Katuoja

IHMEPERHE

Elokuva

Ohjaus Brad Bird

Äänirooleissa Craig T. Nelson, Holly Hunter, Samuel L. Jackson, Jason Lee

Tällä viikolla Katuojassa käydään elokuvissa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

Vaikka IHMEPERHE ei olekaan sarjakuvafilmatisointi sanan varsinaisessa merkityksessä, ohjaaja-käsikirjoittaja Brad Birdin näkemys supersankarigenrestä on niin puhdas, terävä ja – uskallanko sanoakaan – oikea, että elokuva viihdyttää varmasti Katuojan lukijakuntaa. Ihmeperhe tuo valkokankaalle hienosti supersankarifiktion olennaisimpia elementtejä ja toisin kuin monet supersankarifilmatisoinnit, on myös hauska.

Elokuvan alkuasetelma hykerryttää, sillä se muistuttaa niin elävästi muutamasta moderneista supersankarisarjakuvan maamerkistä. Supersankareiden kulta-aika on päättynyt: ennen suositut oikeuden puolustajat ovat vetäytyneet maan alle, kun suuren yleisön mielipide on kääntynyt yli-ihmisiä vastaan. Mr. Incredible ja Elastigirl (katsoin elokuvan alkuperäisillä äänillä, joten viittaan hahmoihin niiden englanninkielisillä nimillä) viettävät rauhallista lähiöelämää salaisten henkilöllisyyksiensä suojissa. Mr. Incredible ei ole kuitenkaan tyytyväinen hukatessaan lahjojaan vakuutustarkastajana ja joutuessaan pitämään supervoimaiset lapsensa piilossa maailmalta. Kun salamyhkäinen taho tarjoaa entiselle sankarille työtä jossa hän pääsee jälleen käyttämään supervoimiaan, hän ei mieti kauaa. Samalla kun Mr. Incredible “pettää” perhettään salaa uudessa työssään, joku tai jokin päästää päiviltä entisiä supersankareita.

Kovin Watchmenia siis, kovin Valtakunta ja Voimaa. Ja hieman Yön Ritarin paluuta päälle. Ja tietysti nelihenkisessä supersankariperheessä voi nähdä nyökkäyksen Ihmenelosten suuntaan, varsinkin kun hahmojen voimat ovat pitkälti samat. Voimat ovat kuitenkin enemmän kuin pelkkiä popkulttuuriviittauksia, ne ovat näppäriä vertauskuvia hahmojen rooleille perheyhteisössä: Mr. Incredible on supervahva isä, venyvä Elastigirl on joka paikkaan taipumaan joutuva äiti, näkymätön Violet on ujo teinityttö ja supernopea Dash hyperaktiivinen koulupoika.

Ihmeperhe on nimellisesti lastenelokuva, jonka vuoksi on hauska nähdä miten vähän se aliarvioi yleisöään. Mukana on toki paljon toimintaa, vauhtia ja melua mutta tarinan hahmot ovat yllättävän moniulotteisia ja elokuvan kontekstissa uskottavia. Jotkin kohtaukset ovat suorastaan sykähdyttäviä: Mr. Incrediblen raivo ja suru hänen luullessa menettäneensä perheensä on uskottavampaa kuin tietokoneanimoidulta supersankarilta on lupa odottaa.

Elokuvan tietokoneanimaatio on muutoinkin ensiluokkaista ja design oivaltavaa. Hahmot ovat vahvasti karrikoituja niin kasvoiltaan kuin ruumiiltaankin, mutta tämä ei etäännytä tarinasta. Kullakin hahmoilla on oma, selkeä ruumiinkieli joka välittää hahmon tunteet ja luonteen hyvin. Elokuvan supersankarielementit – sankarit, konnat, tappajarobotit, salaiset tulivuoritukikohdat – on toteutettu hauskalla tietoisella retrotyylillä, joka vetoaa välittömästi popkulttuurikuvastonsa tuntevaan katsojaan.

