Katuoja

APINATARHA
Florent Ruppert, Jérôme Mulot
Huuda Huuda
110 sivua, mustavalkoinen

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vierailleiden Florent Ruppertin ja Jérôme Mulot’n APINATARHA on kerännyt ylistäviä kritiikkejä ja merkittävästi mediahuomiota ollakseen pienen kustantamon vaihtoehtosarjakuva. Tämä on ymmärrettävää, sillä se leikkii sarjakuvakerronnalla ja pyrkii uudistamaan ilmaisumuotoa – juuri sellainen sarjakuva, josta kriitikot haluavat kirjoittaa. Jos työnä on kirjoittaa sarjakuvista, kirjoittaja mieluummin tarttuu johonkin joka edes yrittää olla jotain uutta sen sijaan että arvioisi Harmaasävyisiä Tuokiokuvia Ihmissuhteesta 3:n, Hauskan Ihmisenkaltaisen Eläimen Sunnuntaisarjat -juhlakirjan tai Ketä-vittu-kiinnostaa-miehen seikkailujen viimeisimmän kokoelman. Tiedän tilanteen, olen elänyt sen.

Apinatara on taidesarjakuvaa. Ennen kuin klikkaatte itsenne toisaalle, tarkennetaan mitä mieltä olen Taiteesta.

Populaarin näkemyksen mukaan Taide on
nenäänsä kuohuviinilasinsa takaa nyrpistelevä elitisti joka esittelee installaatiotaan Heteronormatiivinen Diskurssi II (“kiitokset Taiteen keskustoimikunnalle”). Enemmänkin Taide on sohvallasi röhnöttävä happopää, joka sammuu naurettuaan ensin puoli tuntia kädelleen.

Taide on olemassa kuvaamaan ja purkamaan inhimillistä kokemusta ja inhimillinen kokemus on luonteeltaan lähtökohtaisesti naurettava, aina siitä hetkestä kun synnymme kirkuvana verisenä möykkynä siihen hetkeen kun tyhjennämme suolemme kuollessamme. Ergo, taide on lähtökohtaisesti naurettavaa. Sen ei tarvitse olla hauskaa, mutta sille on voitava nauraa.

Ja sitten on Apinatarha, joka on juurikin taidetta. Se on kavalkaadi hässiviä eläimiä, rasisteja, perverssejä, väkivaltaa ja kullivitsejä, kaikki kuvattu parhaimmillaan häkellyttävän innovatiivisissa ja sarjakuvan muotoa rikkovissa kehyksissä. Apinatarha koostuu lyhyistä tarinoista, joissa kussakin on jokin kerronnallinen oivallus. Välillä noustaan ja lasketaan tarinan mukana, välillä kerrotaan tarinaa viittomakielellä, välillä tarina etenee kahdella sivulla yhtä aikaa. Paikoin kokee suoranaista hoksaamisen riemua kun tarinan jekku hahmottuu. Mukana on myös erilaisia puuhatehtäviä animaatiokiekoista stereokuviin. Ruppert ja Mulot piirtävät rennolla, ohuella viivalla pelkistäen hahmojaan äärimilleen. Ratkaisu on toimiva, sillä se ei vie huomiota pois erilaisilta kerrontakokeiluilta.

Tai kullivitseiltä.

Apinatarha on riemastuttava ei ainoastaan siksi, että se on sarjakuvan kentässä pitkästä aikaa jotain aidosti uutta ja innovatiivista. Se on riemastuttava siksi, että se on läpeensä hävytön. Vammaisten orgioita, sokeiden juoksukilpailuita ja silvottuja huoria: tämän kauemmas poliittisesta korrektiudesta et pääsisi, vaikka ampuisit sen, työntäisit sen kehitysvammaisen koiran peräreikään ja heittäisit sen aurinkoon. Ja se on hauskaa. Nauroin ääneen Apinatarhaa lukiessani.

SUOSITUS: Apinatarha on taidokas; Apinatarha on kirotun hauska; Apinatarha on taidesarjakuva.

Kategoria: Arvio.