Katuoja

BRAT PACK

King Hell Press

Rick Veitch

176 sivua, mustavalkoinen

Missä on viha sarjakuvissa?

Voin kuvitella, että tekijät välttelevät vihaisten sarjakuvien tekemistä. Syitä on varmasti useita. Vihainen sarjakuva saattaa liian helposti muuttua voimattomaksi nyrkinheilutteluksi ja naiiveiksi protestihuudoiksi. Monikaan tuskin myöskään haluaa vihaa viihteeseensä. Huonosti käytettynä viha fiktiossa on luotaantyöntävää. Hyvin käytettynä se on kuitenkin helpottavaa, terapeuttista, huumaavaa.

Kun ajattelen vihaisia sarjakuvia, ensimmäisenä mieleeni tulevat 1980-luvun brittiläiset 2000AD -sarjakuvat. John Wagner, Pat Mills, Steve Dillon, Carlos Ezquerra, Kevin O’Neill. Tekijät asuivat Thatcherin Iso-Britanniassa, joten heillä oli syytäkin olla vihaisia. Tarinoiden dystooppisuus ja niiden hahmojen ihmisviha vetosivat kohdeyleisöön: teini-ikäisiin poikiin, minä heidän joukossaan. Toiset kuuntelivat Metallicaa, minä luin kuinka Nemesis pilkkoi ihmisinkvisition kätyreitä miekallaan.

Se tuntui hyvältä. Ja vaikka nyt rauhoittuneena, vähän vanhemmalla iällä viihteestä adoptoitu kapina ei samalla tavalla vetoakaan, on ilo vastaanottaa sellaista vihaa, jota tihkuu BRAT PACKIN sivuilta.

Rick Veitchin itsensä kustantama sarjakuva pureutuu mihinkäs muuhunkaan kuin supersankareihin. Veitch on veteraanipiirtäjä, jolla on kokoelman esipuheen kirjoittaneen Neil Gaimanin mukaan “viha-rakkaus-suhde supersankareihin”. Voinette arvata, ettei Brat Packissa ole kysymys siitä rakkaudesta.

Veitch ideoi Brat Packia samoihin aikoihin, kun DC-yhtiö päätti antaa lukijoiden äänestää, tapettaisiinko Batmanin apuri Robin sarjakuvassa vai ei. Lukijat halusivat verta. Vuonna 1989 Robin vaihtoi hiippakuntaa, ja 80-luvulla alkanut supersankarimyytin purkaminen alkoi näkyä amerikkalaisissa sarjakuvissa kautta linjan. Lisää seksiä, lisää väkivaltaa ja (toisin kuin trendin aloittaneissa 80-luvun merkkiteoksissa) vähemmän sisältöä.

Brat Pack alkaa Robinin kuolemaa mukailevalla episodilla, jossa superroisto antaa fiktiivisen Slumburgin suurkaupungin asukkaiden puhelimitse äänestää räjäyttääkö hän ilmaan kaupungin supersankareiden apureista muodostuvan Brat Pack -ryhmän. Niin kuin Robinkin, myös Slumburgin nuoret supersankarit päättävät päivänsä liekeissä. Neljä arkkityyppistä supersankaria jäävät ilman suojatteja ja uusien värväys alkaa. Sankarit ottavat neljä enemmän tai vähemmän viatonta nuorukaista siipiensä suojiin korvaamaan menettämänsä aisaparit.

Termin “sankari” käyttäminen Brat Packin hahmoista on tosin vähintäänkin kyseenalaista. Neljä supersankarianalogiaa ovat äärimmilleen kärjistettyjä ja kieroutuneita versioita tutuista hahmoista: Batman-analogia on nuoria poikia ahdisteleva irstailija, Vihreää Nuolta (ja Rautamiestä) muistuttava sankari on päihdeongelmainen asetehtailija, “Ihmenaisen” feminismi on pelkkää pakotettua seksuaalisuuden korostusta ja myöskin Batmaniin viittaava Judge Jury on hormoneita väärinkäyttävä natsi. Ainoastaan aikaa sitten kadonnut “True-man” edustaa oikeaa sankaruutta – ainakin hahmojen mielissä. Samalla kun nuorten apurien korkeat odotukset kohtaavat karun todellisuuden, alkavat he hyväksyä esikuviensa kieroutuneisuuden ja muuttua itsekin.

