Katuoja

DC-SPESIAALI 4/2004

Egmont kustannus

Mark Waid, Leinil Yu, Jeph Loeb, Jim Lee, Alex Ross

100 sivua, värillinen

THE GOON: ROUGH STUFF

Dark Horse Comics

Eric Powell

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan.

Heille, jotka nääntyvät ilman säännöllistä annosta säkenöiviä verbaalisia kykyjäni on minulla lohdullisia uutisia. Turun sci-fi-seuran Spin-lehden numero 1/2004 on juuri ilmestynyt ja sisältää joukon kirjoittamiani arvioita. Käsittelyssä ovat muun muassa The Filth ja Batman/Superman. Samoin ensi kuussa ilmestyvässä Sarjainfo-lehden numerossa 2/2004 on lukuisia kirjoittamiani tekstejä. Silläkin uhalla, että kuulostan sutenööriltä on sanottava, että jos olet kiinnostunut sarjakuvista, mutta et lue Sarjainfoa, teet virheen. Parempaa sarjakuvajournalismia ei suomessa julkaista.

Yhden numeron tauon jälkeen DC-SPESIAALISSA palataan jälleen jatkosarjojen pariin.

Teräsmiehen nuoruusvuosia uudelleenkirjoittava Synnyinoikeus jatkuu ennalta-arvattavasti. Tällä kertaa Clark Kent suunnittelee vanhempiensa avulla tulevaa uraansa supersankarina. Kirjoittaja Mark Waid joutuu vuorostaan selittämään, miksi silmälasit ovat hyvä valeasu. Totta puhuen kukaan Teräsmiestä kirjoittaneista ei ole tässä onnistunut. Teräsmiehen kaksoishenkilöllisyys muuttuu ideana vuosi vuodelta epäuskottavammaksi kun lukijat kyynistyvät ja sarjakuvat mukautuvat ajan henkeen. Muistelen, että aikanaan virallinen selitys oli Clarkin silmälasien hypnoottiset ominaisuudet, joka on tietysti hilpeän mielipuolista, joskin hieman vähemmän älytöntä kuin Waidin tarjoama silmien värin muuttuminen.

Waid paikkaa selitystään ehdottamalla, että Teräsmies on opetellut näyttelemään siviiliminäänsä. Tämä vain kiinnittää enemmän huomiota siihen, että Teräsmiehen varovainenkin modernisointi on hankalaa. Hahmo on parhaimmillaan esitettynä naivina sankarina fantasiamaailmassa.

Waidilla on kuitenkin hyvä ote hahmosta ja kuvaa onnistuneesti tämän rajatonta optimismia ja luottamusta. Hänen Teräsmiehensä on uskottavasti hyvä. Hyvä idea on myös tuoda esille isä-Kentin epävarmuus superpoikansa edessä. Isän ja pojan konflikti ratkeaa tosin turhan helposti, kun Clark tarjoaa viiden sentin psykoanalyysia Jonathanille.

Batman-tarina Hushissa Jeph Loeb käy edelleen rutiininomaisesti läpi olennaista Batman-kuvastoa. Tällä kertaa Batman saa Yösiiveltä parisuhdeneuvoja. Koska Jim Lee haluaa piirtää kengänpohjia on mukana myös yhdentekevä taistelukohtaus. Tarinan ainoa lainkaan kiinnostava idea on hauska aukeamakuva Batmanin autotallista.

Hush ei vaikuta olevan mikään muu kuin tekosyy antaa Jim Leelle tilaa piirtää näyttäviä toimintakohtauksia tutulla tyylillään. Loeb yrittää uskotella että jotakin Batmanin kannalta merkittävää on tapahtumassa, joka – kuten sarjallisissa supersankarisarjakuvissa aina – on vedätystä. Se ei haittaisi, jos Loeb onnistuisi luomaan edes muutoksen illuusion, mutta vanhojen konventioiden väsynyt pyörittäminen leimaa kokonaisuutta rumasti. Samoin jatkuva lainaaminen klassisesta Yön ritarin paluusta saa lukijan tekemään vertailuja, joita Hush ei kestä.

Valtakunta ja voima -sarjakuvan arvioin kokonaisuutena jahka viimeinen osa ilmestyy suomeksi.

SUOSITUS: Keskinkertaisen tylsiä, mutta kauniisti kuvitettuja supersankaritarinoita.

Arvioidessani keväällä THE GOON -sarjakuvan toisen kokoelman, epäilin että sarjakuvan kuvittanut ja kirjoittanut Eric Powell olisi syntynyt valmiina: niin pätevältä jälki tuolloin vaikutti. Powellin varhaiskauden töitä kokoava ROUGH STUFF todistaa, ettei näin ole. Albumi sisältää alun perin Powellin itsensä julkaisemat kolme numeroa, jotka on nyt julkaistu uudelleen Dark Horse -kustantamon liitettyä sarjan alati laajenevaan joukkoonsa kauhusarjakuvia.

The Goon on huumorikauhua brutaaleimmasta päästä. Kaupunkinsa järjestäytynyttä rikollisuutta pyörittävä Goon taistelee zombilaumoja, merihirviöitä ja G-miehiä vastaan yksinkertaisin keinoin. Iso ruma heppu pieksee, ampuu ja moottorisahaa vastukset lakonisesti replikoiden.

Powellin maailmassa zombiapinat tai landepaukkuihmissudet eivät ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaan hahmot suhtautuvat omituisuuksiin hyvinkin pragmaattisesti, etenkin kivikasvoinen Goon. Tästä ristiriidasta syntyy sarjakuvan huumori. Powellilla on silmää herkullisen absurdeille tilanteille, joissa hahmot käyttäytyvät niin kuin mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Tässä suhteessa Powellin huumori on sangen brittiläistä: toisin kuin amerikkalaisessa komediassa yleensä, hahmot eivät itse tajua vitsiä.

Amerikkalaista The Goonissa on puolestaan pidäkkeetön vauhti ja väkivalta. Powellin vitseille nauraminen edellyttää, että lukija voi nähdä huumoria silmien puhkomisessa puukolla. Mutta kukapa ei näkisi? Vastaus: joku, jota on puukotettu silmään.

Kuitenkin.

Rough Stuffin kuvitus on karumpaa ja vähemmän viimeisteltyä kuin Dark Horsen kautta julkaistuissa The Goon -sarjakuvissa. Kokoelman luonnososiosta käy ilmi, että Powell nähtävästi aloitti imitoimalla Arthur Adamsin tyyliä. Vaikuttaa siltä, että hän on kehittänyt piirrosjälkeään tietoisesti Adamsia vähemmän huolitelluksi ja tämän jälkeen jalostanut sen pohjalta uuden tyylin.

SUOSITUS: Hauskaa, raakaa sarjakuvaa. Suosittelen edelleen tutustumaan The Gooniin, jos esimerkiksi Hellboy kuuluu suosikkeihisi.

Kategoria: Arvio.
Tagit: DC