Katuoja

Tein mitä uhkasinkin. Nyt: hieman arvioita.

DEATH NOTE 1 – 7
Viz media
Tsugumi Ohba, Takeshi Obata
200 – 216 sivua, mustavalkoinen

Toisinaan sarjat ovat supersuosittuja syystäkin. Ahkerasti hypetetty ja ankarasti fanitettu mangasarja Death Note on esimerkillisen koukuttava.

Alun perin Shonen Jump -antologiassa ilmestynyt Death Note on koottu Japanissa 12 kirjaksi, joista englanniksi on käännetty tätä kirjoitettaessa 7. Teos on sovitettu elokuvaksi, jolle kaavaillaan jatko-osia sekä hiljattain alkaneeksi animesarjaksi.

Kyseessä on siis ilmiö. Ensimmäisen osa luettuaan sarjan suosion syyt voi ymmärtää. Toisin kuin voisi sarjan pituuden puolesta pelätä, Death Note lähtee liikkeelle juosten. Tapaamme Light Yagamin, lukiolaispojan, joka löytää shinigami-demonin, eräänlaisen kuoleman jumalan, muistikirjan. Kun kirjaan kirjoittaa ihmisen nimen, tämä kuolee. Pian näemme shinigamin vaatimassa kirjaansa takaisin, mutta Light onkin jo ottanut sen käyttöön: kirja on täynnä nimiä. Light on päättänyt tehdä maailmasta paremman paikan, raato kerrallaan.

Sarjan varsinaiseksi kantavaksi juoneksi muodostuu eräänlainen nyrjähtänyt etsivätarina. Light saa vastaansa teinimestarietsivä L:n, joka yrittää pysäyttää Kira-nimimerkin taaksen kätkeytyvän Lightin murha-aallon ja samalla pysyä itse hengissä. Ratkaisu on kiinnostava. Kirjoittaja Tsugumi Ohba pelaa avoimella kädellä: lukija tietää, kuka on syyllinen ja miten murhat tehdään, mutta Kira ja L:n välinen kimurantti peli pysyy silti ennalta-arvaamattomana. Soppaa sotkemassa nähdään muuan muassa poliiseja, FBI-agentteja, Kira-faneja ja lisää shinigameja. Toisinaan tarina juuttuu paikoilleen, kun seurataan lähinnä huoneessa istuvia etsiviä puimassa erilaisia hypoteeseja. Puuduttavista suvannoista kuitenkin päästään taas liikkeelle, kun Ohba sekoittaa pakkaa uusilla käänteillä.

Maailman paras etsivä vastaan maailman etevin sarjamurhaaja! Sinänsä epätodennäköisestä lähtöasetelmastaan huolimatta Death Note ottaa itsensä äärimmäisen vakavasti eikä yritä etäännyttää lukijaa ironialla, vaikka tarinassa toisinaan huumoria viljelläänkin. Ohban uhkapeli toimii eikä kokonaisuus ole toistaiseksi muuttunut itsetarkoituksellisen pönäkäksi, vaikka vaara onkin koko ajan olemassa.

Kiinnostava näkökulma Death Noteen avautuu päähenkilöitä tarkastelemalla. Lukijan samastumiskohteiksi tarjotaan kaksi ylimaallisen etevää teini-ikäistä sosiopaattia, siinä missä tarinan aikuiset ovat lähinnä hyödytöntä yleisöä. Asetelma on samankaltainen kuin vaikkapa Akirassa tai Battle Royalessa: lapset vastaan aikuiset, panoksena tulevaisuus. Death Notea voikin halutessaan lukea vertauskuvana Japanin poikkeuksellisen syvästä sukupolvien välisestä kuilusta.

Kuvittaja Takeshi Obata on tuttu toisesta huippusuositusta mangasta, Hikaru no Go’sta. Obatan jälki on miellyttävän hillittyä ja selkeää, melkeinpä kliinistä. Se palvelee ensisijaisesti tarinaa. Obata elävöittää Death Noten pitkiä dialogikohtauksia välittämällä mainiosti eksentristen hahmojen ruuminkieltä.

SUOSITUS: Death Note on saamansa suosion arvoinen fantasiasarjakuva. Se ottaa keskeisen premissinsä anteeksipyytelemättömän vakavasti ja lähtee kirien liikkeelle, sukeltaen jo ensimmäisessä osassaan vastustamattoman monimutkaisiin ajatusleikkeihin. Aika näyttää, jaksaako tarina pysyä kiinnostavana koko 12 osan pituutensa, mutta toistaiseksi Death Note ei ole pettänyt.

Tagit: Arvio, manga, Viz.

Aiempi kolumnini tieteellisistä virheistä Yukinobu Hoshinon sarjakuvassa 2001 Nights nostatti vastalauseita kahdessa Katuojan lukijassa, jotka valitettavasti rohkenivat esittää kommenttinsa ainoastaan yksityisesti. Referoin nyt nämä kommentit ja annan niihin vastineeni johdantona seuraavalle ansiokkaan sarjakuvan ylianalysoinnilleni.

