Katuoja

MORTUM – TARINOITA HAUDAN TAKAA
Deep Black Comics
Jussi Piironen, Sami Kivelä, Karo
32 sivua, mustavalkoinen
www.mortum.co.nr

Drolican piirtäjien uusi julkaisu on elokuvista ammentava kauhuantologia. Tällä kertaa kyse ei ole pelkästään amerikkalaisen viihdesarjakuvan pinnallisesta jäljittelystä, sillä hapuilevien pastissien seasta löytyy myös kauhugenren puhdas ydin.

Kuten DBC:n aiemmin julkaisemat Drolica-lehdet, Mortum muistuttaa formaatiltaan ja toteutukseltaan erehdyttävästi amerikkalaisia sarjakuvalehtiä. Tällä kertaa kannessa on lisäksi käytetty elokuvajulisteen elementtejä. Neljän tarinan tekijätiedot on ladottu kuten krediitit elokuvamainoksissa ja vieressä on MPAA:n ikärajamerkintöjä jäljittelevä laatikko. Tätä voitaneen pitää varoituksena siitä, että lehti on elokuvaviittausten kyllästämä ja jossain määrin niiden vanki.

Drolica-sarjakuvien piirtäjä Sami Kivelä ja tussaaja Jussi Piironen vastaavat nyt sekä tarinasta että kuvituksesta. Piironen on tehnyt kaksi lehden neljästä kertomuksesta yksinään, ja Kivelän kahdesta on toiseen tarinan kirjoittanut Karo.

Lehden aloittaa Piirosen “Soledad Miranda”. Se on kummallinen tarina, jossa Bruce Willis kohtaa Sharon Stonen karmivassa maalaiskartanossa. Hatarasti hahmottuva juoni koskee kidnapattua senaattorin tytärtä, mutta hämmentävät elokuvaviittaukset varastavat kaiken huomion. Kun joululahjaostoksilla käydessään on nähnyt hyllyrivillisen Sharon Stonen ristittyjä koipia Basic Instinct 2:n videokannessa, täsmälleen samoin asetellun sääriparin näkeminen sarjakuvaruudussa herättää kysymyksen: Oliko tämän tarkoitus jäädä huomaamatta? Vieläkin oudommaksi asian tekee se, että vastaavalla tavalla hyvin tunnistettavista Die Hard -kuvista mallinnettu sankarihahmo identifioidaan tarinassa, nimiä mainitsematta, Die Hard -elokuvan näyttelijäksi, mutta Sharon Stone ei sittenkään ole Sharon Stone, koska Sharon Stonen ei tarvitsisi kysyä keneltäkään, kuten sarjakuvan näköishahmo tekee, onko elokuvien rakastelukohtauksien näytteleminen nolostuttavaa.

Tarinan päätyttyä kaavamaiseen shokkikäänteeseen kaihertavien kysymysten joukkoon voi lisätä: Mikä se Soledad Miranda oli? Anoin Suuren Googlen apua siltä varalta, että vastaus avaisi jonkin mystisen merkityksen tason tarinassa, mutta se paljastikin vain lisää hämmentäviä elokuvaviittauksia. Soledad Miranda oli kulttiohjaaja Jess Francon elokuvissa esiintynyt näyttelijätär, joka kuoli tavalla, jossa en näe mitään yhteyttä tähän tarinaan. Itse asiassa muutkin tarinassa esiintyvät nimet liittyvät Francoon, joten voin vain toivoa, että Francon tuotantoa tunteville tästä on jotain iloa, koska muuten anti jää vähäiseksi.

“Kissat ja hiiri”, Piirosen toinen tarina ja lehden järjestyksessä kolmas, varoittaa sotateollisesta kompleksista tavalla, josta Dwight D. Eisenhower ei voinut tietää, eli Simpsonien Mr. Burnsin ja Smithersin avulla. Tällaiset popkulttuuriviittaukset eivät ole ainoastaan huono korvike kunnon juonelle, vaan ne myös harhauttavat huomion pois niistä ansioista, joita tarinalla saattaa olla.

Kuvittajana Piironen on yllättävänkin varmaotteinen. Kerronta toimii ja voimakkaita mustavalkokontrasteja sisältävät sivut näyttävät kokonaisuuksina hyviltä. Ongelmia tuottaa vain ailahtelevainen hahmokuvaus. Edes fotoreferenssien kanssa Bruce Willis ei näytä ruudusta toiseen samalta, ja ilman referenssiä anatomia heittää välillä pahasti.

Sami Kivelän kuvitus puolestaan lähestyy jo sellaista näyttävyyttä, että hänen tarinoitaan voisi lukea huvikseen sisällöstä riippumatta. Virtuoosimaisen taidon vaikutelma katoaa vain muutamassa ruudussa. En täysin pääse eroon tunteesta, että Kivelän piirrostyylissä on enemmän esikuvien jäljittelyä kuin itsensä toteuttamista, mutta ainakin esikuvat on hyvällä maulla valittuja. Mieleeni tulee Frank Cho ja Adam Hughes, jotka ovat molemmat suuria suosikkejani.

Kivelän “Marras” myös tarvitsee hyvän kuvituksen kantoapua. Kun tarinan alussa nainen näkee unta zombien hyökkäyksestä ja kertoo geenitutkimuslaitoksella työskentelevälle miehelleen pelkäävänsä, että hänelle käy jotenkin huonosti… No, voisin pilata lukukokemuksenne nyt täysin paljastamalla, mikä ironinen käänne tarinassa tapahtuu, mutta valitettavasti pystyn pilaamaan lukukokemuksenne vain paljastamalla, ettei siinä ole mitään ironista käännettä. Tapahtumien ja tunnelmien kuvaus on sinänsä moitteetonta, mutta se kaikki on täysin yksioikoisen tarinan palveluksessa.

Karon kirjoittama ja Kivelän piirtämä “Suurin on rakkaus” lisää puuttuvan aineksen. Sitä voi kutsua ironiaksi tai kyynisyydeksi, mutta se on kuitenkin idea, joka ei ole itsestäänselvä. Se ei tule täysin yllätyksenäkään, vaan sen aavistaminen on osa lukukokemuksen herkullisuutta. Kyse ei ole pelkästään kauhukuvaston pinnallisesta toisintamisesta, vaan tarina myös haluaa väittää jotain epämieluisaa meistä ihmisistä. Lisäksi idea on toteutettu taidokkaasti sekä kuvituksen että käsikirjoituksen osalta. Erilaisella tekniikalla piirretty takauma erottuu ilman kömpelöitä siirtymiä ja tiivistää kerronnan todella tehokkaaksi paketiksi.

SUOSITUS: Kolme nopeasti unohtuvaa sormiharjoitusta yhtä kauhusarjakuvan helmeä kohden ei välttämättä ole huono suhdeluku. Omaperäisiä visioita joutuu kuitenkin etsimään jostain muualta.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, pienlehdet