Katuoja

DC-SPESIAALI 2/2004

Egmont kustannus Oy

Mark Waid, Leinil Yu, Jeph Loeb, Jim Lee, Alex Ross

100 sivua, värillinen

MR. NONE

Marko Alakruuvi

40 sivua, mustavalkoinen

SPIDER-MAN 4/2004

Egmont kustannus Oy

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

Tällä viikolla Mr. None sairastuu, Hämähäkkimies tapaa tuttuja, Batman muistelee menneitä ja Teräsmies elää niitä.

DC-SPESIAALISSA nähdään jälleen yksi episodi Terämies-maksisarjaa Synnyinoikeus ja Batman-tarinaa Hush. Alex Rossin maalaamaa ja Mark Waidin kirjoittamaa Valtakunta ja voima -sarjakuvaa en edelleenkään kommentoi, koska olen lukenut sen alkuperäiskielellä enkä usko että osaan arvioida sitä muuten kuin kokonaisuutena. Palaan asiaan jahka sarja on ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi.

Synnyinoikeudessa Teräsmies jatkaa ns. sankarin matkaa. Kun voimiaan toistaiseksi piilotellut Clark Kent joutuu keskelle afrikkalaisten heimojen välienselvittelyä joutuu hän käyttämään voimiaan hyvän puolesta, melko ennalta-arvattavasti. Tästä hän saa tietystikin inspiraation aloittaa sankarin uransa, ymmärtäen vastuunsa kantapään kautta. Waidin tarina muokkaa Teräsmiehen alkuperästä enemmän Hämähäkkimiehen alkuperää muistuttavan: nuori mies ymmärtää vastuunsa vasta kun viaton sivullinen menettää henkensä. Puristit saattavat paheksua tällaista inhimillistämistä – aiemmat Teräsmiehen inkarnaatiothan (suurimmaksi osaksi ainakin, versioita kun on monia) eivät ole tarvinneet ulkoisia ärsykkeitä ryhtyessään sankareiksi vaan toteuttivat vain luontaista sankarillisuuttaan. Vaikka Waidin Teräsmies onkin suoraselkäinen sankari, toisin kuin alkuaikojen nilkkimäinen Hämis, sysää hänet aktiiviseen sankaruuteen kuitenkin osittain syyllisyys siitä, ettei kyennyt pelastamaan toveriaan. Mielestäni uusi versio ei ole missään nimessä ongelma, varsinkin Waid myy sen lukijoille uskottavasti.

Waid lisää myös Teräsmiehen hahmoon kiinnostavia detaljeja. Esimerkiksi hahmon kyky nähdä ihmisten ja eläinten “auroja” ja siitä johtuva vegetarismi on näppärä päivitys, joka sopii hahmon humanismiin hyvin. Kuvittaja Leinil Yu kuvittaa Waidin ideat taitavasti ja korostaa asetelman maanläheisyyttä. Kerrankin Afrikkalainen kaupunki ei näytä kliseiseltä bambumajakylältä ja afrikkalaiset pukeutuvat muihinkin kuin lannevaatteisiin. Yu heittää mukaan kuvallisen nyökkäyksen kaikkien aikojen ensimmäiselle Terämieskannelle ikään kuin kertokseen, että nyt Terämiestä uudistetaan.

Birthrightin toinen osa on kelpo Teräsmies-tarina vaikkei mitään järisyttävän kiinnostavaa siinä tapahdukaan. Se on yksi etappi Teräsmiehen viimeisimmässä modernisoinnissa. Jää nähtäväksi onnistuuko Waid tekemään hahmosta itsessään kiinnostavan – tehtävä, joka on ollut perinteisesti vaikea. Useimmitenhan Teräsmies toimii vain muiden hahmojen kautta, vertailukohtana tai ikonina. Synnyinoikeuden alku on kuitenkin lupaava edelleen.

Jeph Loeb puolestaan ei uudista Batmania vaan penkoo tämän historiaa ja mytologiaa rutiininomaisesti. Tällä kertaa Batman vetää Jokeria turpiin ja muistelee kaikkia Jokerin aiheuttamia tragedioita. Loeb yrittää uskotella että nyt Batman on lopullisesti kyllästynyt Jokerin terroriin ja aikoo tappaa tämän. Arvatkaa kahdesti, tappaako.

On virhe Loebilta yrittää ladata mitään jännitystä asetelmaan, jonka lukija tietää olevan pelkkää keinotekoista draamaa. Batman ei tapa Jokeria – vaikka hänen oikeastaan pitäisi. Henkilökohtaisesti en kannata kuolemantuomiota, mutta jos syyllinen tanssii ruumiskasan päällä huutaen “Olen Murha-Mestari!” tai jotain vastaavaa, hyväksyn poikkeukset. Naurettavassa lopussa entinen komisario Gordon tulee antamaan lattean moraalisaarnan Batmanille ja kaikki lähtevät kotiin. Kaiken kaikkiaan banaalia.

