Katuoja

EMPIRE

DC Comics

Mark Waid, Barry Kitson

208 sivua, värillinen

TRANSMETROPOLITAN: ONE MORE TIME

DC Comics / Vertigo

Warren Ellis, Darick Robertson

144 sivua, värillinen

THE WALKING DEAD VOL.1: DAYS GONE BYE

Image Comics

Robert Kirkman, Tony Moore

144 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Olen parasta aikaa keskellä henkilökohtaista hullunmyllyä, joten tällä viikolla kirjaan muutaman nopean arvion ulkomaisista sarjakuvista, joita en ole vielä ehtinyt huomioida. Eteenpäin!

Barry Kitsonin kuvittama ja suomalaisille DC-spesiaalista tutun Mark Waidin kirjoittama EMPIRE on monien epäonnisten vaiheiden jälkeen päätynyt lopulta kokoelmaksi. Alun perin Waidin ja Kurt Busiekin omistaman Gorilla-kustantamon alaisuudessa vuonna 2000 ilmestymisensä aloittanut tieteissarjakuva jäi kesken, kun Gorilla meni konkurssiin. Myöhemmin DC Comics suostui julkaisemaan sarjan kokonaisuudessaan. Ja hyvä niin, koska Empire on sangen pätevä fiktio, kenties parasta, mitä Waid on kirjoittanut.

Empire sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa Golgoth-niminen superroisto on kukistanut kaikki maailman valtiot ja tappanut viimeisetkin supersankarit. Panssarin sisään kätkeytyvä Golgoth hallitsee maailmaa rautanyrkillään ja on ympäröinyt itsensä läpeensä mädillä luutnanteilla, jotka saavat Golgothin näyttämään lähes sympaattiselta. Tarina seuraa Golgothin hovin sisäisiä juonitteluja, selkäänpuukotuksia ja valtapelejä.

Olen aina ollut heikkona tarinoihin moraalittomista hallitsijoista ja tyranneista kertoviin tarinoihin. Waid painaakin kaikkia oikeita nappuloita ja välttää tyylilleen tavallisesti tyypillisen saarnaamisen: on sotaa, seksiä, mustaa huumoria, bysanttilaista juonittelua ja vaikuttavaa tragediaa. Barry Kitsonin kuvitus on sangen pätevää, vaikkakin hänen Jack Kirby -vaikutteiset, yliampuvat designinsa etäännyttivät ainakin minua hienoisesti tarinasta.

SUOSITUS: Paras Tohtori Doom -tarina, jonka olen lukenut. Suosittelen.

TRANSMETROPOLITAN-sarjakuvan viimeinen kokoelma ONE MORE TIME on lopulta ilmestynyt. Kyberpunkin jälkimainingeissa liikkuva sarjakuva on kronikoinut tulevaisuuden gonzojournalisti Spider Jerusalemin vaiheita. Alun shokeeraavien ja jännittävien tulevaisuusvisioiden jälkeen sarja jäi seuraamaan Spiderin kamppailua Yhdysvaltojen läpeensä korruptoitunutta presidenttiä vastaan. Valitettavasti alun lyhyissä scifi-välähdyksissä oli merkittävästi enemmän sanomaa kuin loppupään naivissa poliittisessa satiirissa. On sääli, että kirjoittaja Warren Ellis päättää erittäin vahvana alkaneen tieteissarjakuvan onanistisena journalistifantasiana, jossa supersankarimainen päähenkilö ratkaisee maan ongelmat totuusvoimillaan. Tavallisesti hyvän Darick Robertsoninkin kuvitus degeneroituu loppua kohden. Sentimentaalinen epilogi pelastaa paljon, muttei kokonaisuutta.

SUOSITUS: Sinänsä pätevä loppu sarjalle, mutta kalpenee alkunumeroiden rinnalla.

Zombie zeitgeist! Kaikki mukaan!

