Katuoja » Blogin arkisto » Rangaistuksia

Rangaistuksia

8.01.2005 - 13:03 / Otto Sinisalo.


THE PUNISHER

Elokuva

Ohjaus Jonathan Hensleigh

Pääosissa Tom Jane, John Travolta

Hyvää uutta vuotta. Katuoja laahustaa uuteen sarjakuvavuoteen, myöhässä kuten tavallista. Henkilökohtainen elämäni on ollut hieman kriisipainotteista ja lisäksi erilaiset lehtimediat yrittävät pakottaa “aikatauluja” minulle. Vuodesta 2005 näyttää tulevan yhtä naurettava kuin vuodesta 2004. Jonkinlaisena merkkinä voinee ottaa sarjakuvavuoden avanneen Will Eisnerin kuoleman.

Kaikesta päätellen siis Katuojan ilmestyminen jatkuu epäsäännöllisenä, josta pahoittelut. Kun olen pikku hiljaa siirtynyt kirjoittamaan maksaviin medioihin ja eri yleisöille, itsekritiikkini on kasvanut ja kirjoitusprosessini hidastunut.

En ole kuitenkaan hylkäämässä Katuojaa. Se on henkireikäni, johon voin kirjoittaa vapaamuotoisesti, leikkiä kritiikillä ja kielellä ilman pelkoa tiettyyn muottiin mahtumisesta. Eräänlaista terapiaa siis.

Kello on tätä kirjoittaessa puoli yksi lauantaiyönä. Olen juuri käyttänyt kaksi tuntia elämästäni surkuhupaisan toimintaelokuvan katsomiseen, joten jeesus kristus, nyt jos koskaan tarvitsen terapiaa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA, mutta kysy itseltäsi: välitätkö oikeasti?

Todellakin, Marvel Comicsin Tuomari-sarjakuvasta sovitettu THE PUNISHER, on varsinainen huonon maun ja kyvyttömyyden spektaakkeli. Sen tekijät ovat saavuttaneet kiehtovan tasapainon täysin naurettavan ja tuskallisen nolostuttavan välillä. Tarvitsin vain kolme drinkkiä selvitäkseni The Punisherista. Minun pitäisi saada T-paita, tai jotakin.

Elokuva alkaa, kun soluttautuja-agentti Frank Castle (Tom Jane) paljastaa joukon asesalakuljettajia. Syntyvässä ampumavälikohtauksessa paikallisen gangsteri Saintin (John Travolta) poika saa surmansa. Castle vie perheensä rantalomalle ja Saint lähettää joukon sotilaitaan perään kostoretkelle.

Sarjakuvassa Castle perheineen joutui kahden kilpailevan jengin yhteenoton väliin. Sarjakuva-Castlen perhe kuoli yllättäen, ikään kuin vahingossa, havainnollistaen hyvin väkivallan satunnaisuutta.

The Punisher: Tom Jane yrmyileeOhjaaja Jonathan Hensleigh pistää kuitenkin paremmaksi. Tappajat hyökkäävät Castlen sukukokouksen kimppuun ja tappavat tusinoittain tämän sukulaisia. Castle ja tämän isä käyvät roistoja vastaan haulikoin ja puukoin. Tämän vaimo ja lapsi pakenevat autolla ja venetrailerilla perässä joukko mustapukuisia konnia. Autoilla hypitään töyssyjen yli hidastettujen kuvien voimalla. Castlen vaimo ja lapsi valittavat ja kompuroivat pakoon, kunnes heidän päältään ajetaan. Tämän jälkeen Castle ammutaan täyteen luoteja, räjäytetään ja hukutetaan. Kaikki tämä aurinkoisen lomarannan dramaattisessa miljöössä.

Täysin yliammuttua, siis, ja tahattoman koomista kuin Paavo Väyrynen. Rannalle kömmittyään Tuomarin pitää siis kostaa kolme sukupolvea sukulaisiaan ja katsojan pitää pidätellä nauruaan tyhjäkatseisen Tom Janen takertuessa poikansa antamaan pääkallopaitaan.

