Katuoja

Poltan toisinaan. Kun tarvitsen aikaa pohtia, vaikkapa näin kirjoittaessani, astun ulkoilmaan jaloittelemaan ja sytytän yhden tyttömäisistä menthol extra slimeistäni. Norkoilen sisäpihoilla tai kadunkulmassa, imen keuhkoihini myrkkyä ja ajattelen.

Se on saastainen tapa, myönnän, mutta kehoni on omani, ja saan väärinkäyttää sitä miten haluan. Tupakka on muutakin kuin addiktio: se on nautintoaine, se on sosiaalinen rituaali, se on romantisoitu pahe.

Tupakoinninvastaista valistusta on ollut yhtä pitkään kuin tupakkaakin. Sinänsä rationaaliset tupakanvastaiset terveysargumentit, tupakkateollisuutta perustellusti demonisoivat kampanjat ja enemmän tai vähemmän tolkulliset lait (odotan mielenkiinnolla kesällä voimaan astuvaa uutta tupakkalakia) joutuvat kuitenkin kamppailemaan syvälle popkulttuuriin upotettua ehdollistamista vastaan. Tupakointi on perinteisesti esitetty vaarallisten miesten ja kohtalokkaiden naisten paheena ja kun näemme tupakoivan ihmisen, nämä assosiaatiot saattavat nousta mieleen. Vastaavasti saatamme haluta näitä ominaisuuksia itsellemme, toteutamme mallioppimista suoraan Fredric Werthamin painajaisista ja sytytämme yhden.

Sarjakuvatkaan eivät ole syyttömiä tupakoinnin glorifiointiin. Todistaakseni, että sarjakuvat ovat välillisesti haitallisia terveydelle – ja että Wertham oli oikeassa, vaikkei käsittääkseni tupakointiin sarjakuvissa kantaa ottanutkaan – esittelen muutaman merkittävän tupakkamiehen amerikkalaisista sarjakuvista, joille olen herkässä iässä altistunut.

Jos saan keuhkosyövän, syytän sarjakuvia.

Spider Jerusalem:
Warren Ellis ei ainoastaan käytä tupakointia sarjakuvissaan, hän tekee sarjakuvia tupakoinnista. Pahimmilaan Ellisin pakkomielle näyttäytyi Switchblade Honey -tieteissarjakuvassa, jossa hahmot väänsivät sivutolkulla kättä siitä, saako avaruusaluksella polttaa. Transmetropolitan-sarjakuvan sankaritoimittaja Spider Jerusalem käyttää sekaisin kaikkia maailman mömmöjä, mutta useimmiten näemme hänet juuri polttamassa. Ellis on vannoutunut tupakoitsija itsekin, huolimatta ilmeisistä hengitystievaikeuksistaan. Tavattuani Ellisin syksyllä 2006 minulla oli useampikin tilaisuus polttaa miehen kanssa. Se, pidän tätä yhtenä viimeaikaisen elämäni kohokohista tarkoittanee, että elämäni ei ole keskimäärin erityisen kiinnostavaa.

Jesse Custer:
Olen pahoillani, Tex Willer- ja Blueberry-fanit, mutta paras sarjakuvacowboy on Garth Ennisin Preacherin Jesse Custer. Oikeudentajuinen, mutta vanhanaikainen ja ylpeä Custer on syvästi inhimillinen hahmo, joka tiivistää olennaisen arkkityyppisestä lännensankarista. Kiroilemisen, ryyppäämisen ja äkkipikaisuuden lisäksi Custerin paheisiin kuuluu tietysti myös tupakointi – käyttääpä hän kerran jumalallista käskyvoimaansa poistaakseen ravintolan tupakointikiellon. Marlboro-mies Custer ei kuitenkaan ole, vaan käryttää punaisia Lucky Strikeja.

