Katuoja

Katuojassa tällä viikolla:

JYSÄYS NO. 1/2005
Arktinen Banaani
Useita tekijöitä
36 sivua, värillinen

Sarjakuva-antologialehti, formaatti joka kieltäytyy kuolemasta, palaa jälleen. Jos luetaan pois Mustanaamio, jota ei niinkään myydä jatkosarjoilla vaan silkalla nimihahmon inertialla, antologialehdet eivät ole menestyneet Suomessa vuosiin. Aikanaan suosittujen Non Stop ja Ruutu-lehtien varjo on pitkä. Pääasiassa eurooppalaisia sarjakuvia sisältäneet lehdet ilmestyivät pitkään ja opettivat kokonaisen sukupolven lukemaan sarjakuvaa. Tuo sukupolvi näyttää kuitenkin aikuistuttuaan kaikonneen sarjakuvien parista. Samalla eurooppalaisen sarjakuvan julkaiseminen on suomessa siirtynyt albumeihin ja kuihtunut varjoksi entisestään.

Mattipekka Ratian toimittaman JYSÄYKSEN kohtaama haaste on siis kaksitahoinen. Ensinnäkään eurooppalaista sarjakuvaa lukevaa yleisöä ei enää näytä juuri olevan olemassa. Jysäyksen on aloitettava lähes tyhjästä. Toisekseen suomalainen sarjakuvan kuluttaja ei enää osta antologiajulkaisuja. Antologialehti on formaattina muutenkin pulmallinen. Jos julkaisuun kootaan paljolti erityyppistä materiaalia, on olemassa riski että kokonaisuus ei puhuttele ketään. Esimerkiksi kaksi suosittua eurooppalaista antologiajulkaisua, 2000AD ja Metal Hurlant keskittyvät puhtaasti tieteis- ja fantasiasarjakuviin. Samoin ongelmallisia ovat jatkosarjat. Jos lehti ilmestyy harvoin tai epäsäännöllisesti on sarjojen seuraaminen vaikeaa ja lukijan kiinnostus lehteä kohtaan voi herpaantua.

Syksyllä ilmestynyt ensimmäinen Jysäys kynsi juuri näissä kivisissä pelloissa. Lehden sarjat olivat pääasiassa laadukkaita, mutta edustivat eri lajityyppejä fantasiaseikkailuista puhtaaseen huumoriin ja periodidraamaan. Kolmannes lehdestä käytettiin aloittamaan Katseen kantamattomissa -jatkosarja, jossa ei päästy puusta pitkään: reilusti toistakymmentä sivua autoilua ja sukeltelua eikä lukijalla lopuksi ollut silti harmainta aavistusta, mistä sarja kertoo. Toisin sanoen materiaalia, joka olisi pitänyt julkaista kokonaisuutena pitkässä albumissa. Ensimmäinen numero ei juurikaan kannustanut hankkimaan seuraavaa ja hetken ajan näytti siltä, ettei sitä tulisikaan. Jysäys siirtyi kuitenkin Ratian oman yhtiön alta Arktinen Banaani -kustantamon suojiin Ratian jatkaessa päätoimittajana.

Juuri ilmestyneen vuoden ensimmäisen numeron perusteella voidaan sanoa, että konsepti on jalostunut. Lehti on suurempi, halvempi ja sisällöllisesti yhtenäisempi. Jos eurooppalaiseen sarjakuvaan erikoistuvan antologialehden julkaisua haluaa kaikesta huolimatta Suomessa yrittää, näin se pitää tehdä.

Uusi Jysäys on aikakausilehtikokoa. Arthur de Pinsin piirtämä stilisoitua mainosgrafiikkaa muistuttava kansi kiinnittää huomion. Kansikuva olisi vieläkin näyttävämpi, jos siinä harhailevaa tekstiä olisi vähennetty. De Pins on kuvittanut nimimerkki Zidroun kanssa – ranskankieliseltä alueilta kotoisin olevat tekijät kätkeytyvät jostain syystä kovin usein yksiosaisten nimimerkkien taakse – huumorisarjakuvan Bioutifoulland. Huumoritarinaksi Zidroun moraliteettia lähestyvä kertomus naurattaa sangen vähän. Siinä tavallinen mies ja nainen yrittävät juonia itselleen romanttista menestystä täydellisten kaunottarien ja komistuksien kansoittamassa valtiossa. Zidroun satiiri on liian naiivia ja osoittelevaa ollakseen oivaltavaa. De Pinsin ääriviivaton piirrostyyli on kiinnostavaa ja toimii paikoitellen hauskastikin, mutta hänellä on vaikeuksia kuvata liikettä ruuduissaan.

