettä, ja asiavirheiden huomaaminenkaan ei estä nauttimasta niistä. En kuitenkaan voi olla miettimättä, kuinka paljon suurempi saavutus olisi sellainen sarjakuva, joka esittää luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä yhtä nokkelasti ja hauskasti kuin Jack B. Quick, mutta tekee sen syyllistymättä karkeisiin asiavirheisiin.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: manga, tiede