Katuoja

Internet kertoo minulle, että olen loistava: “Ainoa luento, jossa kävin oli Otto Sinisalon Viisi valhetta mangasta, mutta se olikin sitten erittäin antoisa.”

Kuitenkin: Tampere kuplii. Tapahtuma vaikutti kaiken kaikkiaan tavattoman onnistuneelta, vaikken nähnytkään siitä kuin siivun. Järjestäjien sinnikkyys selätti taloudelliset hidasteet ja Tampereen sarjakuvaskene pääsi kerrankin näyttäytymään Tampereella. Menestyksekkään pilottihankkeen jälkeen on helpompaa esimerkiksi lähestyä uusia sponsoritahoja. Suomi on yhtä sarjakuvatapahtumaa rikkaampi, ja olen siksi tyytyväinen.

Aion tietysti myös varastaa kaikki Tamperelaisten hyvät ideat Helsinkiin, mutta c’est la vie, sanoi Chris Claremont kun sydäninfarktin sai.

Lähdin Tampereelle lauantai-aamuna kuumeeni laskettua edellisyönä siedettäviin lukuihin, laukussani edelleen keskeneräiset luentomuistiinpanot. Ensimmäiset otakut havaitsen jo Helsingin asemalla. Hämeenlinnasta kyytiin nousseet mangaharrastajat tekevät jotain perin ei-suomalaista: havaittuaan hengenheimolaisen toinen teinitytöistä istuu toisen viereen ja kysyy “hei, oletko sä menossa Tampereelle?”. Tämän jälkeen alkaa keskustelu suosikki-j-rock-yhtyeistä ja piirustusharrastuksesta ja lopulta esittäytyminen. Mitä minä kirjoitinkaan siitä verkostoitumisesta?

Tampereella navigoin tapahtuma-alueella ja istahdan kahville. Tätä seuraa hetken aikaa harhailua kirkkaassa lauantai-aamupäivässä sekä raiderini vaatimusten lunastaminen. Teknisten esiintymisvälineiden lisäksi vaadin järjestäjiltä seuraavaa (nyt lainaan vanhaa sähköpostiani):

“vihreitä Vogue-savukkeita avatussa askissa, josta on poistettu muovit ja yksi savukkeista on käännetty rasiassa – tämä on tärkeää – ylösalaisin”

Kun aski ojennetaan minulle, avaan sen ja totean tapahtuman olevan ammattimaisesti järjestetty. Siirryn vetämään nettisarjakuvapaneelia, jonka on kuvittanut ansioituneesti sarjisbloggaaja Hillo.

Paneelin jälkeen istun lounaalle Rami Rautkorven kanssa syömään tanskalaisten kuuluisuuksien mukaan nimettyjä voileipiä. Keskustelemme taikuudesta ja mahdollisuudesta käyttää bullet time -kameroita eroottisessa elokuvassa. Keskustelulla saatan tarkoittaa sitä, että minä puhun ja Rami etsii poistumisteitä.

Viisi valhetta mangasta -live alkaa kolmelta ja teen parhaani hypnotisoidakseni yleisön marssimalla rytmikkäästi lavan päästä päähän puhuessani. Koska välikysymyksiä ei juuri kuulu, koen onnistuneeni. Vajaa sata henkeä vetävä sali on täynnä, joten ihmiset ilmeisesti rakastavat valehtelua. Esityksen jälkeen kuulija lähestyy kysymyksellä: “Mitä oikein yritit sanoa?” Zen koan vai sarkasmia: päättäkää itse.

Esityksen jälkeen baari, baari, klubi. En ehdi nähdä myyntitilaa enkä itse asiassa kokonaan mitään ohjelmaa, jossa en itse esiinny. Mutta kyseessä on skene: menen sinne skenettämään. Saan tavata ihmisiä, joita näen harvemmin ja nauttia onnistuneen tapahtuman hysteerisen väsyneen onnellisesta tunnelmasta. Terveisiä vain kaikille, joita tapasin ja joille en välttämättä ehtinyt puhua!

Kello yhdentoista paluujunassa Tuttu Toimittaja (nimi muutettu) sammuu toistuvasti, kaatuen syliini ravintolavaunussa. Puhun seurueen kolmannen henkilön kanssa, ja mainitsen Tampereella olleen paikalla kaikenikäisiä, vanhoista miehistä pikkutyttöihin. Tässä vaiheessa Tuttu Toimittaja ponnahtaa ulos koomastaan (ja sylistäni) kuin vieteri. Hänen lasittuneet silmänsä fokusoivat hetken. “PIKKUTYTTÖJÄ!” hän kiljaisee.

Kiitos, Tampere. Ensi vuoteen.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Meta