Katuoja

INVINCIBLE, ULTIMATE COLLECTION VOL. 1
Robert Kirkman, Cory Walker, Ryan Ottley
Image
400 sivua, värillinen

Ideat ovat yliarvostettuja. Juuri äsken sepittäneeni tiedemiehet ovat tutkineet, että kaikki maailman tarinat jakautuvat noin kahteen arkkityyppiin: toinen on “poika tapaa tytön”, toinen “ninja puukottaa Hitleriä silmään”.

Invincible: Ultimate Collection -kirjan kansi

Hyväkin idea on täysin yhdentekevä, jos toteutus ontuu. Ja hyväkin idea on todennäköisesti vain variaatio vanhasta: juuri keksimäsi idea on luultavasti jo jossain muodossa toteutettu, ja paremmin.

Kaikki saavat ideoita. Mielisairaat saavat varmasti jatkuvasti uusia ideoita, joiden toteuttamisen esteenä on vain hoitohenkilökunnan ahdasmielisyys. Kuitenkin ainoastaan hyvät tekijät saavat tehtyä niillä jotain oikeasti mielenkiintoista. “Minulla on idea” on turha julistus, vähän niin kuin hihkuisi “heräsin juuri yöunien jälkeen” tai “ulostin onnistuneesti”. Ideoilla ei ole väliä, lopputuloksella on.

Ainoastaan harva kirjoittaja pystyy pitämään tarinansa liikkeessä pelkillä ideoillaan. Ilmeisin esimerkki sarjakuvan parissa työskentelevistä ideakirjoittajista on Grant Morrison, mutta hänkin hallitsee sarjakuvan muodon ja rytmin parhaimmillaan mestarillisesti. Hänen ideansa nivoutuvat teemaan ja tarinan kokonaisuuteen.

Yleinen supersankarisarjakuvaan kohdistuva kritiikki moittii genreä ideoiden puutteesta, siitä että se on pohjimmiltaan pysynyt muuttumattomana vuosikymmenet. Tämä on luonnollisesti täyttä hölynpölyä ja vaikka olisikin totta, on lähtökohtaisesti typerää vaatia genreä tai hahmoja uudistumaan. Viihteen viehätysvoima perustuu osin tuttuuteen; siihen, että lukija tietää, mitä on saamassa. Supersankarit pysyvät samankaltaisina, koska yleisö haluaa niin.

Myönnettäköön, että kun ensimmäistä kertaa kuulin INVINCIBLE-sarjakuvasta, ajatukseni oli samansuuntainen: maailma ei tarvitse taas yhtä uutta supersankarisarjakuvaa. Toisaalta olen oikeassa. Ei se tarvitsekaan. Mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi olla hyvä. Jos joku olisi vakuuttanut Langalla-sarjan kirjoittajat siitä, että maailma ei tarvitse uutta poliisisarjaa, kenties paras koskaan tehty TV-sarja olisi jäänyt tekemättä.

Supersankareiden ei tarvitse uudistua toimiakseen. Sadat miljoonat viime vuosien supersankarifilmatisointien katsojat todistavat, että idea supersankareista on yhä kiehtova ja voimakas. Yhtä hyvin voisi esimerkiksi kritisoida Spider-Man-lehteä siitä, että sen pääosassa on edelleen Hämähäkkimies, eikä värejä piereskelevä kääpiö, joka on eläinlääkäri. Joskin Spider-manin viime aikojen numeroita tarkastellessa ei voi olla ajattelematta, että kyseinen uudistus on pian käsillä.

Palatakseni teesiini ideoiden triviaaliudesta: minä, esimerkiksi, sain juuri idean.

Katsokaa, idea! Olen maaginen prinsessa. Nyt anteeksi, minun pitää pyyhkiä.

Invincible-sarjakuvassa ei todennäköisesti ole yhtä ainutta uutta ideaa. Se kertoo nuoresta Markista, joka perii Tom Selleckin ja Teräsmiehen äpärää muistuttavalta isältään supervoimat. Mark käy nuoren sankarin matkan: hän opettelee käyttämään voimiaan, hankkii superliittolaisia, hakkaa pahiksia ja käy ehtiessään koulua. Hämähäkkimies ilman angstia, Teräsmies ilman murskaavan ahdistavaa vastuuntuntoa. Invincible alkaa riemastuttavan lähestyttävänä, kevyenä supersankariviihteenä. Cory Walkerin ja Ryan Ottleyn kuvitus on selkeäviivaista ja funktionaalista. Bill Crabtreen pastellivärit siirtävät Inviciblen maailmaan, joka huokuu eilispäivän supersankarisarjakuvien viattomuutta. Kirkmanin käsikirjoitus on taloudellinen: hän ei juuri käytä selittävää tekstiä vaan pitää tarinan liikkeessä kuvilla ja dialogilla.

Invincible on ilmestynyt vuodesta 2003. Vuonna 2005 ilmestynyt kovakantinen kokoelmakirja kokoaa sarjan 13 ensimmäistä numeroa, jotka esittelevät sarjan status quon ja sitten hajottavat sen. Kirjan puolessavälissä on mainio koukku, jota en paljasta, mutta todettakoon, että vaikka tiesin etukäteen (kiitos Internet, senkin paskiainen) mitä tulee tapahtumaan, onnistui avainkohtaus silti yllättämään.

SUOSITUS: Robert Kirkman on kirjoittanut runsaasti ala-arvoista tai keskinkertaista sarjakuvaa, mutta Invinciblessa on jotain perin ihastuttavaa. Se ei tarjoa yhtään mitään uutta genreen eikä siinä ole oikeastaan mitään omaperäistä. Invincible on läpeensä viihdyttävä yhtä kaikki. Hyvä tarina ei tarvitse uusia ideoita. Se tarvitsee vain vanhoja ideoita, jotka toimivat.

TOINEN SUOSITUS: Vaikka saisitte mielestänne hyvän idean non sequitur -henkiseen vitsiin, ei teidän välttämättä kannata käyttää kahta tuntia opettelemaan kuvankäsittelyä toteuttaaksenne sen.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Image