Katuoja

DARK FLOORS: THE LORDI MOTION PICTURE
Ohjaus Pete Riski
Käsikirjoitus Pekka Lehtosaari Mr. Lordin ja Pete Riskin ideaan pohjautuen
Pääosissa Skye Bennett, Noah Huntley, Dominique McElligott ja Lordi-bändin jäsenet
Elokuva

Ostin tämän DVD:n marketin alelaarista. Valmistelen tällä huomista Lordi: Verensininen -albumin arvostelusuoritusta. Minulla ei aiemmin ollut mitään erityistä aietta nähdä tätä elokuvaa, koska en ole kuullut siitä yhtään mitään hyvää. Olen kyllä Lordi-sarjakuvien ystävä, mutta se ei ole saanut minua kiinnostumaan erityisesti myöskään Lordin musiikista, joka käsittääkseni on kuitenkin Lordin pääasiallinen toimiala. Mutta musiikin parissa Lordi on todistetusti saanut aikaan ainakin yhden tarttuvan kertosäkeen, kun taas elokuvallisesti… No, videokannethan on keksitty juuri tätä varten. Mitä syitä mahtaisi olla nähdä DARK FLOORS?

Ellei sitten alennuta vain keksimään kehuja omasta päästä, mairittelevia kansitekstejä voi aina kehitellä siteeraamalla valikoivasti. Tällöin vain se, mitä jätetään sanomatta, puhuu paljon enemmän kuin se, mitä sanotaan.

“Definitely recommended. The effects are all excellent.”
Twitchfilm

Efektit ovat erinomaiset. Tarina, ohjaus, näyttelijäsuoritukset – mihin nyt elokuvissa yleensä voitaisiin kiinnittää huomiota – ne eivät ole mainitsemisen arvoisia. Tämä sitaatti on hyvin osuvasti valittu.

Dark Floorsin on tarkoitus kai olla kauhuelokuva. Ensimmäinen mieleeni tullut vertailukohta on William Friedkinin Manaaja, joka sattumoisin esitettiin televisiossa pyhäinmiesten päivän aattona. Myöskin Manaajassa keskeinen hahmo on tyttö, jolla on mystisiä vaivoja, joita ei onnistuta parantamaan lääketieteellisesti. Manaaja on hyvä kauhuelokuva, vaikka monet sanovatkin, että siinä ei ole mitään pelottavaa. Manaaja ei pysty pelottamaan katsojaa, jos hän ei salli sitä. Se ei säikyttele. Siinä ei käytetä tätä hienostunutta elokuvallista katsojien tunnetilan manipulointimenetelmää: BÖÖ!

Siinä missä Manaaja vie katsojan vähitellen tuntemastamme todellisuudesta painajaismaiseen demonisen ja jumalaisen voiman yhteenottoon, Dark Floors tapahtuu alusta alkaen jossain toisessa todellisuudessa. Kamerakulmat ja värit ovat hyvin tyyliteltyjä ja näyttelijäsuoritukset ovat jotain hieman muuta kuin arkitodellisuuteen ankkuroituja. Myöskään mitään luonnollista todellisuutta pohjustavia ulkokuvia ei ole, vaan yhtä poikkeusta – jonka tarkoitus on havainnollistaa yhtä elokuvan keskeistä yliluonnollista ideaa – koko elokuvan ajan pysytään visusti sairaalan seinien sisällä. Elokuvan edetessä ympäristössä tapahtuu selvää rappeutumista ja synkistymistä, mutta fantasiamaailmassa ollaan heti alkutekstien jälkeen. Katsojaa ei kuljeteta minnekään, hänet vain pudotetaan sinne.

Tähän on tosin juonellinen perustekin. Tarinan aikajana on ikään kuin rutistettu kasaan: Hahmot vuorovaikuttavat itsensä kanssa eri ajan hetkillä ja kaikki alkaa siitä mihin se päättyy. Konseptia on kuitenkin hyödynnetty heikosti. Aikaparadoksit ovat tietenkin vaikeita, ellei mahdottomia kirjoittaa. Kun hahmon toimet tulevaisuudessa vaikuttavat häneen itseensä menneisyydessä, pitäisi syntyä eräänlainen takaisinkytkentäsilmukka. Miten informaatio virtaa tällaisessa tapauksessa? Helppo vastaus on tietenkin se, että se ei virtaa. Hahmot voivat kuulla sairaalan sisäpuhelimen kautta toisesta ajan hetkestä peräisin olevat omat äänensä – mutta eivät tunnista niitä. He näkevät turvakameran kautta omat kuvajaisensa toisessa ajan hetkessä – mutta eivät tunnista niitä. Aikaparadoksia ei oteta kerronnallisena haasteena, vaan ainoastaan keinona näyttää että hahmoille on tapahtumassa jotain outoa, jota he eivät ymmärrä.

Samaa kaavaa ei tietenkään voi toistaa loputtomiin, joten ennen pitkää sairaanhoitajahahmo – mikä hänen nimensä nyt olikaan – oivaltaa ongelman luonteen. Hän vaikuttaa muutenkin paljon nokkelammalta kuin muut elokuvan hahmot. Kun päähenkilöt ovat harhailleet 20 minuutin ajan täysin autiolta vaikuttavassa sairaalassa, hoitsu kysyy toisilta, miksei heitä lainkaan ihmetytä se, missä kaikki muut ihmiset ovat. Tiedät, että käsikirjoituksessasi on jotain vikaa, kun hahmosi alkavat spontaanisti kyseenalaistamaan sen typeryyttä.

Loppujen lopuksihan kyse on vain siitä, että Lordi-bändin hirviöt tappavat yksi kerrallaan päähenkilöt. Perinteisesti kauhuelokuvissa yritetään jotenkin antaa hahmoille taustatarinaa ja persoonallisuutta, jotta heidän kuolemansa merkitsisi katsojalle jotain – tai ehkä vain siksi, että olisi vaikeampi arvata, kenen puolesta katsojan on tarkoitus olla onnellinen, kun hän onnistuu selviytymään koettelemuksesta hengissä. Dark Floorsin tekijät ovat katsoneet tämän kaiken täysin tarpeettomaksi. Tärkeintähän ovat loppujen lopuksi ne efektit.

SUOSITUS: Eivät ne efektitkään nyt niin hyviä olleet.

Kategoria: Arvio.
Tagit: elokuva