Jim Lee kuitenkin osiltaan tekee kokonaisuudesta siedettävän. Taitava toimintakuvittaja esittelee monipuolisuuttaan, kun takautumissa nähdään maalattuja kuvia Bat-perheen kohtalonhetkiltä. Tämä kakku on ainakin päältä kaunis.

SUOSITUS: Koska tällä hetkellä kaikki DC-spesiaalin tarinat ovat kesken voi tätä numeroa suositella lähinnä vain ensimmäisestä pitäneille.

MR. NONE on laajennettu laitos vajaat kaksi vuotta aiemmin arvioimastani Mr. None -omakustanteesta. Nyt julkaistu omakustanne sisältää edellisen julkaisun sarjakuvat sekä saman verran uutta materiaalia.

Marko Alakruuvi käsittelee erikoista ja vaikeaa aihetta sarjakuvassaan. Mr. None on leskimies, joka on ollut masentunut vaimonsa kuolemasta saakka. Elämää piristävät harrastukset, harvat ystävät ja tytär perheineen. Mutta on lokakuu, sitten marraskuu ja Mr. None sairastuu vakavasti. Esipuheen mukaan tarina on fiktiota, mutta sen on inspiroinut Alakruuville läheisen vanhan miehen kuolema.

Lehden ensimmäinen, aiemmin julkaistu puolisko koostuu stripeistä, jotka on kuvitettu melkeinpä puhtaan symbolisella tyylillä. Tarinan henkilöt on hahmoteltu muutamalla viivalla, mutta tyyli ei ole lainkaan luonnosmainen. Alakruuvin hahmot ovat huolellisesti piirrettyjä ja jäykkiä, kuin paperianimaation hahmot. Puhekuplia ei käytetä vaan tekstit on sijoitettu ruutujen alalaitoihin. Tyylikokeilu on kiinnostava. Hahmot toimivat symboleina ja stripit ovat siksi helppolukuisia, kenties liiankin. Välillä täytyy pysähtyä pohtimaan, mitä oikeastaan tapahtuu tai mitä pitäisi tuntea. Periaatteessa traagisen materiaalin ja kliinisen esityksen kontrasti on haastava.

Stripit eivät ole perinteisessä mielessä strippejä. Vitsiä ei aina ole, ja kun onkin on se melko lakoninen. Kyseessä on vanhan miehen kuolemasta kertova tarina, joka on kerrottu stripein ja animaatiotyylisin hahmoin, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Lehden jälkimmäisessä osassa Alakruuvi vaihtaa kerrontatyyliä täysin. Lieneekö kyseessä ollut tietoinen valinta vai halu kokeilla uutta tyyliä, mutta kuvitus ja kerrontametodit ovat merkittävästi perinteisempiä kuin ensimmäisessä osassa. Vaikka tyyli onkin kulmikasta ja karrikoivaa, ovat hahmot tunnistettavia ja sarjakuvan keinoja, kuten puhekuplia ja ääniefektejä käytetään normaalisti. Kaiken kaikkiaan jälki näyttää hyvältä, vaikka välillä Alakruuvi työntääkin yhdelle sivulle reilun tusinan ruutuja. Suuremmassa koossa sarjakuva olisi näyttänyt paremmalta. Kokonaisuuden kannalta tyylillinen täyskäännös keskellä albumia voi vieraannuttaa lukijoita, mutta koska kappalejako on niin selvä ei se ainakaan minua täysin vieraannuttanut.

Toisessa osassa ei hypitä päivästä toiseen, vaan nähdään kaksi tapahtumaa. Ensin Mr. Nonen taloudenhoitaja ja tytär löytävät miehen tajuttomana ja toisessa Mr. None valmistautuu lähtemään leikkaukseen. Jakso loppuu siten, että Alakruuvi voi halutessaan vielä jatkaa tarinaa. Nyt hahmot saavat persoonallisuutta, joka oli vain arvailtavissa ensimmäisessä osassa. Sarjakuvan humanismi korostuu: Alakruuvi viljelee lempeää huumoria, joka lievittää päähenkilön lähestyvän kuoleman haikeutta.

SUOSITUS: Mr. None on erikoinen pieni sarjakuva. Se käsittelee vakavaa ja vaikeaa aihetta lämmöllä, huumorilla ja ymmärryksellä. Tyylilliset kokeilut ovat kiinnostavia, mutta tuskin kaikkien mieleen. Suosittelen kuitenkin tutustumaan Mr. Noneen, jos draama- ja ihmissuhdesarjakuvat kiinnostavat noin yleensä.

