Katuoja

PERSEPOLIS

Otava

Marjane Satrapi

168 sivua, mustavalkoinen

Kiireinen sarjakuvasyksy jatkuu. Niin monta sarjakuvauutuutta on julkaistu, että pelkään tärkeidenkin teosten, kuten Matti Hagelbergin Kekkosen, Joe Saccon Palestiinan ja monien muiden laadukkaiden julkaisujen unohtuvan massaan. Yksi näistä merkkitapauksista on Marjane Satrapin PERSEPOLIS, Kekkosen ohella toinen Otavan syksyn sarjakuvasatsauksista.

Vuonna 1969 syntynyt Satrapi on viettänyt lapsuutensa Iranissa, mutta hänen vanhempansa lähettivät hänet 14-vuotiaana Eurooppaan pakoon yhä ahdasmielisemmäksi käyvää iranilaishallintoa. Persepolis on omaelämäkerrallinen kuvaus hänen lapsuudestaan vallankumouksen ja sodan koettelemassa Iranissa.

Kymmenvuotias Satrapi saa todistaa 1970-luvun lopun Iranin poliittisen mullistuksen. Shaahi syöstään vallasta ja tämän korvaa islamistinen hallinto. Persepoliksessa nähdään läheltä, kuinka vallankumous syö lapsensa. Julman shaahin korvaavat vähintään yhtä kovaotteiset fundamentalistit, jotka pakottavat ääri-islamilaisia arvot kansalle. Pian tämän jälkeen maa takertuu vuosiksi veriseen sotaan Irakin kanssa.

Sarjakuvan kerronta ei kuitenkaan liiku yleisellä, poliittisella tasolla. Näkökulma on edistysmielisten vanhempien pienen tytön, joka leikkii Che Guevaraa kavereineen, puhuu yöllä sängyssään Jumalan kanssa ja vanhempana kuuntelee Kim Wildea ja Iron Maidenia. Yhteiskunnallinen muutos näkyy muutoksena kertojan arjessa ja lähipiirissä: koulun huntupakossa, mielenosoituksesta palaavien vanhempien puolesta pelkäämisessä, poliittisiksi vangeiksi päätyvissä sukulaisissa, kotitalon yli lentävissä risteilyohjuksissa.

Satrapi välittää lapsen perspektiivin lukijalle aidosti. Vaikka nuori Satrapi onkin kirjaviisas, sanavalmis ja tarkkaavainen, lapsi ei voi täysin ymmärtää ympäröiviä mullistuksia – tuskin pystyy aikuinenkaan. Satrapi ei pelkääkään ironisoida omaa naiiviuttaan. Hän kuvittaa oman lapsuutensa pelot ja haavekuvat oivaltavasti. Sarjakuvan “objektiivisetkin” historian taustoitukset ovat lapsenomaisen naiiviuden värittämiä, unenomaisia ja ikonisia kuvituksia.

Persepoliksen vertailu WSOY:n hiljattain julkaisemaan Joe Saccon Palestiina-sarjakuvareportaasiin on kiintoisaa. Molemmissa teoksissa tutkitaan sarjakuvan keinoin Lähi-idän kulttuuria läheltä ja poliittisia tapahtumia käsitellään subjektin, kertojan kautta. Palestiinassa näemme islamilaisen kulttuurin ulkopuolisen silmistä, länsimaisen näkökulman vieraaseen maailmaan. Persepoliksessa sen sijaan kulttuuri nähdään sisäpuolelta, intiimisti. Molemmat käsittelytavat toimivat, joskin Satrapi onnistuu – suurilta osin juuri taustansa vuoksi – tuomaan aiheen lähemmäs lukijaa.

Ei kuitenkaan liian lähelle: Satrapi on sanonut sarjakuvan mahdollistavan etäännyttämisen ilman sarkasmia. Tässä hän onnistuukin, esikuvansa Art Spiegelmanin tavoin. Hänen piirrostyylinsä muistuttaa yllättäen ruotsalaisen Åsa Grenvallin jälkeä. Molemmat piirtävät naivistisen pelkistettyjä hahmoja, jotka etäännyttävät lukijaa. Kahdesta naisesta Satrapi on kuitenkin piirtäjänä taitavampi. Hänen yksinkertaisen toimiva tyylinsä ei ole rajoite, vaan tapa tehdä tarinan traagisista tapahtumista helpommin sulatettavia lukijalle. Puhtaan naturalistisella tyylillä toteutettuna Persepolis olisi ollut liian raskas, liian traaginen. Pelkistys auttaa vaikean aiheen käsittelyssä ilman, että tekijä joutuisi luopumaan henkilökohtaisesta näkökulmasta.

SUOSITUS: Kliseisesti ilmaistuna: Lähi-itä on alituisesti uutisissa, mutta harva hahmottaa epävakaan alueen tapahtumien taustoja. Vieraan kulttuurin ymmärtäminen voi olla vaikeaa, ja on aina helppo demonisoida sitä, mitä ei ymmärrä. Siksi Satrapin kaltainen tekijä on korvaamaton: hän voi antaa lukijan käyttöön oman perspektiivinsä. Näemme ihmisten samankaltaisuuden kulttuurieroista huolimatta. Tämä nostaa Persepoliksen pelkkää muistelmateosta merkityksellisemmäksi: taiteeksi.

Kategoria: Arvio.