Ensimmäinen kommentti koski yleisesti ottaen tapaa, jolla käsittelin 2001 Nightsia: Ei sitä ole tarkoitettu luettavaksi tuolla tavalla. Olen tästä eri mieltä. Minusta Hoshino on ottanut tieteelliset näkökohdat hyvin vakavasti: Niiltä osin, mistä hänellä on selvästi ollut käytettävissään taustatietoa, hän on esittänyt asiat sangen pikkutarkasti kuvituksessaan ja selittänyt ideat perusteellisesti tekstiosuuksissa. Uskon, että hän ei olisi tietoisesti tehnyt niin helposti korjattavia virheitä asioissa, joiden esittäminen siten, kuin hän ne esitti, ei ollut välttämätöntä juonen kannalta. Mutta jospa kuitenkin oletetaan, että 2001 Nightsia ei ole tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla, luonnontieteellisiä näkökohtia kriittisesti tarkastellen. Siinäkin tapauksessa ongelma on jokseenkin sama, kuin minkä edellisessä kolumnissani esittelin: Sarjakuvien maailmasta ei löydy yhtä vakavastiotettavaa tieteisfiktiota kuin proosasta. Ei löydy mitään, mikä olisi tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla. Ja syy on selvä. “Kyllä minä pystyisin, mutta minä en vain halua”, sanovat yhtä uskottavasti nikotinisti, jota kehotetaan lopettamaan paha tapa, ja sarjakuvantekijä, jota pyydetään ratkaisemaan massa-energiaekvivalenssin yhtälö.

Toinen kommentti koski lausetta: “‘Vaimean gammasäteilyn’ sijasta antimateriakappaleen pinnan pitäisi olla valaistu kuin urheilustadion.” Tämä antoi sen virheellisen vaikutelman, että tarkoitin sähkömagneettista säteilyä näkyvän valon aallonpituuksilla. Tarkoitukseni oli kuitenkin vain kuvata säteilyn kokonaistehon suuruutta, ei sen aallonpituutta. Valo ja sähkömagneettinen säteily menevät käsitteinä iloisesti sekaisin alan kielenkäytössä, kun ei tarvitse välittää ihmisen silmän fysiologisista oikuista. Insinöörien tiedetään jopa valaisevan asioita radioaalloilla, mikä ei siis ole, maallikoille tiedoksi, sama asia kuin se, että käytetään kännykän näyttöä taskulamppuna.

Jos kuitenkin eräs asia maallikonkin pitäisi valosta ymmärtää sekaannuksetta, niin se on jotain sellaista, mitä Alan Moore ei voi meille opettaa. Moore on ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja, mutta luonnontieteilijänä hän on… ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja. Hieman hankalaksi asian tekee se, että hän on selvästi hyvin innostunut tieteestä. Vaikka hän onkin takkutukkainen ja -partainen hörhö, joka täysin tyytyväisenä palvoo villasukasta tekemäänsä jumalaa, hän ilmeisesti kuitenkin arvostaa tiedettä tapana ymmärtää asioita. Se ei silti tarkoita, että Alan Moore itse ymmärtäisi niitä asioita.

Yksi suosikeistani Mooren Tomorrow Stories -antologialehdessä oli Jack B. Quick, jossa pieni maalaispoika joutui kommelluksiin hillittömien tiedekokeilujensa takia. Jack B. Quick on kiistatta sarjakuva, jota ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Paikkansapitävien tieteellisten faktojen noukkiminen fiktion seasta olisi pyrkimys, jota en suosittelisi kenellekään, ja johon kovin moni ei varmastikaan ole ainakaan tietoisesti hairahtunut. Silti yksi tarina on jäänyt erityisesti mieleeni siksi, että Moore näyttää tehneen siinä aidon, perustavanlaatuisen virheen, joka on saattanut vääristää hyvin valitettavalla tavalla lukijoiden käsitystä valon luonteesta.

Tomorrow Storiesin numerossa 2 julkaistussa tarinassa “The Unbearableness of Being Light” Jack B. Quick huolestuu oivaltamastaan mahdollisuudesta, että valon kulkureitin mutkat eivät aiheudukaan voimakkaista gravitaatiokentistä, vaan juopuneisuudesta. Tämän takia Jack auttaa poliisimies-Peteä pidättämään huomattavaa ylinopeutta kulkevan valon. Kun poliisi ei onnistu saamaan pidätetyltä valolta lausuntoa, Jack kertoo keksineensä keinon:

“You see, sound is the same stuff as light, but at a longer wavelength! This light-squeezer that I just patented will stretch it out until we can hear it!”

