Katuoja » Blogin arkisto » 2004: Egmont

2004: Egmont

8.08.2005 - 12:09 / Otto Sinisalo.


(Katsokaa, mitä löysin kuolleen pummin peräaukosta – se on puoli vuotta sitten lupaamani Egmont 2004 -retrospektiivi! Osa tekstistä on kirjoitettu nyt elokuussa 2005, joka selittänee tietyn tarkkanäköisyyden joka olisi puuttunut tekstistä jos olisin saanut sen julkaistua tuoreeltaan.)

Palatkaamme vielä kerran vuoteen 2004. On jälleen aika kirjoittaa vuotuinen lukijakirjeeni Egmont kustannukselle, tehdä yhteenveto vuoden aikana julkaistusta supersankarisarjakuvasta.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, on muistettava että Egmontin julkaisuohjelmasta päättävät toimittajat ovat ammattitaitoisia ihmisiä, joilla on – pääasiassa – todistettavasti hyvä maku. Tämä on enemmän kuin voi sanoa heidän yhdysvaltalaisista kollegoistaan, jotka varsinkin Marvelilla näyttävät julkaisevan nykyään aivan mitä tahansa.

Valitettavasti ostavan yleisön maku on huono, tai ainakin yleisö näyttää olevan pääasiassa välinpitämätön julkaisujen laadusta (tarkoitan juuri sinua siellä, sinua sen Witchblade/Darkness -lehden viimeisen numeron kanssa). Egmont näyttää tietävän tämän, ja julkaisee aivan mitä tahansa kökköä, jos sen voi olettaa myyvän. Mikään muu ei voi selittää merkillistä päätöstä lisätä kohtuullisesti myynyttä mutta lukijoiden ja kriitikoiden lähes yksimielisesti tuomitsema Wolverine: The End ensi vuoden julkaisuohjelmaan. Täysin läpitunkemattoman idioottimaiseksi kehutun sarjakuvan käsikirjoituksesta vastaa muuten Paul Jenkins, johon palaan myöhemmin.

Voiton maksimointi ei ole tietenkään ole tuomittavaa toimintaa kaupalliselta yhtiöltä. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä Egmontin julkaisevan sarjakuvia, jotka ovat aidosti hyviä ja jotka eivät nojaa tunnetun hahmon vetovoimaan. Toimittajien hyvä maku näkyi vuonna 2004 lähinnä erikoisjulkaisuissa.

Suosikkini Egmontin vuoden 2004 julkaisuista ja suomennetuista sarjakuvista yleensä oli luonnollisesti Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvan toinen osa, josta olen jo monesti aiemmin suustani vaahtoa pyyhkien kirjoittanut. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin viktoriaaninen fiktio on seikkailusarjakuvaa juuri kaltaiseni lukijan makuun: tarpeeksi kyyninen huvittaakseen, tarpeeksi itsetiedostava välttääkseen liian patetian mutta lopulta tarpeeksi sentimentaalinen liikuttaakseen. Mooren ja O’Neillin ymmärrys sarjakuvakerronnasta on monoliittinen. On ilo katsoa, kuinka tekijät tuhoavat aikaisemmassa albumissa huolellaan rakentaman maailman. Liiga on yksi harvoja sarjakuva-albumeita, jota lukiessani olen aidosti liikuttunut. Olen vanha ja kyynistyvä mies, joten tällaiset teoksen aiheuttamat ääritilat ovat harvinaisia.

Toinen merkki kunnianhimosta Egmontilla oli Mike Mignolan mainion Hellboyn julkaiseminen järeänä, lähes 300-sivuisena pakettina. Hellboy on taiteilijan sarjakuva, ei käsikirjoittajan. Piirrettyään vuosia muiden tekijöiden käsikirjoituksia, Mignola pääsi lopulta irrottelemaan kunnolla Hellboyssa. Paranormaaleja uhkia tuhoavasta paholaisesta kertovassa sarjakuvassa näkyvät tekijänsä innostus pulp-kuvastoon ja erilaisiin myytteihin, joita hän kuvittaakin antaumuksella. Hellboyssa vampyyrit, natsit, demonit, supersankarit ja H. P. Lovecraftin tarinoista karanneet jumaluudet riehuvat sellaisella intensiteetillä, että juonessa ei paikoin ole juuri tolkkua. Tarina kulkee sangen tajunnanvirtamaisesti, Mignolan piirtäessä nähtävästi mitä milloinkin huvittaa. Tällä ei lopulta ole merkitystä, sillä Mignolan huumorintaju on pistämätön ja hänen kertojantaitonsa virtuoosimainen. Hellboyta ei ole tarkoituskaan ottaa kovin vakavasti: se on anteeksipyytelemätöntä toimintaviihdettä, yhden Yhdysvaltojen taitavimpien sarjakuvagraafikoiden kuvittamana. Albumi on julkaistu mustavalkoisena, mutta Mignolan piirros toimii myös ilman värejä.

