Katuoja

HÄRSKI MASI

Egmont kustannus Oy

Mort Walker työryhmineen

52 sivua, mustavalkoinen

SAMMY 13: APINAT JA GORILLAT

Egmont kustannus Oy

Jean-Pol, Cauvin

48 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 5/2004

Egmont kustannus Oy

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla aletaan purkamaan Egmontin kevään albumisumaa.

Suomen puolustusvoimien anteeksiantamattomin ominaisuus on se, että se kouluttaa vuosittain tuhansia inttijuttujen kertojia. Muistan, kun olin 19 vuoden herkässä iässä ja kaikki toverini lusivat intissä. Minä olin siviilipalveluksessa, mutta kävi itsellänikin aseeseen tarttuminen lähellä kun ainoa puheenaihe vapaa-aikana oli maanpuolustus.

Ottaen huomioon miten paljon armeijakaskuille vielä jaksetaan nauraa vuosienkin jälkeen, luulisi että MASI-sarjakuvalla olisi runsaasti materiaalia, josta vääntää vitsejä. Armeija olisi mainio miljöö purevalle satiirille, mutta Mort Walker ja hänen komiteansa eivät ole yrittäneet haastaa konservatiivista lehdistöä vaan pitäneet sarjakuvansa teemat keitään loukkaamattomina. Vaikka Masi alkuaikoinaan saattoikin olla subversiivinen sarjakuva, nykyolomuodossaan se on lattea perustrippi, joka pyörittää samoja väsyneitä kliseitä ja yksioikoisia hahmoja vuodesta toiseen, ymmärtämättä koskaan lopettaa.

Sinänsä onkin kiinnostavaa nähdä, mitä Walker kumppaneineen saa aikaiseksi, kun heidän ei tarvitse välittää sensoreista. HÄRSKI MASI kokoaa minialbumiin strippejä, joita ei ole sanomalehdissä julkaistu. Masi-vitsien lisäksi on sekaan heitetty muutama Liisa ja Lasse, Masan Arkki sekä Sami ja Siilo -strippi.

Pettymyksekseni pitää todeta, ettei “härski” meno ole kovinkaan perus-Masia anarkistisempaa. Tissi- ja kullivitsejä on kyllä riittämiin, mutta ei sen purevammin tai oivaltavammin kuin sanomalehtipuolellakaan. Armeija-aihetta ei juuri hyödynnetä, vaan vitsit ovat kovin geneerisiä, mutta eivät silti tarpeeksi hyviä ollakseen samastuttavia.

Eräänlaisena häpykarvana kahvimukin pohjalla on vielä kuvitus. Stripit ovat pelkkiä tussaamattomia luonnoksia. Jos Walkerin komitealla ei ollut aikaa simputtaa yhtä kuvittajaa tussaamaan sarjakuvia, ei koko albumia olisi kannattanut julkaista. Toisaalta, ei olisi kannattanut ehkä tussattunakaan.

SUOSITUS: Kohtuullisen munattomia kullivitsejä. En suosittele.

Vaikka Egmontin SAMMY -sarja on ehtinyt jo kolmanteentoista albumiinsa, olen silti onnistunut välttymään lukemasta ainuttakaan. Asia on täten korjattu. Kyseessä on klassisen siistillä eurotyylillä piirretty huumorisarjakuva, jossa liikutaan kieltolain aikaisessa Chicagossa. Nimihenkilö Sammy Day ja tämän pomo Jack ovat … niin, albumista ei oikeastaan käy selville, mikä päähenkilöiden toimenkuva on. Pressilapun mukaan he ovat “gorilloja”, joka toisaalta sopiikin albumin teemaan.

APINAT JA GORILLAT on farssi, joka käynnistyy kun päähenkilöt päätyvät evoluutiotutkijan kartanoon. Jack juo epähuomiossa seerumia, joka taannuttaa hänet apinaksi. Sitten seuraa takaa-ajoja, törmäilyä ja satunnaista väkivaltaa kun apinaeliksiiri joutuu vahingossa muun muassa Al Caponen ja tätä jahtaavan Elliot Nessin käsiin ja suihin. Taiteilijanimet Jean-Pol ja Cauvin osaavat koomisen ajoituksen eivätkä pelkää rikkoa kerronnan lakeja veistääkseen vitsejä. Mainiossa kohtauksessa autotakaa-ajo päättyy, kun gangsterijengi pyytää aikalisää mennäkseen katsomaan puusta roikkuvaa apinaa.