Koska Ihmeperhe on animaatioelokuva, sillä näyttää olevan tiettyjä erivapauksia suhteessa “oikeilla” näyttelijöillä roolitettuihin supersankarielokuviin (joskin tietokoneanimaation yhä yleistyessä raja animaatio- ja ei-animaatioelokuvien välillä alkaa olla veteen piirretty). Elokuvan ei tarvitse selitellä ja perustella itseään. Ei pelätä, että elokuvan superolennot tekisivät siitä “epäuskottavan”. Supersankarifilmatisoinnit käyttävät tavallisesti liiankin paljon aikaa luomaan maailmaansa, vakuuttamaan katsojalle että, kyllä, tässä maailmassa supersankareita voi olla olemassa. Nähdään sankarin alkuperätarina, vältellään neuroottisesti ylilyöntejä, korostetaan hahmon siviiliminää. Tuloksena on kiinnostavia, mutta sangen huumorittomia, aiheeseen nähden kovin vakavia elokuvia. Miksei elokuvan Hämähäkkimies vitsaile? Miksei elokuvan Ryhmä-X taistele jättirobotteja vastaan? Miksei Hulk murskaa? Koska Joel Shumacherin Batman-elokuvat ovat olemassa. On liian helppoa tärvellä hauska supersankaritarina ja muuttaa se nolostuttavaksi campiksi.

Sen sijaan Ihmeperhe anteeksi pyytelemättä heittää katsojan suoraan superolentojen kansoittamaan maailmaan. Elokuva ei tee parodiaa supersankareista, vaikka se onkin humoristinen. Sen sijaan se tuntuu suorastaan rakastavan supersankarigenreä. Elokuvan maailmassa supersankareita on paljon, he pukeutuvat kirkasvärisiin trikoisiin, kohtaavat älyttömiä uhkia, veistelevät vitsejä ja ovat, noh, ihmeellisiä. Animaationa Ihmeperhe pystyy luomaan paljon paremmin supersankarisarjakuvia muistuttavan maailman kuin yksikään supersankarielokuvan aiemmin. Koska animaatiohahmot eivät ole “oikeita”, hyväksyy katsoja nopeasti elokuvan oman todellisuuden. Ihmeperheen maailma ei muistuta omaamme, mutta se ei haittaa: riittää, että se on sisäisesti yhtenäinen.

Jota se onkin. Takautumien avulla luodaan kuva supersankarimaailmasta, jolla on rikas historia. Kymmenittäin hahmoja, joihin viitataan nopeasti, menneitä tapahtumia, joista vihjataan sekä monia mainioita ideoita, herkullisimpana Birdin itsensä esittämä muotisuunnittelija Edna Mode, joka erikoistuu supersankarivetimiin. Tämä on jotakin, missä sarjakuvakirjoittaja Kurt Busiek loistaa: saada yleisö uskomaan fiktiiviseen maailmaan luomalla sille historia ja täyttämällä tarinan marginaalit rikkailla yksityiskohdilla. Ihmeperheessä tämä tehdään sellaisella vaivattomuudella, että on vaikea kuvitella elokuvan tekijöiden olevan mitään muuta kuin anteeksipyytelemättömiä supersankarifaneja.

Timantissa on kiinnostava särö, kuitenkin. Monissa Ihmeperheen kritiikeissä viitattiin elokuvan keskeiseen konfliktiin, jossa nähtiin vaikutusta kirjailija-filosofi Ayn Randin ajatuksista. Randin tunnetuimpia teoksia ovat suomentamattomat romaanit Atlas Shrugged ja The Fountainhead. Sarjakuvaharrastajille tutuin Randin objektivistisesta filosofiasta viehättynyt lienee Hämähäkkimiestä piirtänyt Steve Ditko, joka on piirtänyt myös Randilaisia ajatuksia esitteleviä merkillisiä traktaatteja. Yksi Randin tuotannon teema on se, miten yhteiskunnan keskinkertainen massa estää poikkeuksellisia yksilöitä toteuttamasta itseään. En ole lukenut Randin teoksia ja tuntemukseni hänen filosofiastaan on parhaimmillaankin pinnallinen. Kommentit Ihmeperheestä lukeneena lähestyin kuitenkin elokuvaa Ayn Rand mielessäni. Piru Raamattua, sano.