Vaikka Veitch onkin amerikkalainen, hänen sarjakuvassaan on samaa tuttua nihilismiä kuin tämän brittiläisten kollegoiden teoksissa. Lähin vertailukohta lienee Pat Millsin ja Kevin O’Neillin Marsalkka Laki, toinen dystooppinen yli-ihmistarina. Molemmissa tehdään satiiria supersankarigenrestä, molemmissa on raikasta vihaa lajityyppiä kohtaan. Toisin kuin Marsalkka Lain ensimmäinen ja paras (suomessa julkaisematon) tarinakokonaisuus, Brat Pack ei ole kovin älykästä satiiria. Siitä uupuu Millsin ja O’Neillin näkemys, tarkka ja armoton omistautuminen genren kriittiselle tuhoamiselle.

Sen sijaan Veitch heittää lukijan kasvoille irstauksia ja ylilyöntejä toisensa jälkeen. Brat Pack on enemmänkin reaktio kuin kritiikki, 80-luvun lopun sarjakuviin hiipivä nihilismi vietynä sellaisiin äärimmäisyyksiin, että lukijakin voi pahoin. Toisaalta Veitch näyttää, miten kestämätön 90-luvulla yleistynyt antisankari on arkkityyppinä, toisaalta hän näyttää suorastaan juopuvan liioittelustaan. Hänen satiiristaan puuttuu äly. Brat Pack vetoaa lukijan tunteisiin siinä hyvin onnistuen, vaikka lukijan älyn stimulointi jääkin vähemmälle huomiolle. Veitch käyttää ilmeisimpiä supersankariparodioissa käytettyjä ideoita, kliseisimpänä Batman-analogian mieltymys nuoriin apupoikiinsa.

Kiinnostavaa on silti huomata, että Brat Pack on omistettu Comics Code -järjestelmän syntyä edesauttaneelle Frederick Werthamille, joka juuri eräänä ensimmäisistä nosti tapetille supersankareiden ja näiden apureiden merkilliset suhteet. Veitch näyttää haluavan todistaa että Wertham oli oikeassa, mikä on tietysti ajatuksena hirmuisen herkullinen. Mitäpä Wertham olisi sanonut, jos olisi saanut käsiinsä vaikkapa Witchblade- tai Spawn-lehtiä tulevaisuudesta?

Werthamin ristiretkestä muistuttaa myös Veitchin piirrosjälki, jonka silkassa lihallisuudessa näkee vaikutteita 1950-luvun EC-sarjakuvista. Piirtäjänä ja tarinankertojana Veitch oli alan huippua jo Brat Packin ilmestyessä. Hän kuvittaa Slumburgin sankareiden rappiota pieteetillä, verta ja visvaa säästämättä. Kertojana hän näyttää saaneen vaikutteita pitkäaikaiselta yhteistyökumppaniltaan Alan Moorelta. Molempien sarjakuvissa näkee usein kerronnallisia kikkoja – ruutujakoja, siirtymiä – jotka lukija pystyy havaitsemaan. Molemmat ovat showmiehiä, jotka kiinnittävät lukija huomion omiin taitoihinsa. Ansaitusti, kuitenkin.

SUOSITUS: Haluatko vihaa? Brat Packissa on vihaa. Toisinaan supersankareita hyvinkin rakastavasti käsittelevä Rick Veitch näyttää purkaneen kaiken turhautumisensa paperille. Brat Pack on raivoisa, hien hajuinen teos. Se on hienovarainen kuin leka päin naamaa, mutta se jättää vaikutuksen. Tekee hyvää kuulla sarjakuvan huutavan.

Kategoria: Arvio.