Katuoja

Puupäähattu 2007: Marko Turunen. Alla muutama sana, jotka lausuin eilen Puupää-illallisella.

Kun nuorena (hyvä on, “nuorempana”) miehenä törmäsin ensimmäistä kertaa Turusen sarjakuviin, ensireaktioni oli syvä hämmennys. Kysymys oli skeemoista, vakiintuneista sisäisistä malleista käsitellä tiettyjä asioita. Kun kohtaa skeemaa haastavia ilmiöitä, on joko mukautettava skeemansa tai jättää uusi ilmiö skeeman ulkopuolelle. Olin tottunut lukemaan sarjakuvia tietyssä muodossa ja tietyillä kerrontakonventioilla toteutettuina. Minulla on skeema siitä, minkälaista sarjakuva on ja vahvempi skeema siitä, minkälaisesta sarjakuvasta pidän.

Tarkemmin sanottuna olin tottunut yhdysvaltalaisen kertovan sarjakuvan, etenkin supersankarisarjakuvan muotoon. Turusen kokeilevat, vieraannuttavat ja tuttuja kerrontatapoja rikkovat sarjakuvat eivät suoraan mahtuneet skeemaani.

Eräänlainen satori Turusen töiden suhteen tuli, kun ymmärsin, että hänen sarjakuvainnostuksensa ammentaa alun perin samasta lähteestä kuin omani: olimme molemmat lapsena supersankaritarinoita kuluttavia lukijoita. Supersankareiden aaveet kummittelivat toisinaan Turusen sarjakuvien taustalla, joskus myös aivan etualallakin. Hän oli hajoittanut skeemansa, koonnut ne uudestaan ja luonut sarjakuvia omilla ehdoillaan.

Kuulostaa kenties julmalta sanoa, että opin pitämään Turusen sarjakuvista ajan myötä, sillä se ei niinkään ollut oppimisprosessi vaan luonnollinen siirtymä pois itselleni määrittelemistä ahtaista lokeroista. Luettuani yhä enemmän muun muassa Turusen sarjakuvia sarjakuvaskeemani laajeni ja juurikin opin käsittelemään erilaisia tapoja kertoa sarjakuvalla ja ymmärtää sarjakuvan mahdollisuuksia entistä laajemmin.

Näyttää meille asioita, joita emme aiemmin osanneet nähdä tai joita emme edes osanneet ajatella: eikö se juuri ole taiteilijan tehtävä? Onneksi olkoon, herra Turunen.

Kategoria: Kolumni.