Samoin toimii värittömänä myös tanskalaisen Peter Snejbjergin taide albumissa Valon Prikaati, joka on hetkeen ainoa suomennettu DC:n Vertigo -alanimikkeen sarjakuva. Valon Prikaati -minisarja liikkuu samoilla linjoilla kuin Hellboykin: mytologinen hörhöily yhdistyy pulp-henkiseen seikkailuun, kun joukko jenkkisotilaita päätyy ratkaisemaan Taivaan joukkojen ja vihaisten enkeliäpäirien sodan. Kirjoittaja Peter Tomasi ei vältä kliseitä tai suoranaista jeesustelua: teema uskon löytämisen tärkeydestä aiheuttanee närää ainakin kaltaisissani palavasilmäisissä jumalankieltäjissä. Snejbjerg pelastaa paljon: kuten Hellboykin, Valon Prikaati on täynnä juttuja, joita on ollut ilmeisen hauska piirtää: natseja, splatteria, sotilaita, zombeja ja lentskareita. Hauska on tarinaa lukeakin, vaikkei Snejbjerg mikään Mignolan kaltainen virtuoosi olekaan.

Nämä kolme erikoisjulkaisua osoittavat minulle näkemystä, toimituksellista kunnianhimoa. Samoin on nostettava hattua Ihmesarja-pokkareille, joissa uudelleenjulkaistaan mustavalkoisena supersankarigenren klassikkoinakin pidettyä materiaalia: vuonna 2004 vanhaa Hämähäkkimiestä, vanhaa Ryhmä-X:ää sekä Tomb of Draculaa. Jos tarkkoja ollaan, viimeksi mainittu ei kantanut Ihmesarja-leimaa, mutta julkaisuformaatti oli sama. On hauskaa, että vanhat genresarjakuvat ovat tässä muodossa myös uusien lukijoiden saatavilla, mutta on myönnettävä että klassikot ovat kestäneet aikaa vaihtelevasti. Etenkin Dracula oli erityisen puisevaa törmäilyä, lajityyppinsä kliseiden surullinen vanki. Vaikka voinkin ymmärtää, miksi Marv Wolfmanin ja Gene Colanin kauhuilu upposi aikanaan yleisöön, on vaikea kuvitella sillä olevan paljoakaan annettavaa modernille yleisölle.

Erikoisjulkaisuista, ei sen enempää. Miten säännöllisesti ilmestyvät supersankarijulkaisut voivat vuonna 2004?

Minä rakastan supersankarigenreä kuin vajaaälyistä pikkuveljeä. Ilman supersankareita en lukisi sarjakuvia. Edelleenkin lukuisat suosikkisarjakuvani kuuluvat genreen: vaikka teoriassa supersankarit ovat lastenfiktiota, käytännössä hyvät tekijät osaavat tehdä genressä ajatuksia herättävää viihdettä. Silti kun selaan läpi Egmontin viime vuonna julkaisemia sarjakuvia, kevyt epätoivo hiipii mieleeni.

Aloitetetaan kuitenkin hyvistä. Edelleen skitsofreenisesti nimettyä RYHMÄ-X/X-MEN -lehteä ilmestyi 6 numeroa. Lehden taso on nykyisellään korkea, joten luonnollisesti lopetin sen ostamisen.

Totta puhuen en osta lehteä, koska omista lehdessä parasta aikaa julkaistavat Grant Morrisonin tarinat englanninkielisinä laitoksina. Käsittelen lehden tilan tästä syystä pintapuolisesti.

