Katuoja

Luulitte, että hävisin kokonaan? Voi teitä heikkouskoisia.

Kirjoitan tätä Pekingin lentoasemalla samalla, kun odotan jatkolentoa Dalianiin.

Pidän matkailusta, mutta en matkustamisesta. Käsitteissä on eroa: pidän vieraan kaupungin käymisestä jalan, uusista tuttavuuksista, eksoottisesta ruoasta, merkillisistä näyistä. Pidän siitä, että voin hahmottaa vierasta ympäristöä läheltä, sen toimiessa tulkkina, joka kääntää minulle uuden viestin siitä, minkälaisessa maailmassa elän.

Toisaalta määränpäähän matkustaminen on parhaillaan tylsää, pahimmillaan suorastaan vastenmielistä, varsinkin kun kyse on lentomatkailusta. Lentoasemat ovat sairaalan ohella kaikkein vieraimpia paikkoja minkäänlaiseen inhimilliseen toimintaan. Molemmat ovat limboja, joiden olennaisin kokemus on poispääsyn odottaminen, saappaat jalassa tai ilman. Pekingin kenttä on kolkko, mutta miellyttävän avara ja looginen, verrattuna esimerkiksi Pariisin Charles de Gaulleen, joka on arkkitehtuurista päätellen M. C. Escherin, Albert Speerin ja neliulotteisten avaruusolioiden yhteishanke.

Lentokentillä aikaansa voi tietysti kuluttaa juomalla liian kalliita drinkkejä ja tupakoimassa erityissä tupakointiloungeissa. Pekingin versio savuhuoneesta on kovin samanlainen kuin kaikkialla muuallakin: umpinainen huone täynnä vaitonaisia miehiä – lähes aina vain miehiä – imuroidessa savukkeitaan uskonharjoittajan hartaudella.

Erilainen byrokratia on tietysti riemastuttamassa lentomatkustajaa. Pitkät striptease-esitykset turvatarkastuksessa, toistuvat lentolipun esittelyt sekä erilaiset täytettävät lomakkeet ilahduttavat matkailijaa. (Olen mm. virallisesti luvannut olla tuomatta maahan tallenteita, jotka ovat vahingollisia “Kiinan poliittisille, kulttuurisille tai moraalisille intresseille”. Kai täällä julkaistaan jo Death Notea vai pitäisikö minun piilottaa pokkarini laukun pohjalle?) Tietysti kaikkiin näihin huvituksiin pitää jonottaa. Suosittelen kymmenen kilon käsimatkatavaroita mukaan jonotukseen; laukkukärryä ei tietenkään kannata hankkia.

Itse lentokonekokemus taas muistuttaa säännöstään mykkäelokuvafarssia. Aina myöhässä oleva kone seisoo kentällä samalla, kun kapteeni arvailee koska mahdollisesti pääsisimme nousemaan. Alussa nähdään tietysti myös pelastautumisdemonstraatio, jossa lentoemännät suorittavat absurdeja jumppaliikkeitä samalla, kun meille kerrotaan mistä happinaamarit putoavat. Hienoa: jos koneeni on syöksymässä tulipallona mereen, on tärkeää että voin hengittää normaalisti. En niin, että pelkäisin lentämistä, mutta räjähdän mielummin kappaleiksi ilman, että oranssit pelastusliivit ja happinaamari riistävät minulta sitä vähäistä arvokkuuttani.

Lentokonefarssin olennainen osa on tietysti ruokailu. Olen 190 senttiä pitkä, joten pelkkä koneessa istuminen tuottaa vaikeuksia. Sitten kun minun pitäsi ronkkia yksittäispakattuja ruoka-annoksia ilman, että työnnön kyynärpäätäni vieressä istuvan norjalaisrouvan naamaan, lopputulos muistuttanee Buster Keaton -komediaa. Tänään Finnar ilahdutti jonkinlaisella perunamuusin parodialla ja punaviinillä, jonka nimen olen unohtanut, mutta kutsutaan sitä vaikkapa Veriseksi virtsaksi. Oma lukunsa ovat tietysti tyhjiöpakatut juomat, joita kutsun viuhamiinoiksi viitaten siihen roiskekuvioon, jonka ne vääjäämättä tekevät avattaessa. Front facing enemy, todellakin.

Kuvassa: parodia ateriasta

Aika lähteä tiedustelemaan Dalianin lennon porttia. Farssi on pian ohi, määränpää häämöttää.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: turismi