Tämä idea on perinpohjaisesti virheellinen. Ääni on aineessa aaltomaisesti etenevä mekaaninen häiriö, ja puhuttaessa äänestä yleisessä kielenkäytössä tämä häiriö on ilmanpaineen muutos. Valo, tai siis sähkömagneettinen säteily, sen sijaan voidaan käsittää sekä aaltomaisesti etenevänä häiriönä sähkömagneettisessa kentässä että sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkasina, fotoneina. Molemmille tulkintatavoille on yhteistä se, että toisin kuin ääni, jonka liike on aina suhteellista sitä kuljettavaan väliaineeseen nähden, valo kulkee myös tyhjiössä, ja aina havainnoijan liiketilasta riippumattomalla nopeudella. Suihkukone voi kiriä kiinni itse aiheuttamansa äänen, mutta avaruusalus jää omasta valostaan aina jälkeen valonnopeudella.

Jos viimeisen vuosisadan, tai oikeastaan 120 vuoden tieteellisistä edistysaskelista pitäisi ihmisen mitään asioita ymmärtää, niin tämä on ehdottomasti yksi: Ääni ja valo eivät ole samaa tavaraa.

Tähdentäisin myös, että vaikka äänen aallonpituudet (ihmisen kuulemille taajuuksille ilmassa 1,7 cm – 17 m) ovat pidempiä kuin näkyvän valon aallonpituudet (400 nm – 700 nm), sähkömagneettista säteilyä esiintyy käytännössä kaikilla mahdollisilla aallonpituuksilla. Äänen aallonpituuksia vastaava sähkömagneettinen säteily sisältyy VHF- ja UHF-aaltoihin, joita käytetään TV-ja radioliikenteessä.

Jack B. Quickit ovat tietenkin vain humoristista viihdettä, ja asiavirheiden huomaaminenkaan ei estä nauttimasta niistä. En kuitenkaan voi olla miettimättä, kuinka paljon suurempi saavutus olisi sellainen sarjakuva, joka esittää luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä yhtä nokkelasti ja hauskasti kuin Jack B. Quick, mutta tekee sen syyllistymättä karkeisiin asiavirheisiin.

Tagit: manga, tiede.

Sisältää spoilereita Yukinobu Hoshinon sarjakuvasta 2001 Nights Vol 1.

Sarjakuva on kovan tieteisfiktion esittämisessä jotakuinkin yhtä rajoittunut väline kuin elokuva. Visuaalinen ilmaisu soveltuu ihmeen tunnun luomiseen, mutta tieteiskonseptien käsittely onnistuu tehokkaimmin proosassa. Harva tieteissarjakuva kuitenkaan pääsee edes lähelle täyttä potentiaaliaan, koska sarjakuvantekijät eivät juurikaan ymmärrä luonnontieteiden päälle. Asia nyt vain on niin, että Arthur C. Clarken tarinoissa ei käytetä Warren Ellisin keksimää teknologiaa, vaan päinvastoin.

Clarken Avaruusodysseian ja Tuhannen ja yhden yön tarinat yhdistävä 2001 Nights on yksi parhaista lukemistani tieteissarjakuvista, mutta sen luoja Yukinobu Hoshino ei myöskään näytä tietävän avaruusfysiikasta muuta kuin mitä jossain Tieteen kuvalehden japanilaisessa vastineessa on raportoitu. Ensimmäinen 2001 Nights -kokoelma huipentuu tarinaan, jossa joukko astronautteja tutkii aurinkokunnan laidalta löytynyttä antimateriaplaneetta Luciferia. Antimaterian historia alkuräjähdyksestä lähtien ja Luciferin muodostuminen esitetään varsin uskottavasti ja tyylikkäästi, mutta juoni tukeutuu muutamissa kohdissa eräiden fysikaalisten ilmiöiden puutteelliseen ja suoranaisesti virheelliseen ymmärrykseen.

Kuten mistä tahansa asiaa käsittelevästä populaariartikkelista epäilemättä käy ilmi, antimateria on eräänlainen tavallisen aineen peilikuva. Jokaisella alkeishiukkasella on antimateriavastineensa, jolla on sama massa mutta vastakkainen varaus. Kun hiukkanen kohtaa antimateriavastineensa, tapahtuu annihilaatio: Hiukkaset katoavat, ja niiden massaa vastaava energia, tutun kaavan E = mc² mukaisesti, vapautuu elektromagneettisena säteilynä. Reaktioon osallistuviin ainemääriin nähden vapautuvan energian määrä ei ole ainoastaan suunnaton verrattuna arkipäiväisiin kemiallisiin reaktioihin, kuten bensiinin hapettamiseen polttomoottorissa, mutta myös ydinvoimalaitoksissa hyödynnettävään fissioreaktioon verrattuna. Kuten 2001 Nightsin tarinassa hyvin käy ilmi, tämän takia antimateria on sekä potentiaalisesti mittaamattoman arvokas energialähde että kauhistuttavan vaarallista.