Olen kirjoittanut tämä aiemmin, ja kirjoitan sen uudestaan: Morrisonin Ryhmä-X on modernin supersankarisarjakuvan merkkipaalu. Morrison ymmärtää Ryhmä-X:n keskeisen konseptin ja laajentaa sitä, nostaen osiltaan sarjan siitä päättymättömien cross-overeiden ja lamaannuttavien saippuaoopperajuonien suosta, johon se upposi viimeistään viime vuosikymmenellä. Kokonaisuutta vaivaavat vaihtelevantasoiset kuvittajat, mutta nyt ollaan Suomessakin päästy vaiheeseen, jossa jokaisella tarinakokonaisuudella on oma kuvittajansa. Tämä antaa sarjalle miellyttävää jatkuvuutta. Morrisonin tarinoiden pitäisi jatkua vuoden 2005 loppuun ja voin vakuuttaa niiden tason vain paranevan loppuhuipennuksen lähestyessä.

Morrisonin tarinoiden ohella on julkaistu Chris Claremontin kirjoittamaa X-Treme X-Men -nimihirvityksellä varustettua sarjaa. Se lienee joidenkin 80-lukua kaipailevien traditionalistien mieleen, mutta minulle sarja näyttäytyi lähinnä koomisena anakronismina. Herää kysymys – miellyttääkö lehti, joka julkaisee rinnakkain sekä Morrisonin että Claremontin tarinoita täydellisesti ketään? Kompromissina se lienee todettu toimivaksi, koska sama linja jatkuu vuonna 2005.

Kuten mainitsin, lehteen päätyy myös Wolverinen viimeisiä vaiheita kronikoiva The End. On surkuteltavaa, että j
ulkaisuohjelmaan päätyy yksi pilkatuimmista Ryhmä-X-tuoteperheen sarjakuvista vuosiin, vaikka lukukelpoiseksikin todettua Wolverine-materiaalia olisi olemassa. Jätetään silti lopullinen tuomio loppuvuoteen, jolloin pääsen itsekin tutustumaan sarjaan.

Wolverine: The Endin kirjoittaneen Paul Jenkinsin luovaa syöksykierrettä pystyi kuitenkin todistamaan vuoden 2004 SPIDER-MAN-lehdissä. Jenkinsiltä julkaistiin kaksi pitkää tarinaa, joissa kummassakin keskityttiin yhteen Hämähäkkimien suosituista roistoista. Molemmat olivat kammottavia. Jenkins paisutti yksikertaiset, ehkä pariin numeroon sopivat tarinat viisiosaisiksi patsasteluiksi. Yritykset syventää roistohahmoja olivat surkuhupaisia: Venom kuolee – muttei kuolekaan. Tohtori Mustekalan isä oli ankara – mutten välitä.

Silloin kun kukaan muu ei kyennyt, Paul Jenkins kirjoitti hyviä Hämähäkkimies-tarinoita. Lyhyitä, humoristisia ja sympaattisia: ominaisuuksia, jotka kaikki puuttuvat Jenkinsin uusista käsikirjoituksista. Syitä Jenkinsin syöksykierteeseen voi arvailla. Marvelin johtoportaan vaatimus kirjoittaa viisi-kuusiosaisia tarinioita tuskin sopi tiivistämisestä pitävälle kirjoittajalle. Kerrotaan myös Jenkinsin sairastaneen pitkään. Oli syy mikä vain, oli sääli nähdä yhden viime vuosien parhaista Hämähäkkimieskirjoittajista rypevän alamaissa.

Lehden toinen kirjoittaja J. Michael Straczynski puolestaan lähinnä polki seisovaa vettä. Nähtiin kelvollisia, muttei mitenkään ikimuistoisia tarinoita. Straczynskia on parjattu hänen tavastaan heittää mystisiä elementtejä verrattain maanläheisenä pidetyn hahmon tarinoihin. Hän kuitenkin osaa kirjoittaa Hämähäkkimiestä ja asettaa tapahtumat hahmon perspektiiviin. Straczynskin tarinat ovat hengeltään Hämähäkkimies-tarinoita, vaikkeivät hyödynnäkään konseptia aina perinteisesti. Siltikään, ei voi välttyä tunteelta, että Straczynski tyytyy pyörittämään posetiivia; että räväkän alun jälkeen hän ei yritäkään tehdä hahmolla mitään varsin uutta tai kiinnostavaa. Piirtäjäveteraani John Romita Jr:n tasokas kuvitus pelastaa paljon.

