Katuoja

Tänä vuonna olen nähnyt poikkeuksellisen paljon elävää musiikkia, loistavan onnistuneista keikoista loistavan käsittämättömiin. Olen polkenut Roskilden mutavyöryssä nähdäkseni Arcade Firen, uhmannut humalaisia gootteja ja Tamperetta todistaakseni pistämättömän Das Ichin sekä valvonut Likefesteillä nähdäkseni Kakkahätä -77:n romahtavan alkoholihuuruiseen mustaan aukkoon Tavastialla. Ollakseni ihminen, joka sietää huonosti humalaisia läskipäitä, ahtaita tiloja, kovaa melua tai yleensä lievääkään epämukavuutta, olen rockhuorannut vuonna 2007 kuin mestari. Vuonna 2007 olen myös nähnyt kenties parhaat keikat, joita olen koskaan todistanut. Eilinen VNV Nationin saattaa olla niidenkin joukossa paras.

VNV Nation on vuodesta 1995 asti soittanut brittiläinen duo, joka lanseerasi futurepopin käsitteen. He soittavat konemusiikkia, jossa väkevä laulu yhdistyy vahvoihin melodioihin ja jyskyttävään jyskyttävään jyskyttävään konepaukkeeseen. VNV Nationin sanoitukset ansaitsevat erityishuomion. Yhtyeen kappaleiden lyriikat maalaavat dystooppisia visioita tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullut. Ne ovat usein pateettisia, pahimmillaan auttamattoman banaaleja, mutta koukuttaviin, kohtalokkaisiin melodioihin yhdistettynä ja Ronan Harrisin herkänjylhällä äänellä laulettuina luovat ainutlaatuisen tunnelman. Ja vaikka VNV Nationin sanoitukset saattavatkin olla hivenen naurettavia, erottuvat ne edukseen siitä puurosta, joita laulujen sanoitukset tavallisesti ovat. Vinkki lauluntekijöille: ihmissuhteenne kiinnostavat minua yhtä paljon kuin koiranpaska, johon olen juuri astunut.

Olen kuunnellut VNV Nationia jo vuosia, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, saati sitten katsonut ainuttakaan keikkavideota. En siis tiennyt, mitä odottaa. Pahimmillaan konebändit saattavat keikoilla lähinnä iskeä läppärin auki ja hajamielisesti sohia kosketinsoittimia – yhtä jännittävää, kun katsoisi nörttiä koodaamassa, mutta lisätyllä myötähäpeäelementillä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimi VNV Nationia lämmitellyt yhdentekevä Solvent. Keikkaillan aloittaneen Koroshio Currentin onnistuin missaamaan, sillä toisin kuin ikinä, keikat alkoivat lippuun merkityllä kellonlyömällä. Mutta mitä tulee VNV Nationiin, minulle luvattiin show: baaritiskijonossa tuttu kertoi nähneensä bändin keikalla Saksassa ja kuulemma “solisti oli sen oloinen, että olisi vetänyt spiidiä”. Kuulostaa hyvältä!

Gloriaan astuminen kahden Sarjakuvafestivaalin jälkeen tuntuu pelottavasti kotiin saapumiselta. Tällä kertaa paikalla ei ole kuitenkaan sarjisyleisö, vaan gootteja. Gooteista on ikävästi tullut jonkinlainen musiikkipiirien kävelevä vitsi. Oikaistakoon nyt muutama kohtuuton väärinkäsitys luokan hitaimmille: gootit eivät ole kyynelehtiviä ranteenviiltelijöitä, vaan ainoastaan tyyppejä, jotka tykkäävät pukeutua nätisti, vetää viinaa ja bailata. Ja he kuuntelevat parempaa musiikkia kuin sinä. Sunnuntaina Gloriassa mustahuulia oli liikkeellä satapäin. Erinomaisen tasokkaan Synapsi-klubin järjestässä tapahtumassa yleisöä oli pysäyttävät 500. VNV Nation on niitä bändejä, joita saa fanittaa rauhassa yksinään, koska kukaan muu ei näytä heistä edes kuulleen. Viisisataa fania sunnuntai-iltana todisti kuitenkin päinvastaista. Tunsin eksyneen karitsan lämmintä, määkivää yhteenkuuluvuutta, kun näin paikalle saapuneen lauman.

Itse keikka, kuten todettu, oli fantastinen. Riemastuttavaa kyllä, Ronan Harris ei näytä lainkaan musiikiltaan saati sitten käyttäydy lavalla siten, kuin maailmalopun näkyjä maalailevan muusikon voisi olettaa. Harris on hyperaktiivinen, bodattu kalju kääpiö ja näyttää lähinnä hemmolta, jonka voi kuvitella tulevan haastamaan riitaa Itäkeskuksen räkälässä. Harris otti rennosti kontaktia kuulijoihin sekä laulatti ja huudatti yleisöä samalla kuin duon toinen puolikas, jättimäinen Mark Jackson paukutti rumpuja korokkeella seisten. Ja minä hoilasin mukana kuin ääliö. Onnellinen ääliö.

VNV Nation esitti maltillisesti uutta materiaalia aiempien levyjensä hittien seassa. Biisit toimivat livenä esimerkillisesti. Harrisin uljaat livetulkinnat yhdistettynä Jacksonin ja kahden kosketinsoittajan taustaryhmän jykevään soundiin piiskasivat katsojat poikkeukselliseen kiihkoon. Kun yleisö hurrasi eeppisille lauluille kostosta ja sovituksesta, tunnelma paikoin muistutti Nürnbergin puoluekokousta – paitsi että kajalia oli enemmän.

Yhtyekin vaikutti olevan otettu vastaanotosta ja soitti kokonaiset 2 tuntia. Toivon mukaan Harris pitää lavalla antamansa lupauksen yhtyeen paluusta Suomeen.

Kategoria: Arvio.
Tagit: popkulttuuri