Tutkimusmatkailijoiden lähestyessä Luciferia he toteavat, että planeetta ei näy lainkaan tutkassa. Tämä selitetään sillä, että tutka-aaltojen elektronit katoavat kohdatessaan planeetan positronit. Myöhemmin planeetan renkaan läpi kulkeva kapseli pelastuu kuin ihmeen kautta annihilaatiolta, kun sitä lähestyvät jääkimpaleet katoavat vuorovaikuttaessaan tutka- ja radioaaltojen kanssa. Ongelma on vain siinä, että tutka- ja radioaallot ovat sähkömagneettista säteilyä, joka ei sisällä elektroneja tai mitään muitakaan massallisia hiukkasia, joita voisi luokitella materiaksi. Sen, että elektromagnetismin välittäjähiukkaset ovat fotoneja, pitäisi olla korkeintaan lukiotason tietoa.

Siinäkin tapauksessa, että avaruuskapselin ympärille jotenkin olisi syntynyt tarinassa esitetty suojavalli (jonka pitäisi sisältää elektronien lisäksi myös protoneja antiprotonien kumoamiseksi), seuraukset olisivat todellisuudessa hyvin erilaiset kuin Hoshino on esittänyt. Materian ja antimaterian kohtaaminen ei ole kohtalokasta pelkästään sen takia, että se saa materian katoamaan, vaan myös vapautuvan energiamäärän takia. Tarinassa viitataan tähän tosiasiaan, mutta sen käsittely ei ole lainkaan johdonmukaista. Tässä pieni laskelma, jota Hoshino ei vaivautunut tai kyennyt tekemään: Otetaan noin 1 kg antimateriajäätä ja annihiloidaan se vastaavalla määrällä materiahiukkasia, kuten tarinassa nähdään tapahtuvan. Vapautuva energiamäärä on 2 kg * (3 * 10⁸ m/s)² = 18 * 10¹⁶ J. Tämä energiamäärä vastaa noin 40 megatonnin räjähdystä, eli yli kahtatuhatta Hiroshimaan pudotettua ydinpommia. Noin metrin päässä avaruuskapselin edessä. Siitä ei selviä ehjin nahoin, vaikkei itse suoraan osuisikaan antimateriaan.

Itse asiassa nyt kun on todettu, että Hoshino ei aivan ole sisäistänyt ilmiön mittasuhteita, voidaan palata vielä tarinan alkuun, jossa Luciferin olemassaolosta saadaan ensimmäinen merkki, kun mineraalirahtarit tutkivat tuhoisin seurauksin Jupiterin tienoille eksynyttä antimaterialohkaretta. Juuri ennen räjähdystä yksi astronauteista varoittaa lohkaretta avaruuskävelyllä lähestyvää toveriaan oudosta havainnostaan: Jokin reaktio kappaleen pinnalla synnyttää vaimeaa gammasäteilyä. Kuinka vaimeaa?

Aurinko menettää massaa aurinkotuulen muodossa noin 10⁹ kg/s. Jos oletetaan, että massa virtaa tasaisesti joka suuntaan (todellisuudessa tiheys on suurempi planeettojen ratatasossa), Jupiterin kohdalla yhden neliömetrin läpi kulkee joka sekunti karkeasti ottaen 10^-15 kg ainetta. Tarinan mukaan antimaterialohkareen läpimitta oli 270 metriä. Tämän perusteella voidaan laskea, että aurinkotuulen kohdatessa lohkareen pinnan vapautuu joka sekunti noin 10⁷ J. Se ei ole paljon megatonneissa, mutta se vastaa kymmentätuhatta 1000 watin valonheitintä. “Vaimean gammasäteilyn” sijasta antimateriakappaleen pinnan pitäisi olla valaistu kuin urheilustadion.

Nämä eivät ole vaikeita laskuja. Ne kuitenkin edellyttävät, että fysiikan tuntemus on hieman parempi kuin mitä voi saavuttaa pelkästään populaarijulkaisujen valmiiksipureskeltuja tiedeartikkeleja lukemalla. Proosan puolella se ei ole mitenkään kohtuuton vaatimus tieteisfiktion kirjoittajalle, mutta sarjakuvamaailmassa siitä voi vain unelmoida. Olosuhteisiin nähden 2001 Nights on parasta tieteissarjakuvaa, mitä olen lukenut, hyvässä ja pahassa.

Tagit: manga, tiede.

Sarjakuvafestivaalit järjestettiin menestyksekkäästi toissaviikolla. Järjestäjänä olen suhteellisen tyytyväinen ja jokseenkin jo toipunut. Kiitos kaikille, toivottavasti viihdyitte.

Voi jälleen todeta, että Sarjakuvafestivaalien olemassaolo on edelleen perusteltua muunakin kuin myynti- ja harrastustapahtumana. Eräs Sarjakuvaseuran tärkeistä tehtävistä on kuitenkin sarjakuvan aseman edistäminen ja sarjakuvaan kohdistuvien ennakkoluulojen todistaminen vääräksi.

