Katuoja

MORTUM: SHERIFFI ALAMON LEGENDA
Deep Black Comics
Karo, Sami Kivelä, Jussi Piironen
32 sivua, mustavalkoinen
www.mortum.co.nr

Drolican ja Mortumin tekijät palaavat pitkän sarjakuvan pariin villissä lännessä käväisevällä zombitarinalla.

Zombigenre on itse asiassa minulle suhteellisen uusi tuttavuus. En nähnyt lainkaan zombileffoja teininä, saati sitten lapsena, joten hatariin mielikuviin perustuen kuvittelin sen olevan jokseenkin yhtä banaali veritehosteilla mässäilyyn tukeutuva genre kuin ns. slasherit. Nyttemmin olen nähnyt muutaman kunnon zombileffan – George A. Romeron Night of the Living Deadin, Tom Savinin uusintaversion siitä sekä Zack Snyderin uusintaversion Romeron Dawn of the Deadista – ja olen käsittänyt, että zombeissa on pohjimmiltaan kyse sivilisaation pintakerroksen murenemisesta ja ihmislajin nurjan puolen kohtaamisesta. Hyvä zombitarina ei pelottele ainoastaan aivojensyöjien laumoilla vaan myös sillä, miten “normaalit” ihmiset niihin reagoivat.

Sheriffi Alamon legenda ei ole sellainen tarina.

Tarinan ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Arizonaan, jossa mies nimeltä John Alamo toimii sheriffinä Tucsonin lähellä sijaitsevassa kaupungissa (tämä on varmaankin viittaus Forrest Gump -elokuvaan, jossa sotilas nimeltä Dallas oli kotoisin Phoenixistä, Cleveland Detroitista ja Tex – no, Tex oli jostain muualta). Kun intiaanipoppamiehen haudoistaan nostattamien ruumiiden armeija hyökkää kaupunkiin, sheriffi Alamo käy urhoolliseen taisteluun, jonka seurauksena hänen legendansa muistetaan vielä nykyäpäivänäkin.

Tarinan toisessa osassa sheriffin vaimon jälkeläinen Dana ja hänen opiskelutoverinsa lähtevät kesälomaretkelle sheriffin legendan syntysijoille. Danan näkemät unet elävistä kuolleista ennustavat reissulle kehnoa loppua.

Sheriffi Alamon legenda on tarina ilman keskikohtaa. Hyvä puoli on se, että siinä on kyllä alku ja loppu; huono puoli on se, että ne ovat väärässä järjestyksessä. Sheriffin yhteenotto elävien kuolleiden kanssa olisi kohtuullisen tyydyttävä huipentuma tarinalle, mutta sen jälkeen seuraa vielä yhtä monta sivua joutavien hahmojen esittelyä ja ennalta-arvattavan juonenkäänteen itseään toistavaa enteilyä. Siinä vaiheessa, kun jotain alkaa taas tapahtumaan, sivut loppuvat kesken. Jos zombitarina edellyttää minulta kiinnostusta tympeitä muotinukkehahmoja kohtaan, olisi kohtuullista, että pääsisin edes näkemään, kuinka heiltä popsitaan aivot päästä.

Täysin yllätyksettömäksi juonta en voi kutsua, sillä olin varsin äimistynyt häpeämättömän tökeröstä tavasta, jolla ennaltamäärätty lopputulos tehdään mahdolliseksi. Neljä kesälomailemaan lähtevää opiskelijaa ottavat autoonsa mukaan laatikollisen dynamiittia, koska “Eihän sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea eräretkellä tarvitaan!” Täytyy myöntää, että keskustelu itseäni vähemmän suojattua elämää eläneiden kanssa paljasti, että aivan tavalliset ihmiset tekevät joskus varsin järjettömiä temppuja räjähteiden kanssa, mutta kuten Otto tähän totesi: Toisin kuin oikeassa elämässä, fiktiossa täytyy olla jotain järkeä.

Kuten edellisessä Mortumissa, Sami Kivelä ja Jussi Piironen ovat jakaneet piirrostyön keskenään. Kivelän karhean realistinen viiva tuo eloon menneisyyden ja Piirosen tyylitellympi, teräväreunainen kuvitus nykyhetken. Amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan jäljittely on niin silmiinpistävää, että en edelleenkään voi olla miettimättä, ketä tässä oikein matkitaan. Luke Rossin muutaman vuoden takainen Jonah Hex ainakin muistuttaa kovasti Kivelän osuutta sekä villiin länteen sijoittumisen että kuvitustyylin puolesta, mutta joka tapauksessa Kivelä saa suorituksen vaikuttamaan luontevalta. Piirosen viivat sen sijaan eivät edelleenkään näytä olevan aivan oikeassa paikassa oikeasta syystä. Kummankin piirtäjän antaumuksellinen asenne kuitenkin näkyy johdonmukaisessa tasossa ja kerronnallisessa selkeydessä.

Painotyön yksityiskohtiin huomiota kiinnittäviä saattaa vaivata se, että muutamalla sivulla pitkin lehteä on yhdistelty harmaasävykuvitusta ja puhdasta mustavalkoista sisältäviä ruutuja siten, että myös mustavalkopiirrokset ovat rasteroituneita. Tältä olisi varmaankin voitu jotenkin välttyä, koska puhekuplien tekstit ovat näillä sivuilla kuitenkin rasteroitumattomia.

Viimeisen kiusallisen silauksen lehdelle antaa väkinäinen kirjoitustyyli, joka muistuttaa huonoa suomennosta – ja minä kyllä tiedän yhtä sun toista huonosta suomentamisesta.

SUOSITUS: Tehoton tarina toimii vain kehyksenä piirrostyölle, mutta edes tilaisuutta kunnon zombimässäilyyn ei hyödynnetä täysin. Genreä arvostavalle anti on varsin laiha: Muutama gorekohtaus, yhdet paljaat tissit ja huolettoman typerä käsikirjoitus. Riman voisi asettaa korkeammallekin.

Kategoria: Arvio.
Tagit: pienlehdet