Katuoja

Heinäkuu 1995. Otto Sinisalo: viisitoista vuotta vanha, kuukautta vaille kuusitoista; hintelä poika, jolla oli laonnut pystytukka, häivähdys viiksiä joista en ymmärtäisi luopua vielä kolmeen vuoteen ja todennäköisesti kokoluokkaa liian suuri T-paita. Sitten oli Jukka, yhtä lailla alipainoinen ja samoilla kyseenalaisilla linjoilla naamakarvoituksen ja paitamuodin suhteen. Olimme istuneet samoissa koululuokissa koko ikämme, mutta meitä yhdisti muukin kuin kolmen vuoden rupeama Suomen kolmanneksi huonoimmalla ylä-asteella: olimme valtavia nörttejä. Ja olimme menossa Jyväskylän FinnConiin.

Jos ei ole asunut pikkukylässä koko tiedostavaa nuoruuttaan, lienee vaikea ymmärtää miten merkittävä juttu on kyseessä. Puhumme nyt Vilppulasta, keskisuomalaisesta elefanttien hautausmaasta ja yhden tehtaan kylästä. Vilppulalaisella nuorella ei ole liiemmin virikkeitä tai mahdollisuuksia toteuttaa itseään mopon virittämisen ohella. Heillä on yksi tulevaisuuden tavoite: päästä pois. Me emme pääsisi pakoon vielä muutamaan vuoteen, sillä edessä olisi lukio lähikaupungissa. Viikonloppu Jyväskylässä olisi harvinainen henkireikä parille pikkukylän hörhölle.

Kirjoitan tätä Isabellassa, Vilppulan ainoassa baarissa – ja ainoassa ravintolassa. Ainoa hetki, jolloin Vilppula tuntuu heräävän eloon muistuttamaan jonkinlaista ihmisasutusta neutronipommitestialueen sijaan on näin perjantai-iltaisin, kun kello 17.17 juna Tampereelta saapuu asemalle. Ystävät kohtaavat, opiskelemaan karanneet tyttäret ja pojat syleilevät vanhempiaan aseman parkkipaikalla. Kello puoli kuusi Isabella on suhteellisen täynnä, mutta epätodennäköisen suuri ravintolatila näyttää silti tyhjältä. Toistakymmentä asiakasta, melkein kaikki miehiä; nuoria poikia juomassa yhdet ennen siirtymistä Mäntän yökerhoon; vanhempia miehiä, jotka eivät ole matkalla minnekään. Jukeboksi soittaa Bruce Springsteenin Riveria, joka ei voisi olla osuvampaa. Olen ainoa, joka kanniskelee matkatavaroita. Kannettavan kirjoituskoneeni kanssa tunnen itseni poikkeuksellisen omituiseksi.

Vuoden 1995 viikonloppu Jyväskylässä oli enemmän kuin vain matka Jonnekin Muualle Kuin Vilppulaan. Kyseessä oli FinnCon, ensimmäinen alakulttuuritapahtuma sekä Jukalle että minulle. Reppumme oli pakattu keveysti, taskuissa painoivat suhteelliset omaisuudet käytettäväksi kirjoihin, sarjakuviin, fanzineihin ja Magic: The Gathering -kortteihin.(Niin, olimme nörttejä: toisaalta, pelasin Magicia viimeksi tässä kuussa. Pitkällekö on tultu?)

Emme välttämättä tienneet mitä odottaa, mutta otimme kaiken irti Jyväskylän yliopiston tiloissa järjestetystä sci-fi-tapahtumasta. Merkilliset, lihaksi muuttuneet fandom-kliseet palaavat mieleen: parrakkaita miehiä propellihatuissa, nuoria naisia Star Trek -minihameissa, kimeä-äänisen transvestiitin loputtoman pitkä välikysymys Bruce Sterlingilta. Vuosi 1995 oli vielä viatonta aikaa. Toisin kuin näinä päivinä, en viettänyt koko tapahtumaa baarin puolella, lavalla tai toteuttamalla harhojani fanijournalistina olemisesta tehden muistiinpanoja ja haastatteluja. Ei, kuljin aikataulu kädessäni paneelista tai luennosta toiseen, imien kaiken uuden, jännittävän ja kummallisen tiedon kuin sieni.

Ensimmäistä kertaa kumpikaan meistä näki mangaa, jota korjattiin nopeasti talteen pari albumia. Ostimme ensimmäiset Tähtivaeltajamme. Se todettiin nopeasti olevan maailman paras lehti missä tahansa kategoriassa, ikinä. Lauantai-iltana Philip K. Dick -monologi Perille asti, puutarhan perille piti vastaavasti korottaa parhaaksi teatteriesitykseksi koskaan.

Yövyttyämme huoneistohotellissa – K-18-iltabileisiin emme tietenkään uskaltaneet yrittää – palasimme heti sunnuntai-aamusta Coniin, seuraamaan sarjakuva-aamupäivää. Tässä vaiheessa elämääni en luonnollisestikaan ollut lähes päivittäisessä yhteydessä eri sarjakuva-ammattilaisiin. Osittain tämän takia Petri Hiltusen esitelmän seuraaminen eturivistä oli poikkeuksellisen pysäyttävää. Fanittamani piirtäjän näkeminen elävänä oli jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Tuolloin asiasta mitään tietämättömänä sarjakuvan tekeminen vaikutti jonkinlaiselta transendentaaliselta prosessilta: miten joku kykeni siihen ilman ylimaallisia kykyjä? Muutenkin luontaisen karismaattisen Hiltusen esityksen seuraaminen lähenteli siten suorastaan hurmoksellista kokemusta.

Eritysesti Teräspersilja-sarjakuvan esittely vakuutti nerokkuuden olevan läsnä yliopiston seminaarihuoneessa. Samassa tilaisuudessa Hiltunen valitti sitä, että hänen sarjakuviensa nimiä ei koskaan opita oikein. Jo tuolloin Praedor-sarjoja työstävä piirtäjä oli ehtinyt väsähtää toistuviin tiedusteluihin “Predator-sarjakuvistaan”. Luonnollisesti siis luennon jälkeen uskaltauduin lähestymään Hiltusta ja kysymään missä Tähtivaeltajan numeroissa se “Teräsperse” -sarjakuva ilmestyi. Ystävällinen mies neuvoi oikean lehden eikä edes kehdannut oikaista lapsustani.

Sittemmin pääsimme pakoon Vilppulaa. Lienee osin sattumaa, mutta Jukka muutti Jyväskylään, jossa asuu edelleen kihlattunsa ja lemmikkieläinlauman kanssa; minä taas siirryin Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Liikumme edelleen normaalipainoindeksin alarajoilla, mutta löysimme paremmin istuvia t-paitoja luovuimme viiksistämme. Pidämme edelleen yhteyttä, tapaamme ja päästämme sisäiset nörttimme ulos kävelylle.

Itsekin satunnaiseksi kulttuuritapahtumien järjestäjäksi valmistuneena voin aina epäilyksen hetkinä palata vuoteen 1995 ja pohtia niitä kahta hintelää poikaa, jotka kahden päivän aikana näkivät maailman kokonaan uudesta, jännittävästi vinksahtaneesta perspektiivistä. Jokainen tapahtuma on jonkun ensimmäinen – muisti hän suosikkinsa sarjakuvien nimet tai ei.

(Loppuhuomio: nyt oikolukiessani tätä artikkelia havaitsen, että olen jo kirjoittanut tästä aiemmin. Minun pitäisi hankkia sihteeri, tai jotain.)

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kolumni