Kymmenien vuosien valistamistyön jälkeenkin voi päivälehtiä vilkaisemalla havaita, että vaikka asenteet ovatkin muuttuneet, ei työ ole missään nimessä ohi. Sarjakuvaa yleensä saatetaan verrata pornoon ja ammattitoimittaja voi olla aidosti kiinnostunut siitä, mikä sarjakuvassa muka voi kiehtoa aikuista miestä.

Pahimmassa välikädessä on tällä hetkellä manga, joka tunnetusti viehkoo voimallisesti lapsia ja nuoria. Voin kuvitella, miltä mangapäivän 18.9 Tennispalatsille houkuttelemat sadat rooliasuiset nuoret voivat sivullisen silmissä näyttää: vieraalta, jopa pelottavalta. Sarjakuvaa yleensä harrastavienkin keskuudessa törmää häkellyttävän negatiivisiin asenteisiin mangaa – sarjakuvaa, siis! – kohtaan. Tämä tosin johtuu osittain siitä, että niin merkittävä osa suomeksi saatavilla olevasta mangasta on sangen keskinkertaita viihdelukemistoa. Saatavuustilanteen korjautuminen on kuitenkin vain ajan kysymys, mutta asenteiden muuttuminen tulee kestämään.

Lienee ilmeistä kaikille alaa seuraaville, ettei manga ole mikään sarjakuvan muoti-ilmiö, vaan jatkuvasti merkittävämmäksi muuttuva osa länsimaista sarjakuvakulttuuria; merkittävä osa sen tulevaisuutta. Valtavirran tiedotusvälineet ovat myös hiljattain alkaneet kiinnostua manga- ja animefanikulttuurista. Eletään kriittisiä aikoja. Kaivataan tietoa japanilaisesta pop-kulttuurista. Kuka sitä antaisi, paheksumatta ja kaunistelematta?

Anime-lehti on saavuttanut nopeasti suuren suosion. Lehden toimittajakunnalla on syvääkin tietoa alasta ja etenkin viime numeroissa on nähty hyviä yleiskatsauksia manga- ja animekulttuurin ilmiöihin. Siltikin, lehden näkökulma on aktiiviharrastajan ja sen ulosanti on suunnattu aktiiviharrastajille, etenkin nuorille sellaisille. Lehti palvelee yleisöään hyvin, mutta satunnaista lukijaa huonommin. Tämän lisäksi Anime-lehti keskittyy nimensä mukaisesti animaatioon, sarjakuvan jäädessä vähemmälle.

Otava on julkaissut hiljattain Paul Gravettin teoksen Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa. Brittiläisen Gravettin näkökulma mangaan ei ole varsinaisesti ulkopuolinen, mutta hän on tutustunut siihen vasta varttuneella iällä. Tämä antaa Gravettille tiettyä perspektiiviä, joka usein puuttuu mangaa koko ikänsä harrastaneilta. Manga-kirjassa hän käy kärsivällisesti mutta tiiviisti läpi mangan historian ja siirtyy kuvaamaan japanilaisen sarjakuvan lajityyppejä. Mangaa ei käsitellä tyhjiössä, vaan se liitetään laajemmin japanin historiaan ja kulttuuriin. Gravett ei sievistele, vaan kertoo taidemangan ohessa myös roska- ja viihdesarjakuvasta. Suuri kahvipöytäkirja on kauniisti kuvitettu havainnollisilla esimerkkisivuilla käsitellyistä sarjakuvista.

Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on olennainen teos. Toisaalta se auttaa maallikkoa ymmärtämään mangaa, toisaalta se auttaa harrastajaa näkemään mangan suuremmassa kontekstissa. Parhaassa tapauksessa se voi antaa molemmille välineet keskusteluun japanilaisesta sarjakuvasta mielekkäällä tavalla: ilman älyllistä likinäköisyyttä, ilman ennakkoluuloja. Nyt jos koskaan sille olisi tarve.

Valokuvat: Jukka Vuorinen

Tagit: manga.

Jysäys-arviossani kirjoitin, että “eurooppalainen sarjakuva” ei riitä antologiajulkaisua yhdistäväksi teemaksi. Ostajalla tuskin on – syystäkään – yhtä yhtenäistä mielikuvaa siitä, minkälaista sarjakuvaa “eurooppalaisella” tarkoitetaan. Aikanaan termi olisi voinut assosioitua humoristiseen seikkailusarjakuvaan, jonka pääosassa nähtäisiin pottunokkaisia karikatyyrihahmoja. Ei enää.

