Katuoja

Kolmas Ryhmä-X -elokuva X-Men: Viimeinen kohtaaminen saa ensi-iltansa keskiviikkona. Varhaiset arviot elokuvan käsikirjoituksesta tuomitsivat projektin katastrofiksi, josta syypääksi nimettiin kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjanneen Bryan Singerin tiehensä häätänyt Foxin studiopomo Tom Rothman. Ensimmäiset arvostelut itse filmistä ovat olleet varauksellisen positiivisia (kirjoitushetkellä Rotten Tomatoes on kirjannut elokuvalle 67% tuoreusasteen).

Promootiomateriaalit elokuvantekijöiden haastatteluista TV:ssä ja Internetissä levitettyihin filmikatkelmiin ovat panostaneet torjuntavoiton saavuttamiseen kahdella rintamalla: Elokuva ei ole harhautunut kauaksi fanien rakastamasta Ryhmä-X:stä, ja se ei näytä hutiloidulta, halvalta roskalta. Ihan aina näitä viestejä ei saada välittymään yhtäläisen vakuuttavasti, kuten “Kanuunankuula”-katkelman tapauksessa. Meitä pitkäaikaisia Ryhmä-X:n ystäviä ilahduttaa nähdä Wolverinen ja Kolossin klassinen manööveri elokuvallistettuna, ja vielä riemastuttavampaa on tajuta, että heidän vastustajansa on Vahti-robotti. Kuitenkin on todettava, että robotista itse asiassa ei nähdä muuta kuin irrallinen pää, ja mielikuva uhkaavasti lähestyvästä hehkuvasilmäisestä jätistä on pelkkä nosturin nokkaan ripustetuilla valonheittimillä luotu illuusio. Tällaiseen penninvenyttämiseen primitiivisillä filmitaiteen kikoilla ei luulisi kenenkään ohjaajan alentuvan, ellei hän joutuisi esimerkiksi luomaan kesän ällistyttävimmän erikoisefektispektaakkelin alle vuodessa.

Brett Ratnerillä oli siis varsin epäkiitollinen tehtävä edessään, kun hänet palkattiin projektin hylänneen Matthew Vaughnin seuraajaksi alkukesästä 2005. Ohjaajan vaihtuminen ei saanut vaikuttaa aikatauluun, tai muuten kesän ällistyttävimmän erikoisefektispektaakkelin tittelin veisi ilman haastajaa Warner Bros:in palvelukseen siirtyneen Bryan Singerin Superman Returns. Jotenkin Ratnerin täytyi kuvata ihmis- ja mutanttikuntien välinen kataklysminen yhteenotto tuhansine, no, satoine, tai ainakin kymmenine superolentoineen vaatimattoman budjetin (arviolta 150 milj. dollaria vs. Superman Returnsin 250 milj. dollaria) ja vaativan aikataulun rajoissa, keinoja kaihtamatta. Ja jotenkin hän näyttää siinä onnistuneen.

Joissain kohdissa on selvästi menty siitä, missä aita on matalin, mutta näin säästetyt rahat on voitu sijoittaa muutamiin todella vaikuttaviin jaksoihin. Elokuvan aloittava takauma nuoren Jean Greyn ja nuorehkojen Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin kohtaamiseen on toteutettu nuorentamalla Patrick Stewartin ja Sir Ian McKellenin kasvoja digitaalisesti, ja lopputulos on ainakin netistä imuroitavan tiedoston resoluutiolla tarkasteltuna hätkähdyttävä. Kyseinen kohtaus on vieläpä sisällöltään ja sävyltään, julkkiscameoista puhumattakaan, niin oikeanlainen, että minä katson tavoitellun torjuntavoiton saavutetuksi.

En tietenkään ole varma, että tulen nauttimaan elokuvasta. Koska loppujen lopuksi kyseessä on nimenomaan elokuva, eikä vain joukko erikoistehostevelhojen teknisiä taidonnäytteitä ja käsikirjoittajien yhteenkutomia X-taruston juonenpätkiä. Elokuvasta ei voi tietää, toimiiko se kokonaisuutena vai ei, ennen kuin sen oikeasti näkee. Palataan asiaan parin päivän päästä.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: elokuva, x-men