Katuoja

PIMEÄN POLUT – PROLOGEJA
Sari Manninen
32 sivua, mustavalkoinen / osittain värillinen
pimean.polut(at)gmail.com
ttluciferal.deviantart.com/

Sanotaan, että kaikkien ihmisten sisältä löytyy romaani. Yleensä kuitenkin jätetään sanomatta, että useimpien kohdalla se on syytä pitääkin siellä. Jostain syystä jos rajataan tarkastelua sarjakuvan tekemisestä kiinnostuneisiin ihmisiin, sama sääntö tuntuu pätevän fantasiaeepoksiin. Sari Manninen on taidekoulun päättötyönään uskaltautunut päästämään ulos ensimmäisen osan omasta fantasiaeepoksestaan.

Ne fantasiaeepokset, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, kertovat yleensä erityislaatuisesta yksilöstä, jonka kohtalo on valinnut suorittamaan Tärkeää Tehtävää. Ongelma ei ole niinkään se, että se on kulunut klisee, vaan se, että kohtalon oikkujen armoilla oleva sätkynukke ei ole niin kiinnostava kuin valinnoillaan oman polkunsa määrittävä toimija. Jälkimmäinen tämän lehden kahdesta prologista on tässä suhteessa aika huolestuttava. Jonkin ihmeellisen valtakunnan kruununperijä nousee aikuistumisriitissä korkean tornin katolle, missä hän kohtaa varjo-olennon, joka tunnistaa hänet kauan odotetuksi Varjon Lapseksi, joka on tuova mukanaan uuden kunniakkaan aikakauden.

Tällainen on prologi pahimmassa merkityksessään: Pelkkiä suuria lupauksia siitä, kuinka vaikuttavia asioita sarjassa tulee joskus myöhemmin tapahtumaan, piittamatta lainkaan siitä, että lukijan pitäisi vaikuttua jo siitä julkaisusta, jota hän on parhaillaan lukemassa. On oireellista, että prinssiä ei nimetä tarinassa laisinkaan. Hän ei tee mitään kiinnostavaa, kunhan vain potee suurpiirteisen profetian ruumiillistumalle ymmärrettävästi aiheutuvaa eksistentiaalista angstia.

Ensimmäinen prologi sen sijaan tuo vahvasti mieleen erään eeppisen fantasiaromaanin, joka hyvin paljon ansaitsi tulla kirjoitetuksi: Susanna Clarken Jonathan Strange & herra Norrellin. Pimeän poluissa liikutaan hieman Clarken kirjan kahden vuosisadan takaista eurooppalaista luokkayhteiskuntaa muistuttavassa maailmassa, jossa magiasta kiinnostuneet kirjanoppineet joutuvat tekemisiin vaarallisen yliluonnollisen olennon kanssa.

Herttua van der Axell löytää metsästysretkellään metsenhengeksi epäilemänsä haavoittuneen, ihmismäisen olion ja kohtalokkaan ylimielisesti ottaa sen vangikseen analysoitavaksi. Kiehtova jännite syntyy kahden maailman välisen rajapinnan tarkastelusta: Kun van der Axell tekee ruumiinavauksen olennolle, hän huomaa sisäelimien olevan riimujen peitossa. Tämä hienovarainen yksityiskohta on dramaattisesti ristiriidassa meidän tuntemamme maailman lainalaisuuksien kanssa. Luonteeltaan maaginen olento voi pinnallisesti muistuttaa ihmistä, mutta sen ei tarvitse olla meidän tuntemiemme evoluutiomekanismien selitettävissä.

Kuvitus on kunnianhimoisesti harmaasävytettyä, muutamalla sivulla jopa tietyillä huomioväreillä tehostettuna. Viivankäytössä, perspektiiveissä ja hahmoissa on selvää harjaantumattomuutta, mutta kuvakerronta on täysin sujuvaa. Parhaimmillaan Mannisen perusteellinen kuvitustekniikka tekee ruuduista ikkunoita, joiden lävitse lukija seuraa tapahtumia dokumentaarisesti. Tämä edesauttaa ihmeen tunnun syntymistä huomattavasti tehokkaammin kuin genren kliseisiin turvautuminen.

SUOSITUS: Jos nämä kaksi prologia olisivat kaksi erillistä julkaisua, en epäröisi jättää suosittelematta toista niistä. Ja siinäkin tapauksessa epäröisin suositella julkaisua, joka on vain prologi pidemmälle tarinalle. Mutta se on hyvä prologi: Se antaa ymmärtää, että jatko voisi olla lukemisen arvoista.

Kategoria: Arvio.
Tagit: pienlehdet