Paradoksaalisesti on todettava että “japanilainen sarjakuva” puolestaan riittäisi vallan mainiosti antologian teemaksi. Syitä tähän on useita. Osittain japanilaisia sarjakuvia kokoava lehti myisi siksi, että monelle länsimaiselle lukijalle “japanilainen sarjakuva” ei ole niinkään maantieteellinen määritelmä vaan genre. Puhutaan edelleen virheellisesti “manga-tyylistä”. Vaikka japanissa julkaistaisiinkin valtava kirjo erityylistä mangaa eri lajityypeissä, värittää suomeksi julkaistu populaari japanilainen sarjakuva suuren yleisön mielikuvaa mangasta. Satunnainen lukija voi otaksua mangan sisältävän humoristista seikkailusarjakuvaa, jonka pääosassa nähdään suurisilmäisiä karikatyyrihahmoja. Suuret silmät ovat 2000-luvun pottunokat.

Vaikka tällaisesta ajattelusta päästäisiinkin lopulta eroon, tällä hetkellä japanilaisella kulttuurilla on erityistä viehätystä. Japanilainen estetiikka on yhä vahvemmin läsnä pop-kulttuurin ajan hengessä. Viisikymmentä vuotta sitten länsimaista kulttuuria vietiin kulttuuri-imperialisminkin hengessä itään. Nyt se palaa länteen, muuttuneena, pelottavalla voimalla. Japanilaiset elokuvat alkavat löytää tiensä muuallekin kuin elokuvafestareille. Sony Playstation tuo japanilaista pelikulttuuria miljooniin koteihin. On vain ajan kysymys, koska j-pop muuttuu lännessä pienen harrastajajoukon fanituksen kohteesta listamusiikiksi. Juuri nyt japanilainen on uutta, erilaista ja itsearvoisesti kiinnostavaa.

Itse toivotan Japanin tarvetulleeksi, sillä toivon sen vaikutuksen potkivan eloa jonkinlaiseen tympeään toistokierteeseen juuttuneeseen länsimaiseen pop-kulttuuriin. Sarjakuvassa tämä näkyy jo, onhan manga osiltaan aktivoinut suomalaisiakin kustantajia.

Siksi voikin ihmetellä, missä viipyy esimerkiksi Suomen Shonen Jump? Shonen Jump on pojille suunnattu manga-antologialehti. Kuusikymmenluvulla Japanissa lanseerattu lehti on levinnyt menestyksekkäästi ympäri maailmaa. Se ilmestyy muun muassa naapurissamme Ruotsissa ja Norjassa. Lehden konsepti on todettu toimivaksi ja yleisö on valmiina taskurahoineen. Mutta lehtipisteestä ei Shonen Jumpia löydy.

On vaikea kuvitella, että kyse on kustantajien tahdon puutteesta. En ole kustantaja, olen harrastaja, joten tuskin olen ainoana ihmetellyt ilmeistä markkinarakoa ja sen täyttäjien puutetta. Mitä todennäköisemmin kyse on oikeuksien hankkimisen pulmallisuudesta. Nimittäin vaikka me länsimaalaiset himoitsisimme japanilaisia popkulttuuriartefakteja, japanilaisten kiinnostus kulttuuri-imperialismiin ainakin sarjakuvan alalla näyttää olevan vähäinen. Toisaalta, jos sinun sarjakuvasi myisi kotimarkkinoillasi kymmeniä miljoonia, kiinnostaisiko sinua panostaa noin kymmenentuhannen levikkialueeseen toisella puolella planeettaa?

Tagit: manga.

Oli aika, jolloin olin tyytyväinen, koska olin vihdoin ymmärtänyt, mitä manga on. Tiesin, että manga on japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Sen sijaan, että sanottaisiin “japanilainen sarjakuva”, sanotaan “manga”. Voitaisiin ehkä väittää, että syy on pelkästään käytännöllinen: “Manga” on paljon lyhyempi fraasi kuin “japanilainen sarjakuva”. Tuskin kukaan kuitenkaan sanoo, että hän lukee “comicseja” (comiceja?). Luemme amerikkalaista sarjakuvaa (kanadalainen ja eteläamerikkalainen sarjakuva ovat tietenkin eri asia). Käytännöllisyyshän merkitsee myös ymmärrettävyyttä: Jos ymmärtää, mitä “amerikkalainen” tarkoittaa (siis eri asiaa kuin kanadalainen ja eteläamerikkalainen), ja mitä “sarjakuva” tarkoittaa, ymmärtää myös niiden yhdistelmän.

Olin oivaltanut jujun olevan juuri siinä, että manga ei ole niin helposti ymmärrettävissä. Se on shibboleth, eli sana, jonka käyttö erottaa tietyn ryhmän muista. Joskus se jopa toimii melkein täsmälleen samalla tavalla kuin alkuperäinen shibboleth Raamatun kertomuksessa, jossa gileadilaiset tunnistivat vihollisensa efraimilaiset siitä, että he eivät osanneet suhauttaa sanan alkua oikein. Silloin tällöin nimittäin näkee jonkun ummikon kirjoittavan, useimmiten joko hämmentyneen uteliaana tai vainoharhaisen tuohtuneena, “magnasta”, mikä tietenkin aiheuttaa tirskuntaa ja ehkä jopa alentuvan ystävällistä opastusta mangan sekä sen oikeinkirjoituksen ihmeelliseen maailmaan. Ilmeisesti “magna” on meille akateemista koulutusta arvostaville suomalaisille aika tuttu sana, valitettavasti vain ei japanin kielen opintojen yhteydestä.

