Katuoja

LORDI 3: VERENSININEN
Arktinen Banaani
Mr Lordi, Mr Hiltunen, Mr Kivelä, Mr Ratia, Jouko Nuora
48 sivua, värillinen

Lordi-elokuva Dark Floorsin loppukohtaus on sama kuin alkukohtaus, yhtä pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta: Sairaalassa tutkimuksissa ollut Sarah-tyttö vaatii pakkomielteisesti väriliitua. Elokuvan alussa väriliitu on punainen, mutta lopussa se on selittämättömästi muuttunut siniseksi.

Ehkä tämä selittää sen, miksi uuden Lordi-albumin nimi on oksymoroonilta vaikuttava VERENSININEN. Tai ehkä se on viittaus aristokraattien veren väitettyyn ominaisväriin. Tai molukkirapuihin, joiden veri todellakin on sinistä. Tai ehkä sen on vain tarkoitus kuulostaa siistiltä. Albumin sinisävyinen kansikuva ainakin näyttää siistiltä, ja se on itse asiassa sarjan ensimmäinen kansi, joka ei anna tuotteelle kotikutoisuuden vaikutelmaa.

Verensininen on kahta edellistä Lordi-albumia ohuempi ja monen vaihtelevanpituisen tarinan sijasta se sisältää vain kaksi pitkää tarinaa. Ne ovat kuitenkin molemmat omalla tavallaan hyvin onnistuneita. Tämä on ensimmäinen Lordi-albumi, jota voisi sanoa tasaisen laadukkaaksi, ja tuotteena se saattaa Lordi-elokuvan häpeään. Kuten Dark Floorsissa, tämän albumin tarinoissa liitetään Lordi-hahmot klassisen eli kliseisen oloisiin kauhutarinoihin. Teknisinä suorituksina Lordi-sarjakuvat eivät ehkä tavoita Dark Floorsin sliipattua jälkeä, mutta ne ovat ehdottomasti kiinnostavampia, koska niissä hirviöillä on oikeasti keskeiset roolit tarinoissa ja jopa omat persoonallisuutensa – tässä vaiheessa on jo selvää, että Lordi ei ole Lordi, jos hän ei puhu lapin murteella.

Mattipekka Ratian ideaan perustuva, Sami Kivelän toteuttama “Metsästys” alkaa jonkinlaisena dystopiseen lähitulevaisuuteen sijoittuvana moraalinäytelmänä, mutta tarinan varsinainen ydin on Lordin ja toisen demonisen olennon Diablon välienselvittelyssä, joka edellyttää muutaman Lordin vanhan liittolaisen tuomista mukaan taisteluun (kyseessä ovat itse asiassa bändin entiset jäsenet Enary, Magnum ja Kalma). Tilaa ei tunnu olevan aivan riittävästi tarinan minkään elementin kunnolliseen käsittelyyn, mutta Kivelän pätevän kuvituksen ansiosta fiilis on tarinassa kohdallaan. Suurin ongelma oikeastaan on se, että Diablo on hahmona varsin mielikuvituksettoman näköinen punainen pirulainen, mikä on muiden Lordi-hirviöiden rinnalla pettymys.

Petri Hiltusen käsikirjoittama ja Jouko Nuoran piirtämä jälkimmäinen tarina sen sijaan on nappisuoritus. Kun Lordi-hirviöt hyökkäävät Suomen armeijan salaiseen tukikohtaan, tuloksena on verikekkerit, joista tulee kovasti mieleen Peter Jacksonin vanhempi kauhuhuumorituotanto. Nuoran kuvitus osoittaa sen, mitä Ratia aiemmin yritti, mutta ei pystynyt omalla suorituksellaan tavoittamaan: Kauhusarjakuvan ei tarvitse olla piirrosyyliltään tiukan realistista. Nuoran hahmoissa on rempseyttä, joka pelaa hyvin yhteen hillittömän tarinan kanssa. Jos täydellisyydestä jää jotain puuttumaan, niin tasaiset väripinnat eivät selvästikään tee valon ja varjon hahmottelusta omaa osaansa, jonka Nuoran tussaustyyli sille jättää. Viivankäyttö on kuitenkin itsessään niin rikasta, että lopputulos on varsin toimiva.

SUOSITUS: Paitsi Lordi-fanien, myös kaikkien kauhusarjakuvan ja suomalaisen valtavirtasarjakuvan ystävien on syytä lukea tämä albumi.

Kategoria: Arvio.