Toinen Zidroun kirjoittama tarina, Minun pihani, on tunnelmapala, jossa minäkertoja muistelee lapsuutensa leikkejä hivenen sentimentaalisesti. Kuvittaja Constant piirtää kauniisti kertojan muistojen yksityiskohtia ja vaihtaa hienosti perspektiiviä, kun tarinassa siirrytään nykyaikaan ja aikuisen näkökulmaan. Tarinan viimeinen kuva autioituneesta pihasta tekee vaikutuksen.

Suomalaista sarjakuvaa – olemme eurooppalaisia, muistanette – edustaa veteraani Petri Hiltunen, joka jatkaa Preador-fantasiamaailmansa parissa. Poikkeuksellisesti Hiltusta nähdään väreissä. Ratian väritys on aarteenmetsästäjien ankeaan arkeen sijoittuvan tarinan henkeen sopivan haalea. Tarina itsessään on pätevä pieni seikkailutarina, mutta lopulta yhdentekevä. Päähenkilö on geneerinen fantasiaseikkailija vailla mainittavia ominaisuuksia joka kohtaa persoonattomia vaikkakin näyttäviä vaaroja. Hiltunen osaa kyllä tehdä erinomaisiakin lyhyitä juttuja kuten miehen Asfalttitasanko-kokoelman lukeneet tietävät, mutta tästä Praedor-tarinasta puuttuvat kiinnostavat koukut.

Antologian paras sarjakuva on belgialaisen Jerry Frissenin kirjoittama ja amerikkalaisen Guy Davisin piirtämä Zombiet jotka söivät maailman. Miten moisella otsikolla voisi yleensäkään epäonnistua, kysyn. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa elävät kuolleet ovat nousseet haudoistaan vaeltavat kaduilla enimmäkseen harmittomina. Ihmiset ovat sopeutuneet tilanteeseen kukin tavallaan. Tarinan perheen olohuoneessa istuu perheen äidin mätänevä isä, kunnes perheen pää saa appiukostaan tarpeeksi ja kutsuu paikalle nössön zombihävittäjän. Frissenin absurdin tarinan ja Davisin toteavan rosoisen kuvituksen kontrasti on mainio, samoin kuin tarinan hahmojen lakoninen suhtautuminen täysin järjettömään tilanteeseen, varsinkin kun perheen passiivis-aggressivisen isän piilottelema turhautuminen purkautuu suorastaan tourettemaiseen vuodatukseen. Davisin kuvituksessa on myös mainioita yksityiskohtia, herkullisimpana zombivaarin kaulassa roikkuva tuoksukuusi. Vanhana katkerana miehenä harvemmin nauran enää ääneen sarjakuville, mutta Zombiet jotka söivät maailman on poikkeus. Se on pahuksen hauska. Kyseessä on jatkosarja, mutta ensimmäinen jakso toimii myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se onnistuu muutamassa sivussa esittelemään hahmot ja maailman sekä pohjustamaan tulevia jaksoja. Sarjakuvanovelli on sarjakuvan kenties vaikein muoto, mutta Frissen ja Davis onnistuvat mallikkaasti. Lisää tätä!

Jysäyksessä on mukana myös lyhyitä täytesarjoja. Corcalin ja Olivier Grojnowskin Roihuvuori ja Cuadradon Petteri & Patteri ovat melko mielenkiinnotonta slapstick-huumoria. Mainiosta Herra Jean -sarjakuvista tuttujen Dupuyn ja Berberianin Henriette puolestaan viehättää surrealistisella otteellaan.

SUOSITUS: Kokonaisuuden suurin heikkous on sarjojen yhteisen nimittäjän puute, eri lajityypit kun saattavat hyvinkin toimia toisiaan vastaan: haluaako kannen stilisoitujen naishahmojen houkuttelema lukija välttämättä nähdä Davisin rujoja zombihahmoja? Pelkkä “eurooppalainen sarjakuva” ei riitä antologiaa yhdistäväksi teemaksi. Ei voi olla ajattelematta, että tietylle yleisölle kohdistettuna lehti olisi vakaamalla pohjalla, jos se keskittyisi yhteen genreen ja tarkemmin rajoitettuun kohdeyleisöön. Siltikin, Jysäyksen alhainen hinta toimii tässä mainiosti sen eduksi. Ainakin minä olen valmis maksamaan kaksi euroa jo pelkästään Frissenin ja Davisin zombitarinan vuoksi. Itse asiassa olen valmis maksamaan kaksi euroa mistä tahansa sarjakuvasta, jossa esiintyy fraasi “Vitun perkeleen paskan g-pisteen runkkarizombie! Huoran perseen paska!”. Olen sillä tavalla helppo viihdytettävä.

Kategoria: Arvio.