Joka ikinen hahmo Sin Cityssa:
Frank Miller noir-pastissi Sin City on vastustamattoman keskenkasvuinen adrenaliinipaukku; täydellinen sarjakuva, jos olet viisitoistavuotias. Sarjakuvan melkein jokaisessa kohtauksessa kovat jätkät ja gimmat polttavat, ketjussa, tauotta. Jatkuvan polttelun vaarat lienevät Sin Cityn kovisten mielissä toissijaisia, sillä sarjakuvan hahmojen elinikäodotus on noin pari sivua (elokuvassa vajaat viisi minuttia). Elä lujaa, kuole nuorena, jätä pahanhajuinen ruumis.

Nick Fury:
Marvelin viilein salainen agentti Nick Fury on sikarimiehiä. Mielestäni sikarin polttaminen tuntuu jokseenkin samalta, kun joku ulostaisi suuhuni samalla kun toinen hakkaa vasaralla aivojani, mutta ilmeisesti Fury on eri mieltä. Marvelin päätoimittaja Joe Quesada kielsi taannoin tupakoinnin Marvelin sarjakuvissa, vedoten niiden antavan huonon esimerkin nuorille lukijoille. Päätökseen vaikutti ymmärrettävästi Quesadan oman isän kuoleminen keuhkosyöpään. Kaikkiin Marvel-sarjakuviin tupakointikielto ei kuitenkaan vaikuttanut: kun Nick Fury kohtaa Tuomarin Garth Ennisin mainiossa, ainoastaan aikuisille suunnatussa albumissa Punisher: Mother Russia, hänet esitellään kohtauksessa, jossa hän sytyttää havannalaisensa suihkukoneen savuttomassa matkustamossa.

Wolverine:
Muistatteko, kun Wolverine oli vielä kiinnostava hahmo, joka ei esiintynyt joka toisessa Marvel-lehdessä joka toinen kuukausia ja kun hänellä ei ollut sataa kloonia tai äpärää juoksemassa ympäriinsä? Minä muistan, hämärästi. Psykoottisella tappajamutantilla on kuolematon ja taudeille immuuni keho, joten hän voi polttaa sikareitaan huoletta – tai poltti aiemmin, ennen Marvelin siistimispolitiikkaa.

Möykky:
Ben Grimm, varhaisin Marvelin kroonisista sikaripureskelijoista on vangittu hirviömäiseen kivikehoon, mutta silti osaa nauttia elämästä. Möykyn kamu Reed Richards poltti muistaakseni piippua – mikä paremmin symboloisi hahmon statusta isähahmona? – villillä 60-luvulla, mutta tapa on sittemmin häipynyt jonnekin. Ihmenelosiin kuuluu tietysti myös Liekki, joten Benilla ja Reedilla on aina sytkäri mukana jos Tohtori Doomin juonien estämisen välissä ehtivät pitää tupakkitauon.

John Constantine:
Lontoolainen maagi John Constantine on sarjakuvatupakoitsijoista olennaisin. Constantine on Alan Mooren luoma hahmo. En tiedä, onko Moore varsinaisesti tupakoitsija, mutta jotain
hän polttaa. Ensiesiintymisessään Mooren kirjoittamassa Swamp Thingissä Constantinella on savuke kädessään. Constantinen paheet nousevat pääosaan Garth Ennisin kirjoittamassa Dangerous Habits -kokonaisuudessa, jossa keuhkosyöpään kuoleva Constantine tekee sopimuksen paholaisen kanssa parantuakseen. Kun hän onnistuu puijamaan Saatanaa ja paranee, ensimmäiseksi hän sytyttää yhden Silk Cuteistaan. Kaikin puolin epäonnistunut filmatisointi tarinasta (Constantine, 2005) ymmärtää hahmon traagisesti väärin: kun Keanu Reevesin esittämä Constantine lopussa toipuu sairaudestaan, työntää hän suuhunsa nikotiinipurkkaa. Ei näin! Sarjakuvan Constantine on tuhannesti kiinnostavampi, ristiriitainen hahmo joka on valmis riskeeraamaan maailmanlopun vehkeillessään Paholaisen kanssa saadakseen jatkaa tupakointia.

Se, naiset ja herrat, on addiktiota.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kolumni