Normaalisti en viitsi puuttua sovituksen “uskollisuudelle” lähdemateriaalille. Tätä uskollisuutta vaativat katsojat ovat yleensä faneja, jotka takertuvat epäolennaisuuksiin. Ei ole mitään väliä, onko elokuvan Ryhmä-X:lla eriväriset haalarit kuin sarjakuvassa, riittää että elokuva on hyvä. The Punisherin tekijät osoittavat kuitenkin sellaista liikuttavaa kyvyttömyyttä ymmärtää lähteenä käytettyjä sarjakuvia, että en voi olla puuttumatta joihinkin elokuvantekijöiden ratkaisuihin.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, Tuomari ei ole hahmona loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava: 1980-luvulle tyypillinen kostajahahmo, ilman kovin merkillistä persoonallisuutta. Hyvät Tuomari-tarinat ovat olleet kovaksikeitettyjä toimintasarjakuvia tai silkkaa sysimustaa komediaa. Tarinat ovat toimineet, koska ne ovat olleet jompaa kumpaa, yksinkertaisia ideoita yksinkertaisesti toteutettuna.

Hensleigh sen sijaan näyttää olevan hukassa vaikutteidensa kanssa, eikä osaa päättää minkälaista elokuvaa on tekemässä. Tyylilaji vaihtelee silkasta slapstickista perinteiseen kostofantasiaan, välillä taas liikutaan viiden pennin Kummisetä-tunnelmissa, kun Saintin rikollisperhe riitelee keskenään. John Travolta harhailee lavasteissa etsien motivaatiotaan.

Lähdemateriaalia on kuitenkin luettu, joka mahdollistaa hupaisan pääsiäismunien bongailun. Kohtauksia on lainattu eniten suoraan Garth Ennisin ja Steve Dillonin mainiosta Welcome back, Frankista. Eräs kohtaus ja sivujuoni on Chuck Dixonin ja John Romita Jr.:n Tuomari-sarjakuvista. Loppuratkaisu muistuttaa Punisher: Year Onea.

Lähteet ovat hyvät, mutta Hensleigh ei tunnu ymmärtävän, miksi hahmo toimii, kun toimii. Mustaan verhoutuva Tuomari on siirretty New Yorkin betoniviidakoista aurinkoisen Floridan palmujen katveeseen, jostain syystä. Kolmessa erillisessä kohtauksessa Tuomari istuu ryyppäämässä yksin kotonaan. Tämä lienee Hensleigh’n käsitys hahmon syventämisestä, samoin kuin kohtaukset, joissa nimihenkilö viettää aikaa naapureidensa muodostaman sijaisperheen seurassa. Tästä ei synny kuin pakotettua komediaa ja kivuliasta ekspositiota, kun naapuri Joan (Rebecca Romjin-Stamos) yrittää puhua sielukkaasti katsellen mykän Castlen silmiin. Kaikki yritykset kertoa katsojalle päähenkilön sielunelämästä epäonnistuvat, koska Hensleigh ei näytä itsekään tietävän, mitä haluaa kertoa.

Itse asiassa suurimman osan aikaa Hensleigh on hukassa kuin lapanen hangessa. Huikean surrealistisessa kohtauksessa Tuomaria surmaamaan saapunut murhamies saapuu hänen luokseen, istuu alas ja laulaa laulun siitä, kuinka aikoo tappaa Tuomarin. Tuomari, tämän aisaparit ja katsoja ovat ymmärrettävästi kaikki hämmentyneitä. Loppukohtaus, jossa Tuomari kiduttaa avutonta Saintia on myös jotakin riemastuttavan järjetöntä: hän ampuu ontuvaa roistoa, sitoo tämän auton perään, raahaa tätä ympäri parkkipaikkaa ja lopuksi räjäyttää Saintin ympärillä sata autoa muodostaen palavan pääkallosymbolin. Tajusimme, Saintia “rangaistaan”. Kiitos, Herra Hienovaraisuus.

Voisin jatkaa elokuvan älyttömyyksien luettelointia, mutta se olisi ajan haaskausta. The Punisherissa on joitain hupaisia toimintakohtauksia, mutta kokonaisuus on niin skitsofreeninen, etten voinut kuin nauraa. Ja nauraa. Ja itkeä.

SUOSITUS: “Kyse ei ole kostosta, vaan rangaistuksesta…”, kertoo takakansi. Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt? Muistakaa: minä katsoin The Punisherin, jotta teidän ei tarvitsisi. Olen kuten Jeesus, tavallani.

Seuraavaksi Katuojassa julkaistaan toistaiseksi keskeneräiset, vielä puuttuvat Vuosi 2004 -katsaukset.

Kategoria: Arvio.
Tagit: ,



Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus