Katuoja

Kävin perjantaina katsomassa Frank Millerin ohjaaman THE SPIRIT -elokuvan Yleisradion piikkiin. Reaktioni voi kuulla tänään YleX-kanavalta klo 13.30. Osio tulee olemaan kuunneltavissa myös Yle Areenassa kuukauden ajan.

Se oli ensimmäinen radiohaastatteluni. Luulen, että se meni hyvin. En ainakaan muista sanoneeni mitään erityisen tyhmää, mutta jälkeenpäin kyllä tajusin, että yhdessä kohdassa minun olisi ilmiselvästi pitänyt sanoa YÖN RITARI, mutta en sanonut. Ei niin, etteikö Christopher Nolanin Yön ritarista olisi jo puhuttu aivan tarpeeksi, mutta en yrittänyt olla sillä tavalla ovela, vaan se ei vain kertakaikkisesti tullut mieleeni.

(EDIT: Nyt kun olen kuullut sen radiosta, voisin tiivistää mielipiteeni yhteen sanaan: Niinku. Ja tietenkin se kohta, johon yllä viittasin, oli jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Kysymys koski sarjakuvaelokuvaa, jota suosittelisin The Spiritin sijasta. Yön ritari jäi siis suosittelematta, mutta Hellboy 2 oli se, jolle olisin halunnut ihmisten suovan aikaansa.)

Erillisen arvion kirjoittaminen tuskin on enää tarpeellista, mutta tietenkin tein elokuvasta joitain hajanaisia huomioita, jotka eivät haastatteluun päätyneet, ja jotka eivät YleX:n kohdeyleisöä välttämättä erityisesti kiinnosta.

Esimerkiksi se, kuinka Miller viljeli dialogissa ja teksteissä sarjakuvantekijöiden nimiä. Suurin osa taisi olla Eisnerin yhteistyökumppaneita: (Jerry) Iger, jonka kanssa Eisner perusti Eisner & Iger -studion, sekä mm. (Jules) Feiffer ja (George) Tuska, jotka työskentelivät studiossa. Eisneriin suoranaisesti liittymättömiä nimiä olivat ainakin (Harry) Donenfeld, DC Comicsin edeltäjän National Allied Publicationsin perustaja sekä (Steve) Ditko, toinen Millerin suurista idoleista.

Tai se, että Miller jätti pois Spiritin apulaisen Ebony Whiten, koska kyseessä oli niin räikeä rasistinen stereotyyppi, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä laittamasta Samuel L. Jacksonia esiintymään blackfacessa.

En väittänytkään, ettei Frank Millerillä olisi pokkaa.

Tagit: elokuva, Frank Miller.

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyneessä Tähtivaeltaja-lehdessä 4/2008 on kirjoittamani arvio Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogram-sarjakuvasta. Alun perin vuonna 2006-2007 ilmestynyt Phonogram on siitä jännittävä sarjakuva, että se tuntuu aidosti tarjoilevan jotain uutta. Vaikka Gillen lainaakin Hellblazerin kaltaisista arkimaagi-tarinoista, Phonogram onnistuu kertomaan magiasta ja etenkin musiikista kiinnostavasti – temppu, joka sarjakuvassa on lähtökohtaisesti hankala. Uuden Phonogram-minisarjan ensimmäinen numero on ilmestynyt ja kokonaisuus vaikuttaa jälleen erittäin lupaavalta. Uusi kokoelma ilmestynee tänä vuonna.

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyi myös Japan Pop -lehti, johon kirjoitin aukeaman mittaisen arvion Porco Rosso -animaatiosta. Silläkin uhalla, että minua syytetään sieluttomuudesta, pitää sanoa, etten olen koskaan ollut suuri Ghibli-animaatioiden ystävä. Animaatio on toki mestarillista ja Miyazakin elokuvien visuaalinen ulosanti muutenkin ensiluokkaista, mutta yleensä niiden päähenkilöt jäävät vähän yksiulotteisiksi sivustakatsojiksi. Kysymys voi olla samastumisesta: harvemmin näen itseäni pikkutyttönä taianomaisella seikkailulla, vaikka kuinka pinnistelisin. Porco Rosso on kuitenkin toista maata. Sen ryyppäävän ja syöpöttelevän nimihahmon kohtalo kiinnostaa merkittävästi enemmän, kuin maagisessa maassa mökeltävien kakaroiden toikkarointi.

Warda Ahmed perusasioiden äärellä

Viime vuonna työstin kourallisen sarjakuvakäsikirjoituksia eri tekijöille. Warda Ahmed on ensimmäinen, joka on saanut puristettua tekstistäni tolkullisen sarjakuvan. Hämmästyttävä neiti Ahmed kuuluu Nettinarttu-kollektiiviin ja itse sarjakuva, Miesten kesken, on osa Nettinarttujen viimeisintä teemanumeroa. On myös jollain tavalla oikein, että ensimmäinen koskaan julkaistu käsikirjoitukseni kertoo pillusta puhuvista luolamiehistä. (Käännös on Vanessa Jörgenin ja on paikoin alkutekstiä parempi. “Cock holder!”)

.