Katuoja

Viettäkäämme hetki siinä väkevässä nerouden ahjossa, joka on Asterix. On kulunut hetki siitä, kun luin omistamani sarjan albumit läpi viimeksi, mutta nämä kolme kokoelmaa kontekstista irroitettuja ruutuja muistuttivat jälleen siitä, miten kirotun hauska Asterix oli, ja on edelleen.

René Goscinnyn ja Albert Uderzon sarjakuva edustaa edelleen parasta, jota keskieurooppalaisella pottunokkakoulukunnalla on tarjottavanaan. Goscinnyn kuolemaan päättyneen Asterixin kultakauden tarinat ovat toimintafarsseja väärällään nokkelia viittauksia, sanaleikkejä ja ensiluokkaista tarinankerrontaa. Niissä kevyt viihteellisyys yhdistyy rautaiseen ammattitaitoon ja ne on pakattu kannesta kanteen terävällä irvailulla politiikalle ja eurooppalaiselle kulttuurille yleensä. Lähes jokainen ruutu vie tarinaa eteenpäin ja lähes jokaisessa ruudussa on vitsi: Asterix on todellista kerronnan ekonomiaa.

Sarjakuvan klassikkolistoja kootessa Asterixin rinnalle – ja usein ohi – nostetaan Belgialaisen Hergén luoma Tintti. Vaikka ymmärrä Tintin historiallisen arvon ja Hergén kyvyt sarjakuvantekijänä, Tintti-sarjakuvat eivät vain ole erityisen kiinnostavia. Siinä missä Tintti tylsistyttää minut hengiltä, Asterix saa minut nauramaan. Ero on päähenkilöissä. Tintti on persoonaton, hajuton ja mauton ihmisen tahra joka elää vain suhteessa sivuhenkilöihinsä, Asterix ja Obelix ovat vereviä ja syvästi inhimillisiä. Ja Asterixin sivuhenkilötkin ovat hauskempia kuin Tintin.

Jos päätyisin baariin Tintin kanssa, yrittäisin vaivihkaa livistää paikalta. Asterixin ja Obelixin kanssa lähtisin koska vain viettämään pitkää viikonloppua. Villisikaa! Taikajuomaa! Orgioita!

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Linkit