Zombit ovat taas täällä, ja hyvä niin. Amerikkalaiset lähestyvät aihetta pian toivon mukaan Suomeenkin rantautuvalla Day of the Dead -uudelleenfilmatisoinnilla, Iso-Britanniasta puolestaan saapuu Shaun of the Dead -elokuva ja sarjakuvarintamallakin tapahtuu: THE WALKING DEAD on Image-kustantamon yritys tarttua elävään kuolleeseen ajan henkeen.

Zombit ovat mahtavia kauhuhahmoja. Niissä yhdistyvät monet herkulliset kauhu-aiheet: taudit ja tartunta, mätäneminen, lihallinen splatter-kauhu ja se, kun tyyppi jonka hetki sitten tunsit yrittää nyt syödä aivosi ja sinun on hakattava tämän pää irti kirveellä. Henkilökohtaisesti koen erityisen viehättävänä zombigenreen liittyvän post-apokalyptisen tunnelmoinnin, kauhun joka syntyy kun sivilisaatio tuhoutuu ja tavallisten ihmisten pitää taistella hengestään käsittämätöntä uhkaa vastaan, yleensä epätoivoisesta ja lähes aina lopulta epäonnistuen.

Kirjoittaja Robert Kirkman on siirtänyt kaiken zombigenreen olennaisesti kuuluvan kuvaston sarjakuvaansa. Esipuheessaan Kirkman väittää, ettei The Walking Dead ole kauhusarjakuva, vaan kertomus, joka tutkii sitä miten ihmiset muuttuvat äärimmäisissä olosuhteissa. Hän ei tunnu ymmärtävän, että zombielokuvissa kauhistuttavinta – ainakin minulle – on juuri kuvaus ihmisten piilevästä petomaisuudesta, joka tulee esiin sivilisaation muretessa heidän ympäriltään. Vaikkei hän tajuaisikaan sellaista tekevänsä, on The Walking Dead silti pätevä post-apokalyptinen kauhutarina.

Poliisi Rick Grames herää koomastaan ja huomaan kotikaupunkinsa olevan elävien kuolleiden valtaama. Hän päätyy pakoilemaan syrjäiseen metsäleiriin, jossa joukko selviytyjiä pakoilee nähtävästi kaikkialla vaeltavia zombiarmeijoita. Ei tietenkään kestä kauaakaan, kuin selviytyjien suhteet alkavat rakoilla ja zompparilaumat lähestyä. Kirkman seuraa lajityypin kaavoja uskollisesti, mutta tehokkaasti. Hänen kuvaamansa hahmot ja tilanteet ovat riittävän uskottavia kantamaan tarinaa. Tony Mooren mustavalkoinen kuvitus toimii mainiosti. Hän osaa käyttää lähikuvia luomaan välitöntä ja klaustrofobista tunnelmaa.

Kirkman kertoo, että hänen tarkoituksensa on jatkaa Gramesin vaiheiden seuraamista zombien hallitsemassa maailmassa, koska hänen mielestään zombielokuvat jäävät “kesken”: ne eivät kerro, mitä päähenkilöille tapahtuu heidän selviydyttyään eläviltä kuolleilta. Sen sijaan hän aikoo tehdä Walking Deadista Gramesin vaiheita kronikoivan kertomuksen. Jälleen tuntuu siltä, ettei Kirkman ymmärrä mistä zombigenressä on kysymys: nihilistinen ajatus siitä, että kuka tahansa voi kuolla ja palata henkiin zombina on yksi zombileffojen tärkeimpiä jännitteitä. Nyt kun tiedämme, että Grames tulee olemaan tarinoiden sankari ja sankari ei kuole, osa jännitteestä katoaa. Toisaalta, se toimi ilmeisesti Evil Deadin jatko-osissa.

SUOSITUS: Zombit ovat mahtavia. The Walking Dead on kelpo genrensä edustaja, vaikkei Kirkman oikein tunnu ymmärtävän lajityyppiä.

Kategoria: Arvio.