Sanan käyttö kuppikuntalaisuuden välineenä ei tietenkään ole mitenkään kehuttavaa toimintaa, ja yleensä suhtaudunkin nuivasti muotisanoihin, joita käytetään aseena jonkinlaisissa klikkisodissa, etenkin jos niille on olemassa paremmat vastineet. Suosikkiesimerkkini on “graphic novel” eli “graafinen romaani”, joka myös esiintyy kielitaidottomien ihmisten kääntämänä muodossa “graafinen novelli”. Termi on syntynyt sanan “comics” vähemmän kuin ylevien sivumerkityksien seurauksena. Englanninkielisessä sarjakuvakulttuurissa on ehkä ollut välttämätöntä kehittää ilmaisu, joka kuvaa mittakaavansa ja merkityksiensä puolesta kunnianhimoisia teoksia paremmin kuin “koomiset”. Suomen kielessä sellaista ongelmaa ei kuitenkaan ole. Suomen kielessä parempi vastine on sarjakuvaromaani, kunhan vain pidetään mielessä, että “romaani” ei tässä yhteydessä oikeastaan tarkoita samaa kuin proosassa. Ironista on se, että useimmat “graafiset romaanit” ovat tarinansa puolesta enemmänkin “graafisia novelleja”, mutta yritäpä saada jenkit tai britit kutsumaan luomuksiaan “graphic short storyiksi”.

Olen kuitenkin ollut taipuvainen ajattelemaan, että manga sisältää myös muita merkityksiä, joiden takia se ei ole suoraan korvattavissa sanaparilla “japanilainen sarjakuva”. Esimerkiksi ilmaisu “mangatyyli”. Se on monille jo kirosana, eräänlainen shibboleth itsessään, ja siten minäkin suhtauduin siihen jonkin aikaa. Siitä tulee välittömästi mieleen kaksi ilmiötä: Länsimaiset piirtäjät, jotka jäljittelevät suosikkimangojensa piirrostyyliä; sekä länsimaiset sarjakuvafanit, jotka ruikuttavat siitä, kuinka heidän suosikkisarjakuvansa pilataan mangatyylillä. Ilmeisin vastalause on se, että mitään mangatyyliä ei ole olemassakaan. Manga sisältää aivan yhtä paljon vaihtelua piirrostyyleissä kuin länsimainen sarjakuvakin; eli ei kovinkaan paljon, vääräleuka sanoisi.

Mangatyylillä piirtävät länsimaiset sarjakuvantekijät ovat kuitenkin aivan todellinen ilmiö. Puhutaan jopa pseudomangasta, jossa mangan jäljittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista. Dirty Pair on pseudomanga, joka perustuu japanilaiseen piirrosanimaatioon (animeen, kuten gileadilaiset sanoisivat), mutta sen piirtäjä on amerikkalainen Adam Warren. Dirty Pairin piirrostyyli on ilmiselvästi japanilaisvaikutteista, vaikka kyseiset vaikutteet eivät esiinnykään kaikissa japanilaisissa sarjakuvissa. Niin sanotun mangainvaasion seurauksena yhä useampien länsimaisten piirtäjien tyylissä näkyy näitä vaikutteita, ja lopputulosta voisi ihan hyvin kutsua vaikkapa mangatyyliksi. Paitsi että joskus se on pelkkää hevonkukkua. Eivät pelkät isot silmät ja isot jalkaterät ole merkki mangavaikutteista. Aku Ankallakin on isot silmät ja isot jalkaterät, sösses sentään.

Erästä suomeksi julkaistavaa sarjakuvaa — en nyt halua mainostaa, joten kutsutaan sitä vaikka Niveljalkaishenkilöksi — on piirtänyt kaveri nimeltä Humberto Ramos. Ramosin piirrostyyli poikkeaa melkoisesti valtavirrasta, hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, ja hänet on leimattu mangatyyliseksi. Jokin siinä vaivasi minua pitkään. En vain yksinkertaisesti nähnyt hänen sarjakuvissaan mitään ilmeisiä merkkejä mangavaikutteista. Rytmitys, sommittelu, hahmojen ilmeet — en havainnut niissä mitään samaa kuin lukemissani mangoissa. Mutta hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, joten sen täytyy olla mangatyyliä. Siinä mielessä taustalla voi olla mangavaikutteita, että mangan suunnaton suosio Yhdysvalloissa on laajentanut käsitystä siitä, miltä valtavirtasarjakuva voi näyttää. Ramosin tyyli ei varmaankaan olisi mennyt sellaisenaan läpi ennen mangainvaasiota. Mutta mistä Ramosin vaikutteet sitten ovat peräisin, elleivät mangasta — tai Aku Ankoista?