Ja tokihan löysin mitä etsinkin. Elokuvassa keskinkertaisten yhteiskunta on pakottanut supersankarit alistumaan normeihinsa. Dash-poika haluaisi osallistua juoksukilpailuihin, mutta ei voi koska joutuu salaamaan voimansa. Tietysti lopulta Ihmeperhe pääsee käyttämään voimiaan ja siten kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Randilaisuutta voisi pitää tahattomana, ellei tarinan superroisto, Syndrome, olisi niin ilmeisen symbolinen. Syndrome on pettynyt supersankareihin, koska ei aikanaan päässyt Mr. Incrediblen aisapariksi. Syndromella ei ollut supervoimia, ainoastaan itse keksimänsä laitteet. Katkerana aikuisena hän alkaa tappaa supersankareita keksimillään aseilla, lopullisena tavoitteenaan päästä itse sankariksi ja sitten myydä laitteensa suurelle yleisölle. Tällöin, Syndromen mukaan, kaikki olisivat erikoisia, ja samalla kukaan ei olisi.

Tämä viimeistään sai minut raapimaan päätäni: mitä merkillistä Brad Bird yrittää elokuvallaan sanoa? Kun kyseessä on lastenelokuva, subteksti on sitäkin kiinnostavampi. Syndrome on tarinan paha hahmo, mutta toisin kuin sankarit, jotka ovat ilmeisesti saaneet voimansa syntymässä, hän on rakentanut menestyksensä itse. Ja eikö hänen “paha suunnitelmansa” – supervoimat kaikille – ole oikeastaan utopia?

Keskinkertaisuudessa ei ole tietenkään mitään ihailtavaa, mutta lienee sallittua ajatella, että kaikki voivat olla erikoisia omalla tavallaan. Ei kuitenkaan Ihmeperheen maailmassa, jossa supersankarit ovat pieni onnekkaiden ryhmä joka ei hyväksy jäsenikseen ketä tahansa, päinvastoin: jos joku yrittää nousta heidän tasolleen, hän on heidän vihollisensa. Tietenkin elokuvassa asetelma on yksinkertaisempi, sillä Syndrome on murhaava mielipuoli (sekä hauskana metatekstuaalisena kommenttina, maailman innokkain supersankarifanipoika). Muistetaan kuitenkin nuoren Dashin haave pikajuoksijan urasta. Hän on nopeampi kuin kukaan. Miksi hänen pitäisi kilpailla? Hänen haaveensa ei ole sankarillinen, se on merkillisen itsekäs ja elokuvan tarinassa lopulta täysin hyväksytty.

Sankareissa on tunnistettavissa Randilainen arkkityyppinen sankari, erikoislaatuinen yksilö jota muut hylkivät hänen lahjojensa takia. Dashin kehityskaaressa voi nähdä taasen Randin kehottamaa oman edun tavoittelua. Ihmeperheen filosofinen ulottuvuus on kiinnostava, koska se on niin selvästi tahallinen. Toisaalta elokuvasta “löytämäni” viesti on minulle hivenen vastenmielinen, koska se on ristiriidassa omien arvojeni kanssa. Toisaalta Ihmeperhe kiehtoo minua enemmän, koska sen tarinan pohjalla oleva ajatusmaailma on niin epätavallinen ja niin selvästi esillä.

SUOSITUS: Randilainen tai ei, Ihmeperhe on yksi onnistuneimpia koskaan tehtyjä supersankarigenren elokuvia.

Kategoria: Arvio.
Tagit: elokuva