Katuoja

WALL•E
Ohjaus Andrew Stanton
Käsikirjoitus Andrew Stanton, Pete Docter, Jim Reardon
Pääosissa Ben Burttin tietokone, Elissa Knight, MacInTalk
Elokuva

Tuli viivyteltyä tämän kanssa turhankin kauan, mutta kokemus oli odotuksen arvoinen.

En ole ihan varma mistä se tuli, mutta olin jostain saanut päähäni ajatuksen, että WALL•E:n sanoma ei olisi minulle täysin mieluinen. Ehkä se johtui siitä, että WALL•E varoittaa meitä oman elinympäristömme tuhoamisesta. Tämä ei ole minulle ongelmallinen sanoma, mutta se tietenkin sai amerikkalaisen oikeiston hysterian valtaan jo kauan ennen kuin kukaan oli vielä elokuvaa nähnytkään. Epäilemättä olin tämän seurauksena lukenut Internetistä, että WALL•E on kapitalismin vastainen elokuva, materialismin vastainen, länsimäisen elämäntavan vastainen ja – mikä pahinta – teknologian vastainen.

Ei nyt keskitytä turhaan siihen, miten ihmeessä tietokoneanimaation terävintä kärkeä edustava elokuva voisi olla teknologian vastainen. Olin joka tapauksessa varautunut siihen, että WALL•E voisi edustaa maailmankatsomusta, jota en itse täysin allekirjoittaisi. Pixarin aiemmassa hittielokuvassa Ihmeperheessä oli nähtävissä aineksia Ayn Randin objektivismista, mutta se ei ollut vahingoksi elokuvalle, vaikka en Randin johtopäätöksistä juuri välitäkään. Hyvin tehdyssä elokuvassa maailmankuva on erottamaton osa tarinaa, ja jos tarina on vakuuttava, katsoja omaksuu sen maailmankuvan, ainakin katsomiskokemuksen ajaksi. Ja Pixarin elokuvat ovat yksi toisensa jälkeen osoittaneet, että studion käsikirjoittajat ovat ensiluokkaisia tarinankertojia.

Mutta WALL•E:n tapauksessa minun ei tarvinnut edes ottaa tällaista huomioon. Se sopi täydellisesti kaltaiselleni teknokraatille. On totta, että elokuvan alkaessa Maapallo on täyttynyt romusta, jota päähenkilö Wall•E puristaa kuutioiksi ja kasaa pilvenpiirtäjämäisiksi pinoiksi. Materialismin vastainen – todetaan syylliseksi. Ihmiset ovat joutuneet jättämään planeetan, ja kun myöhemmin elokuvassa Wall•E päätyy ihmisten keskuuteen, lajiamme ei esitetä kovin mairittelevassa valossa. Olemme lihavia, laiskoja ja tyhmiä. Länsimaisen elämäntavan vastainen – todetaan syylliseksi. Mutta yksi käänteentekevistä kohdista on se, kun erään päähenkilön valtaa kyltymätön tiedonjano. Ja uskon puhuvani kaikkien tieteenpalvojien puolesta sanoessani, että siinä oli mielestäni hyvin tärkeä sanoma. Jos olisimme uteliaampia, olisimme myös vähemmän lihavia, laiskoja ja tyhmiä.

Toinen elokuvan tärkeistä teemoista on Wall•E:n rakastuminen Maapalloa tutkimaan tulleeseen luotainrobotti Eve:en. Ennen Eve:n tapaamista Wall•E:n päivät täyttyvät romun kasaamisesta, hyödyttömän roinan keräilystä ja Hello Dolly -elokuvan katselusta. Tuo elämäntapa tuntuu hyvin tutulta kirjoittaessani tätä sarjakuvia ja DVD-levyjä täynnä olevien hyllyjen ympäröimänä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että nörtin pitäisi hankkia oikea elämä. Wall•E on kuitenkin robotti. Hänellä ei pitäisi olla minkäänlaista elämää, ainoastaan ohjelma. Mutta koska jotain on mennyt vikaan, hänellä on oikkuja, hänellä on persoonallisuus. Vain siksi, että Wall•E on se, kuka hän on, hän kykenee rakastumaan Eve:en. Tai ainakin niin tämä nörtti haluaa uskotella itselleen.

Ennen kaikkea WALL•E on kuitenkin loistavaa elokuvataidetta. Pixarin edellinen, Ratatouille, oli virheetön koko perheen viihde-elokuva, mutta WALL•E:en verrattuna se oli suorastaan kunnianhimoton. WALL•E:n ensimmäisen 40 minuutin aikana mukana ei ole ihmishahmoja lainkaan, lukuunottamatta videoruutuja jotka taustoittavat Maa-planeetan tilannetta. Päähenkilöt Wall•E ja Eve kommunikoivat koko elokuvan ajan ainoastaan yhden sanan repliikeillä (joista Eve:n tapauksessa valtaosa on “Wall•E!”). Tarinankerronta on pelkistettyä ja vahvasti kuvallista, ja ne kuvat ovat sitäkin väkevämpiä. Wall•E:n avaruusmatka pois Maasta, alkaen uskomattoman eläväisesti kumpuilevasta rakettimoottorin savuvanasta, sisältää kauneimmat näkymät mitä olen tänä vuonna valkokankaalla nähnyt.

SUOSITUS: Käykää nyt hyvänen aika katsomassa se.

Kategoria: Arvio.
Tagit: elokuva