Sarjakuvataiteilija Kari Sihvonen sen minulle kertoi muutama viikko sitten. Graffitit. Olin kuin salaman iskemä. Tai en minä tiedä, ei minuun ole ikinä salama oikeasti iskenyt. Mutta kyllä minä graffitit tiedän. Kävin Kaitaan yläastetta, ja siellä hopparit bombasivat ja flaidasivat päivästä toiseen, ja löipä yksi jopa minua olkapäähän tussi nyrkkinsä sisällä, ja samalla liukastui ja lensi persiilleen loskaan. Hei, olen minä alhaalla katujen kanssa, mies. Graffititpa hyvinkin. Samanlainen anatomian vääristyneisyys ja viivan kulmikkuus. Muistakaa nyt, ettei ole mangaa kaikki mikä kiiltää, ja haastaa luutuneet käsitykset siitä, miltä hyvä populäärisarjakuva näyttää.

Avoimeksi jäi kuitenkin kysymys, tarkoittaako manga jotain muuta kuin vain yksinkertaisesti japanilaista sarjakuvaa. Itse asiassa Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoilla mangainvaasio näkyy piirrostyylien lisäksi myös siten, että perinteisiä jenkkisarjakuvia pakataan samanlaiseen kuosiin kuin käännösmangoja. Ajatellaan varmaankin, että Spider-Girl -pokkari tarttuu helposti käteen samalla kuin Tokyopopin uusin. Ongelmana vain on se, että nämä sarjakuvat on tehty tehty tavallista lehtikokoa ja laadukasta, kiiltävää paperia silmällä pitäen, ja jälki kärsii kutistamisesta ja karkeammasta paperista. Toisaalta kehitys on koko ajan kulkemassa kohti kirjakaupoissa myytäväksi kelpaavia, kaikin puolin huolitellusti tuotettuja sarjakuvakirjoja, ja kuukausittaiset lehdet ovat vain keino nyhtää vanhoilta faneilta ne kirjakauppojen suuntaan tehtäviin panostuksiin tarvittava pääoma. Sitten on kuitenkin joitain lehtiä, joiden kokoelmaversiot itse asiassa näyttävät huonommilta kuin niiden ainoastaan sarjakuvan erikoisliikkeissä myytävät alkuperäisjulkaisut. Pokkarimuodossa julkaisu tuntuisi järkevältä, jos värit jätettäisiin pois kokonaan, mikä näkyisi myös julkaisun hinnassa. Kuitenkin työläästä tietokonevärityksestä vain pidetään itsepäisesti kiinni. Ilmeisesti on jäänyt täysin huomaamatta se, että värien puute ei ole ollut mikään este mangan suosion jatkuvalle kasvulle.

Ehkä todellinen mangatyyli onkin se, missä muodossa sarjakuvia julkaistaan Japanissa. Amerikkalaisille kustantamoille näyttää edelleen olevan täysi kauhistus se ajatus, että teoksen ensimmäinen julkaisu tapahtuisi täysin kertakäyttöisessä lehdessä, jonka painolaadun tärkein kriteeri on se, saako tarinasta selvää. Kiiltävälle paperille painetaan näyttävästi väritettyjä, viiden minuutin lukutuokion tarjoavia, ylihinnoiteltuja, parikymmensivuisia läpysköjä, ja sitten ihmetellään, että miten sarjakuvamarkkinat voivat olla Japanissa niin paljon suuremmat. Olisiko se mangan todellinen merkitys? Ei se, miten sarjakuvaa Japanissa piirretään, vaan se, missä muodossa se saatetaan lukijoiden käsiin. Epäilemättä tämä ajatus menee siinä harhaan, että aivan kuten kaikkea mangaa ei piirretä samalla stereotyyppisellä mangatyylillä, niitä ei varmastikaan kaikkia myöskään julkaista samassa stereotyyppisessä mangaformaatissa.

Lopullisen iskun yksinkertaiselle käsitykselleni mangasta antoi Reima Mäkinen mainitessaan viestissään Kvaakin keskustelualueella gekigan. Sain selville, että vaikka manga onkin japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvia, sen kirjaimellinen merkitys on “vastuuttomat kuvat”. Jostain kumman syystä tämä nimitys on vaivaannuttanut sellaisia japanilaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ajattelevat tekevänsä jotain vakavastiotettavaa, ei-niinkään-vastuutonta. Siispä keksittiin nimitys gekiga, “dramaattiset kuvat”. Ja yhtäkkiä olenkin samassa tilanteessa kuin “comicsin” ja “graphic novelin” suhteen. Ymmärrän täysin syyt tähän semanttiseen kikkailuun alkuperämaassa, mutta koska suomen kielessä ei esiinny samoja sivumerkityksiä, meillä ei ole oikeastaan tarvetta näille termeille muuten kuin shibboletheina. Vai onko?

Tagit: manga.