Katuoja

KAPTEENI KUOLIO JA SUOMEN SALAINEN KUNINGAS
P.A. Manninen
Zum Teufel Kustannus
ISBN 978-952-5754-01-8
160 sivua

Sarjakuvaneuvos ja -tohtori P.A. Mannisen esikoisromaani kiteytyy tehokkaasti takakansisitaatissa, jossa Kapteeni Kuolio kommentoi Punaisen Ristin kirpputoria:

– Myyjillä ei välttämättä ole ammattitaitoa niin paljon, että he pystyisivät esimerkiksi erottamaan maagikon skitsofreenikosta…

Ne resuiset, hieman haiskahtavat ja omituisesti höpöttelevät hahmot, joita voi kirpputoreilla nähdä haalimassa pakkomielteenomaisesti muille merkityksemättömältä vaikuttavaa tavaraa, saattavat hyvinkin avohoitoon siirrettyjä skitsofreenikkoja. Tai ehkä he ovat Kapteeni Kuolio ja hänen tohtori Watsoninsa Kapteeni Kökkö.

Totta puhuen kaiken, mitä tiedän skitsofreniasta, olen oppinut elokuvista ja televisiodraamoista. Jos nyt oletetaan, että Kaunis mieli oli lääketieteellisesti tarkka elokuva, Kapteeni Kuoliota ja skitsofreenikkoja yhdistävä piirre on ylikorostunut taipumus nähdä säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä toisiinsa liittymättömissä asioissa. Ainoastaan John Forbes Nashille se on antanut Nobelin palkinnon arvoisen matemaattisen intuition; useimmille se aiheuttaa vain vaikeuksia erottaa todellisuutta kuvitelmasta. Kapteeni Kuolio kuitenkin pystyy sen ansiosta estämään valkoista aukkoa tuhoamasta Tamperetta.

Valkoinen aukko edustaa tarinassa varsin tyylipuhdasta MacGuffinia: Se laittaa tapahtumat liikkelle, mutta sillä ei ole oikein mitään temaattista merkitystä. Seikkailu alkaa hieman latteasti, kun Kuolio ja Kökkö matkustavat maanalaiseen Tampereeseen tapaamaan Pyynikin Ukkoa, peikkoa joka antaa heille seuraavan vihjeen ongelman ratkomiseen. Peikkomaisen jupinan ihmisten syömisestä ohessa Ukko toteaa, että pahan alkulähde on Eteläpuistossa, ja sankarien matka jatkuu. Kiinnostavaksi juonikuponkien lunastaminen käy vasta siinä vaiheessa, kun tehtävänä on hankkia Marsiin jotenkin liittyviä tavaroita Tampereen kirpputoreilta. Burroughsin “Marsin sotavaltiaan” lisäksi mukaan tarttuvat hieman ennalta-arvaamattomammat Anni Voipion “Suomen marsalkka” ja Rebecca Wintersin “Marsipaaniprinssi”.

Muita omituisuuden kohokohtia ovat yliopistolla Kuolion ja professori Tarfeatherin välinen väittely, joka käydään sanattomasti tuomalla vuorotellen esiin rihkamaesineitä, sekä Kuolion selostukset Timpo-, Britains- ja Lone Star -yhtiöiden muoviukkeleista (joita Manninen itse tiettävästi harrastaa). Se, miten kaikki tämä edesauttaa Tampereen pelastamista, jää sangen maagisen ajattelun varaan. Kun Kuolio esittää teoriansa siitä, että heidän edistymisensä raportoidaan vessanpönttöön pudotettavilla paperilapuilla, joita viemäreissä asuvat nanorobotit lukevat, on tavallaan huojentavaa että Kapteeni Kökkö suhtautuu tähän sen ansaitsemalla skeptisyydellä.

Toisaalta Kuolio osoittaa olevansa todellakin aito maagikko, kun hän karkottaa Kökön silmien edessä ruokapöydän läpi päätään puskeneen kummituksen, ja hänen päätelmänsä myös johtavat lopulta tapaamiseen Suomen salaisen kuninkaan kanssa. Mutta ehkä taikuus ja skitsofrenia eivät ole täysin toisensa poissulkevia ilmiöitä.

SUOSITUS: Kapteeni Kuolion sarjakuvaseikkailuista nauttineet saavat luultavasti eniten irti tästä varsin lyhyestä romaanista, mutta myös kaikenlaisen mystiikan, pseudotieteen ja muun hörhöilyn ystävät se sopinee mukavaksi välipalaksi.

Kategoria: Arvio.
Tagit: romaani