Katuoja

DROLICA: TUHON LÄHETTILÄS
Deep Black Comics
Tomi Kerminen, Sami Kivelä, Jussi Piironen
36 sivua, mustavalkoinen
www.drolica.cjb.net

Vuosi sitten arvostelin Deep Black Comicsin ensimmäisen Drolica-lehden Sielunvaellus. Se ei kuitenkaan lannistanut poikia, mistä osoituksena on tämä amerikkalaista valtavirtasarjakuvaa erehdyttävästi muistuttava uusi omakustanne.

Tuhon lähettiläs on Renny Harlinin Manaaja-elokuvan edustaman trendin hengessä esiosa edelliselle julkaisulle. Osaksi tavoitteena on ehkä ollut selvittää nimihenkilö Drolican taustaa ja sen konfliktin luonnetta, missä hän on osallinen. Tarinoiden välisistä yhteyksistä huolimatta Tuhon lähettiläs toimii omana, erillisenä kokonaisuutenaan, ja loppujen lopuksi se ei juurikaan kirkasta Sielunvaelluksen läpitunkematonta juonta.

Perusasetelma esitetään varsin viitteellisesti, ikään kuin luottaen siihen, että ainekset ovat lukijalle tuttuja muista scififantasiateoksista. Valitettavasti ainekset voivat olla hieman liiankin tuttuja. Kuolemattomat soturit taistelevat urbaanissa ympäristössä, ja vastustajan kaulan katkaiseminen miekalla antaa voittajalle palkintona häviäjän keräämän elinvoiman. Moraalittomien enkeleiden keskinäiset kamppailut uhkaavat ihmiskuntaa. Jostain syystä elokuvat Highlander ja The Prophecy kirjoittanutta Gregory Widenia ei kiitetä lehden sisäkannella. Sen sijaan kalifornialaisen Saatanan Kirkon perustajaa Anton LaVeytä kiitetään, minkä kaikki huumorin ystävät pankoot merkille.

Omaperäisyyden puute tarinan kehystämisessä ei tietenkään ole kohtalokas puute. Kolkon metafysiikan ja uskonnollisen symboliikan lisäksi juonen rakennusaineeksi on otettu päähenkilö Troy Dawnin ja hänen asuintalossaan tapahtuneita rituaalimurhia tutkivan etsivä Stewartin välinen suhde. Kaikkia ensimmäisen Drolican lukeneita varmaankin kiinnostaa se tieto, että Dawn on mies ja Stewart nainen, kohtalaisen suurella varmuudella. Nähtävästi vilpittömin mielin kuvattu romanssi tuntuu ainakin selittävän päähenkilön tekemät valinnat tarinassa, vaikka tilanteisiin vaikuttavat olosuhteet ovatkin mystistä huuhaata. Ei vain kannata miettiä liikaa, kuinka monta kymmentä minuuttia Dawn ja Stewart viettävät toistensa seurassa tarinan aikana, tai kuinka vähän etsivä Stewart käyttäytyy poliisietsivän lailla. Mistä tietää, että poliisi on todella rakastunut? Siitä, kun edes hänen työparillaan ei ole mitään sitä vastaan, että raakojen rituaalimurhien sarjasta epäillyn annetaan pidätettäessä valita, ottaako hän käsiraudat ranteisiinsa vai ei.

Totesin ensimmäisestä Drolicasta sen, että lehden puoli tusinaa ensimmäistä sivua sopisivat huomaamattomasti minkä tahansa Witchblade-tarinan väliin. Tässä suhteessa Tuhon lähettiläässä on nähtävissä merkittävää kehitystä, sillä se kävisi kokonaisuudessaan Witchblade-tarinasta hyvin vähäisin muutoksin. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kuvituksen laatu on hyvin tasainen alusta loppuun, mikä on osoitus Sami Kivelän ja Jussi Piirosen suuresta omistautumisesta tavoitteelleen. Valitettavaa on vain se, että se tavoite on saada lehti näyttämään samalta kuin eräät amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden kammottavimmista tuotoksista.

Olen näkevinäni Kivelän hahmoissa jonkin verran vaikutteita J. Scott Campbelliltä, mikä on hyvä asia, koska Campbellin selvästi tuntee ne säännöt, joita hän tyylittelyllään rikkoo. Enimmäkseen kuitenkin kuvitus vertautuu Top Cow-kustantamon liukuhihnatuotoksiin, Michael Turnerin tai Randy Greenin läpi suodattuneine Jim Lee -sitaatteineen. Pahiten ongelma näkyy ruuduissa, joiden osasia ei ole voinut opetella ulkoa esikuvateoksista. Ikävä kyllä samaa voi tietenkin sanoa lukemattomista amerikkalaisten ammattipiirtäjien tuotoksista. Piirosen tussaus on mallin mukaisesti ylityöstettyä, täynnä viivoja jotka ovat menettäneet merkityksensä varjostuksen osina ja muuttuneet osaksi tyylisuunnan muotokieltä.

Sarjakuvallinen kerronta kuitenkin toimii. Ruudut ovat dynaamisia ja selkeitä, ja mikä tärkeintä, tapahtumapaikat ja hahmojen avaruudelliset suhteet on esitetty huolella. Toimintasarjakuvasta saisi toimimattoman kaikkein helpoiten laiminlyömällä nämä asiat, koska silloin lukija ei pysy kärryillä, mistä ollaan tulossa ja minne ollaan menossa. Kivelä on ottanut perspektiivin haltuunsa, ja komeat kaupunkinäkymät ovat lehdessä runsaammin edustettuina kuin suoranaiset perspektiivikömmähdykset.

SUOSITUS: Kuvallisesti Tuhon lähettilään tavoite on selkeä, ja tuleekin erittäin lähelle sen täydellistä toteutumista — amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan piirrostyylin toisintamista. Tarinallisesti sitä on vaikeampi tulkita. Onko tarkoitus vain keittää genreaineksista kokoon seikkailu, jonka on tarkoitus palvella kuvallisen suorituksen toteuttamista? Vai onko Kerminen halunnut oikeasti viestiä jotain tarinallaan, kuten uumoilin ensimmäisen Drolican kohdalla? Tarinan jäsentymättömän metafysiikan ja hyrränä pyörivän moraalisen kompassin takia ensimmäinen vaihtoehto tuntuu suotuisammalta. Mutta amerikkalainen valtavirtasarjakuva on jo olemassa, ja kaksi helvettiä on yksi helvetti liikaa.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, pienlehdet