Sarjakuvaa voi tilata tekijältä osoitteesta alakruuvi@yahoo.com tai puhelimitse numerosta 050 – 3234969. A5-kokoisen lehden hinta 5 euroa sisältää lähetyskulut. Mr. Nonea saa myös A4-koossa hintaan 6,5 euroa. Ainakin jälkimmäinen osa toimii oletettavasti paremmin suurempana.

Uudessa SPIDER-MANISSA Venom tekee paluun. Venom oli kovin suosittu hahmo 90-luvulla ja päätyi jopa omaan minisarjaansa ja lehteensä, joiden muisteleminen saa minut huonovointiseksi. Kirjoittaja Paul Jenkins yrittää nyt rehabilitoida hahmoa tarinassa “Nälkä”. Venomin symbiootti on irrallaan isännästään ja jostain syystä vaanii syöpäpotilaita. Samalla Hämähäkkimies tekee tuttavuutta kummallisiin naapureihinsa, mutta päätyy tietysti pian metsästämään hirviötä. Myös Flash Thompsonin sairaalavuoteella vieraillaan. Jenkins tasapainottelee näppärästi tarinan kauhuelementtien ja kevyempien ihmissuhdekuvioiden välillä.

“Nälkä” kuitenkin epäonnistuu kahdella tavalla. Ensinnäkin kuvittaja Humberto Ramos ei sovi tarinan kuvittajaksi. Hänen liioittelevat karikatyyrinsä ovat mainioita toimintakohtauksissa, mutta surullisiksi tai pelottaviksi tarkoitetuissa kohtauksissa ne etäännyttävät lukijaa tarinasta. Ramos osaa kyllä tarinankerronnan ja ruutusommittelun, mutta hänen tyylinsä ei ole kotonaan Jenkinsin tarinassa.

Toisekseen Jenkins yrittää rakentaa jutusta jonkilaista mysteeriä, kun Hämähäkkimies selvittää Venomin uutta tulemista, mutta tarinan “arvoitukset” ovat niin tuskallisen ilmeisiä, etteivät ne paljastuessaan yllätä lainkaan. Tämä ei sinänsä olisi ongelma, mutta koska tarina on rakennettu siten, että “paljastukset” toimivat episodien loppuhuipennuksina, on kokonaisuus epädramaattinen.

SUOSITUS: “Nälkä” -tarinakokonaisuuden alku ei vakuuta. Jää nähtäväksi pystyykö Jenkins parantamaan seuraavassa numerossa.

.

BLACKSAD BOOK 2: ARCTIC NATION

ibooks

Juan Diaz Canales, Juanjo Guarnido

56 sivua, värillinen

BLACKSAD on espanjalaisten Juan Canalesin ja Juanjo Guarnidon luomus. Sarjan nimihenkilö on kovaksikeitetty etsivä, jolla on useiden kollegoidensa tavoin taipumus sotkeutua kohtalokkaiden naisten, säälimättömien murhamiesten ja likaisten politiikkojen juoniin. Philip Marlowesta Blacksadin erottaa lähinnä ulkomuoto: hän kun on parimetrinen, ihmismäinen kissa. Vaikka ympäristö ja tarinat ovatkin muuten karun realistisia myös kaikki muut sarjan hahmot ovat antropomorfisia eläinhahmoja.

Ensimmäinen Blacksad-albumi, englanninkieliseltä nimeltään Somewhere Within the Shadows, ilmestyi vuonna 2000. Jatko-osa Arctic Nation julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Eurooppalaisia kieliä taitamattomalle sarjakuvaharrastajalle Blacksad on kuitenkin pysytellyt tuntemattomana, sillä ensimmäistä englanninkielistä käännöstä saatiin odottaa viime vuoden lopulle saakka. Kustantaja ibooks ei kuitenkaan aikaile, sillä nyt on julkaistu englanniksi myös toinen albumi. Suomenkielistä käännöstä odottaville optimisteille minulla on myytävänä Lauttasaaren silta, mutta toisaalta ennustinhan, ettei toista Herrasmiesten liiga -sarjakuvaa koskaan käännettäisiin, joten mitäpä minä tiedän.

Arctic Nationissa Blacksad matkustaa suurkaupungista piskuiseen “Linjan” lähiöön. Köyhän perheen tytär on kadonnut ja tämän opettaja on pestannut etsivän etsimään. Mikään ei tietenkään ole miltä näyttää ja pian kissamme onkin kaulaa myöten uponneena Linjaa hallitsevien omaa rotuoppiaan saarnaavien politrukkien juoniin. Kaikki päättyy tietysti murheellisesti kun luurankoja vedetään kaapeista niin että osteopaatit saavat halvauksia.

Pohjimmiltaan Blacksad on perinteistä dekkarifiktiota, eikä edes kovin kunnianhimoista sellaista vaikka Canalesin tarina onkin rakennettu moitteettomasti ja on lajityypissään hyvä. Eläinhahmoista huolimatta tarina on tarkoitettu täysin vakavasti otettavaksi. Kuten dekkarikirjoittajat yleensä, Canaleskin flirttailee yhteiskuntakritiikin kanssa: Linjan asukkaat on jaettu köyhiin mustaturkkisiin eläimiin ja keskiluokkaisiin valkoisiin eläimiin. Naivin kuvaston käyttöä ei pelätä: Arctic Nationin, valkoisten äärijärjestön jäsenet kantavat puna-valko-mustia hihamerkkejä.

Vertailu toiseen eurooppalaiseen eläinetsivään, Benoit Sokalin tarkastaja Ankardoon, lienee välttämätöntä. Siinä missä Ankardo tapahtuu omassa fantasiamaailmassaan, osittain omalla logiikallaan, Blacksad näyttää sijoittuvan meidän maailmaamme, jonnekin 50-luvulle. Eläimet ovat vain symbolisesti eläimiä: joskus hahmoon saatetaan viitata “kissana” tai “kettuna”, mutta enimmäkseen hahmot ovat sokeita toistensa lajeille. Samoin Blacksad on muutenkin Ankardoa vähemmän fantastinen. Canales kirjoittaa suoraviivaista dekkaria, Sokalin on saanut dekkarin raameihin mahtumaan monenlaista teemaa ja kertomusta.

Tarinana Arctic Nation on edeltäjäänsä parempi. Canales on uskaltanut irtautua dekkarigenren peruskuvioista ja lisätä kokonaisuuteen myös hieman huumoria, jota ei juuri synkässä ykkösalbumissa nähty. Huumorista vastaa lähinnä machon Blacksadin aisapari, juorulehteen skuuppeja tehtaileva näätätoimittaja Weekly. Blacksadin ja Weeklyn keskinäinen dynamiikka rikastaa tarinaa merkittävästi: pelkän yksioikoisen Blacksadin seuraaminen olisi voinut käydä vanhaksi toisessa albumissa.

Vaikka siis Blacksad onkin hyvää keskiluokkaa tarinaltaan, se loistaa toteutuksellaan. Kuvittaja Guarnido on työskennellyt Disneylle animaattorina ja layouttejen piirtäjänä. Vaikka Blacksad oli hänen ensimmäinen pitkä sarjakuvansa, aikanaan näytti varmasti siltä että mies olisi syntynyt valmiina. Piirroselokuvamaailmasta hän tuo sarjakuvaan hämmästyttävän liikkeen tunnun: Guarnido yllättää toistuvasti jännittävillä kuvakulmilla, aivan kuin näkisi kameran liikkuvan ruutujen väleissä. Eläinhahmojen ilmeet ja eleet välittyvät intensiivisesti. Hahmoilla tuntuu olevan painoa ja voimaa.

Kuvakerronta ja liike eivät ole Guarnidon ainoita vahvuuksia. Blacksad on pelkkinä kuvinakin kovin kaunis katseltava. Ruudut on väärällään yksityiskohtia ja värimaailma heijastaa kulloistakin miljöötä täydellisesti – tämä kaikki vielä komeassa euroalbumikoossa. Hieno grafiikka ei kuitenkaan vie lukijan huomiota pois tarinasta, koska onnistunut kuvakerronta virtaa eteenpäin. Jälkeenpäin voi palata ihastelemaan yksittäisiä kuvia. Lataisin vielä lisää ylisanoja, mutta sanakirjani alkaa tyrehtyä – sanottakoon, että Blacksad on yksi parhaimman näköisiä tai taitavimmin kerrottuja sarjakuvia joita olen koskaan nähnyt.

SUOSITUS: Blacksad on yksi niitä sarjakuvia, jotka muistuttavat siitä, miksi luen sarjakuvia. Sen on kerronnallista ja kuvituksellista juhlaa, jota selailemaan palaa vielä monta kertaa lukemisen jälkeen. Tarinaltaan se ei ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta saa silti kaltaiseni enemmän vahvoja tarinoita arvostavan lukijankin innostumaan kuvittajan silkasta ammattitaidosta. Jos minun kehuni eivät riitä, on albumiin painettu kehuja Stan Leelta, Joe Kubertilta ja Sterankolta. Onpa Blacksad ollut myös ehdolla saamaan Angoulêmen festivaalien Coup de Couer -palkinnon. Suosittelen Blacksadia kaikille sarjakuvan ystäville.

.