(Vuonna 2005 olemmekin voineet todeta, että Straczynskin yrityksen järkyttää sarjan status quota ovat – kauniisti sanottuna – jakaneet mielipiteitä.)

Vuonna 2004 Spider-Manin taso ylsi surkuhupaisasta keskinkertaisen huimaaviin korkeuksiin. Ei syytä järjestää paraatia, siis.

MEGA oli vuonna 2004 sangen jakomielitautinen esitys. Kuuden numeron sarjakuvavalintoja väritti kompromissi. Jokseenkin puolelle tarinoista en pysty kuvittelemaan muuta syytä, kuin hahmot jotka niissä esiintyvät. Merkki siitä, että joku, jossain, ajattelee kyynisesti: “Siinä on Wolverine. Se myy.”

Pahin rikkoja tässä suhteessa on numero 5/2004, jossa nähdään Tuomarin ja Wolverinen yhteisseikkailu. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan kyennyt lukemaan sitä loppuun. Minä yritin. Vannon käsi Alan Moore -sarjakuvalla, että yritin. Kannoin lehteä mukanani viikkoja, tarkoitukseni lukea se. Sen kerran kun pääsin yli puolivälin, nukahdin.

Se on banaali. Se on tylsä. Se on tympeästi kuvitettu. Kaiken lisäksi se on viisi vuotta vanha: tarinassa nähdyt hahmot ovat ehtineet muuttua monasti. Miksi esitellä jo aikaa sitten haudattu status quo Tuomarille? Laajemmin, miksi tämä tarina on julkaistu, kun olisi löytynyt merkittävästi parempia sarjakuvia, joissa nähdään Tuomari ja Wolverine?

Toinen “Wolverine kanteen ja nauraen pankkiin” -ajattelun tuotos lienee numero 3/2004. Sinällään Bruce Jonesin tarina on pätevä jännäri ja Scott Kolinsin taide miellyttävää, mutta kokonaisuus on suloisen yhdentekevää törmäilyä. Jonesin kirjoittama ja Lee Weeksin kirjoittama numero 2/2004 oli omistettu pelkästään Hulkille. Jälleen, Jones kertoo kelpo jännitystarinan mutta kyseessä on vain yksi episodi pidempää tarinakokonaisuutta joka esittää enemmän kysymyksiä kuin mihin ehtii vastata.

Megan parasta sisältöä olivat Ultimate-sarjat Ultimates ja Ultimate Spider-Man. Kumpikaan sarjoista ei lopulta tähtää kovin korkealle. Ultimate Spider-Man mukailee teinisaippuaoopperoiden juonikuvioita, Ultimates taas pyrkii olemaan ison budjetin aivoton toimintaelokuva paperilla. Suurempien teemojen tai merkittävän taiteellisen kunnianhimon etsiminen kummastakaan olisi liiankin anteliasta. Spider-Manin Brian Bendis ja Mark Bagley sekä Ultimatesin Mark Millar ja Bryan Hitch ovat viihdyttäjiä, ja mainioita sellaisia ovatkin. Ei ole millään tavalla merkillistä, että tätä nykyä herrat Bendis ja Millar kirjoittavat sekä perus-Marvelin että Ultimate Marvelin suosituimpia sarjoja. Kun suurin osa supersankarisarjakuvasta on kovin puisevaa, puuduttavaa ja omasta myytistään humaltunutta, on ilo lukea niin sanotusti puhtaalta pohjalta aloittavia sarjoja jotka viihdyttävät pyytelemättä anteeksi olemassaoloaan.

Puisevasta ja puuduttavasta puheen ollen, DC-SPESIAALI teki debyyttinsä vuonna 2004.

DC-Spesiaalin kolme jatkosarjaa olivat kuvituksensa puolesta laadukkaita sarjakuvia, joihin kustantamo oli panostanut. Batman-tarina Hush oli ilmestyessään kuvittaja Jim Leen näyttävä paluu piirtopöydän ääreen, Synnyinoikeus jälleen uusi versio Teräsmiehen alkuperästä ja Valtakunta ja Voima jo jonkinlaiseksi klassikoksi muodostunut “loppunäytös” koko DC-maailmalle. Kaikkia yhdistää tietty surkea huumorittomuus.