Laahaavasta alusta huolimatta vauhtiin päästyään albumi on oikein hauska. Tekijät pistävät loppua kohti alati isompaa vaihdetta silmään ja lisäävät entistä epätodennäköisempiä juonenkäänteitä. Apinat ja Gorillat on hyvin rakennettu ja rytmitetty sekoboltsikomedia. Selkeäviivainen kuvitus kuljettaa tarinaa mallikkaasti.

SUOSITUS: Yllättävän hauskaa ja toimivaa eurohölmöilyä. Suosittelen.

Uusimmassa SPIDER-MANISSA jatkuu Paul Jenkinsin ja Humberto Ramosin Venom-ta rina. Jenkins tuntuu edelleen aliarvioivan lukijoitaan. Venom-olio on jälleen sulautunut yhteen luuseri Eddie Brockin kanssa ja metsästää Hämähäkkimiestä. Ensimmäisen kappaleen päättävä suuri paljastus on, että Venom haluaa sulautua Hämähäkkimiehen kanssa Brockin sijaan. Niin sanottu paljastus on outo, koska se on ollut Venom-symbiootin motivaatio sen ensiesiintymisestä saakka. Miksi Jenkins esittää sen suurena paljastuksena?

Kenties kyseessä on jonkinlainen yritys esitellä Venom uudelle yleisölle. Ainakin olion taustat käydään läpi melko perusteellisesti. Jenkins ei kuitenkaan onnistu tekemään vihollisesta kiinnostavaa. Hahmo kärsi melkoisen inflaation 90-luvulla ja erottamalla symbiootin Brockista Jenkins tekee oikeastaan vain lisää hallaa hahmolle. Pelkkä musta oksennus ei ole kovin kiinnostava, vaikka kohtaus jossa Ihmeneloset saavat tutkia oliota onkin sinänsä hyvä välinäytös.

Taas nähdään, miten Jenkins on parhaimmillaan pyörittäessään sankarin ympärillä pyöriviä ihmissuhdekuvioita. Tällä kertaa sivujuonen keskiössä on päähenkilön koomassa viruva ystävä, jonka tämä ottaa hoitaakseen. Sivujuonella ei kuitenkaan vaikuta olevan kunnollista yhteyttä pääjuoneen, ei edes oikein temaattista sellaista ja vaikuttaa siksi irralliselta.

Ramos kuvittaa pätevää, vaikkakin tarinan synkeän ja maanläheisenkin perusluonteen soveltumatonta. Vahvasti karrikoidut hahmot irrottavat lukijan tarinasta. Toimintakohtauksissa Ramos pätevä, vaikkakaan hän ei saa kuviinsa liikkeen tuntua. Hänen ruutunsa ovat pikemminkin pysäytyskuvia: niiden sisällä ei tapahdu liikettä, jonka vuoksi toisinaan on vaikea ymmärtää mitä on tapahtumassa. Esimerkiksi Kevin O’Neill saa tämän tyylin toimimaan, mutta Ramos ei.

SUOSITUS: Jenkinsin ja Ramosin pitkä Venom-tarina muistuttaa parivaljakon vuoden takaisesta Vihreä Menninkäinen -tarinaa. Kumpikaan ei hyödyntänyt Jenkinsin vahvuuksia eikä kumpikaan näytä kertovan mitään olennaista uutta antagonisteistaan. Jää nähtäväksi, pelastaako päätösjakso tasapaksun kokonaisuuden.

Ensi viikolla Egmontin albumisuman purkaminen jatkuu, olettaen että selviän Kemin sarjisfestareista hengissä. Jos muuten olette Kemissä niin tulkaa toki koputtamaan olkapäälle. Minä olen se sekava tyyppi.

Kategoria: Arvio.