Hush on joukon heikoin esitys. Toistakymmentä osaa sisältänyt kokonaisuus on kaavamainen potpuri, jossa käydään läpi tunnetuimmat Batman-viholliset ja Jim Lee pääsee toteuttamaan intohimoaan piirtää Batmanin kengänpohjia henkeäsalpaavalla yksityiskohtaisuudella. Tarinaa koossa pitävässä mysteerijuonessa on lopulta riemastuttavan vähän järkeä.

Synnyinoikeus yrittää päivittää Teräsmiestä 2000-luvulle. Kirjoittaja Mark Waid tavoittaa paikoin olennaisen hahmosta, mutta ottaa tarinansa liian vakavasti. Waid ei kerro, vaan selittää; hän keskittyy perustelemaan, miksi Teräsmies voi olla olemassa tarinan maailmassa eikä oikeastaan kerro mistään mitään. Kesken jätetty Synnyinoikeus vaikuttaa lähinnä yritykseltä ylläpitää Teräsmiehen “legendaa” eikä niinkään oikealta tarinalta.

Valtakunta ja Voima puolestaan saavuttaa mainiosti tavoittelemansa maailmanlopun tunnelman. Vanhojen supersankareiden viimeisiä päiviä kuvittavassa eepoksessa on sellaista kuvitteellisen historian painoa, joka hyvissä DC-tarinoissa viehättää. Kun Waid marssittaa lukijan eteen sukupolven toisensa jälkeen supersankareita ja -roistoja, sarjakuvan maailma tuntuu paikoin elävältä. Vaikka tarina sijoittuukin kuvitteelliseen tulevaisuuteen, on kyse kuitenkin Waidin nostalgiatripistä. Tarinassa vanhat sankarit palaavat eläkkeeltä oikaisemaan nuorempien sankareiden pilaaman maailman vääryyden. Kyseessä on ilmeinen kommentti 90-luvun supersankarisarjakuvan alennustilalle. Siinä missä vertaisteos Marvels kertoo siitä, miten mainioita klassiset supersankarisarjakuvat olivat, Valtakunta ja Voima kertoo siitä, miten huonoja kaikki muut ovat. Se on tympeää, holhoavaa nostalgiaa. Valtakunta ja Voima on supersankarisarjakuva isällesi.

DC:n niin sanotut vaihtoehtonimikkeet – WildStorm, Vertigo – julkaisevat kokeilevaa ja kiinnostavaa genrefiktiota, mutta varsinaisen DC:n sarjakuvat unohtuvat liian usein ihailemaan vanhojen sankariensa ikonisuutta ja takavuosien sarjakuvia. Tuloksena on turhan usein sitä puisevaa ja puuduttavaa, vaikkakin pätevästi koottua sarjakuvaa. Onneksi vuonna 2005 DC-Spesiaalissa nähdään hysteerisen järkiheittoa Teräsmies & Batman -sa
rjakuvaa, jossa kirjoittaja Jeph Loeb vaihtaa vapaalle kahden DC:n suosituimman hahmon kanssa.

Vuosi 2004 ei ollut Egmontin parhaita. Turhan monta yhdentekevää julkaisua, muutama surkuhupaisan huono liikaa. Nyt, elokuussa 2005, kuluva vuosi näyttää paremmalta. Mega keskittyy mainioon Supreme Poweriin ja hyviin Ultimate-sarjoihin, Hämähäkkimiehessä nähdään loppuvuodesta Mark Millarin tarinoita, Ryhmä-X on parempi kuin koskaan ja DC-spesiaalissa nähdään Eduardo Risson ja Darwyn Cooken kaltaisia kiinnostavia kuvittajia. Hiljattain ilmestynyt Hellblazer-kokoelma tulee olemaan yksi vuoden käännösalbumeista, häviten tosin syksyiselle V for Vendetta -käännökselle, jonka suomentaminen on varsinainen uroteko. Mutta aiheesta enemmän – ensi vuonna!

Kategoria: Kolumni.
Tagit: , ,



3 vastausta - “2004: Egmont”

  1. Heikki M. Kirjoittaa:

    Kaikki tuo vaiva ja ainoa kommentti tulee spämmibotilta? :)

  2. Teemu Antero Kirjoittaa:

    Tämä on hyvää kamaa. Sarjakuvat is rules.

  3. Anonymous Kirjoittaa:

    nice website :))doublefucking_lettersfrom_us Anal

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus