Katuoja

SPIDER-MAN 2/2005
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, John Romita Jr, Paul Jenkins, Paolo Rivera
52 sivua, värillinen

SPIDER-MAN SPESIAALI
Egmont kustannus
Brian Bendis, Mark Bagley
100 sivua, värillinen

Hei muksut! Sarjiksia!

Pahus, edellisestä Katuojasta on hetki. Jos hetkellä tarkoitetaan kahta kuukautta. Katuoja ei ole varsinaisesti palannut säännölliseen aikatauluun, selässäni kun on edelleen apina tai useampia. Aiemmin luvattu Egmont 2004 -artikkeli siirtyy toistaiseksi lukuisten vaporware-tekstieni joukkoon. Minulla on kuitenkin hetki aikaa kirjoittaa pari sanaa uusista Hämähäkkimies-sarjakuvista. Katuoja: jo neljättä vuotta kirjoituksia Hämähäkkimiehestä!

Ensin julkiset onnittelut kollega Rami Rautkorvelle. SPIDER-MANIA pitkään suomentaneen Rautkorven ensimmäinen kirjepalsta on ilmestynyt lehden numerossa 2/2005. Niin, ja mies myös valmistui viime viikolla diplomi-insinööriksi, mutta se lienee epäolennaista verrattuna siihen, että hän pääsee ikiaikaisten filosofisten pohdintojen ääreen: kumpi voittaisi, Thor vai Hulk? Paljonko Hämis jaksaa nostaa? Missä Mail-Man on, me haluamme Mail-Manin?

Mutta vakavasti: hyvin tehty, hra. Rautkorpi. Ja pitäkää silmät auki, miehen seuraava kolumni ilmestyy Katuojassa lähitulevaisuudessa.

Rautkorven debyyttinumero on viime vuoden yleiseen heikkoon tasoon verrattuna melko hyvä. J. M. Straczynski ja John Romita Jr. päättävät jo lähes kolme vuotta sitten alkaneen Ezekiel-tarinakokonaisuuden mallikkaasti, joskin kovin yllätyksettömästi. Hämähäkkimiestä pitkään vedättänyt paha isähahmo Ezekiel saa katumuspuuskan ja uhraa itsensä. Hämähäkkimies saa jatkaa elämäänsä.

Ollakseen näin mittavan tarinan loppuratkaisu, päätösjaksossa on ikäviä kompromissin piirteitä. Paljastuu, että Ezekiel onkin paha, mutta jo kohta hän sydämistyy sankarin pyyteettömästä hyvyydestä niin paljon, että on valmis menettämään henkensä. Hitaammille lukijoille kerrottakoon, että kyseessä on klisee, ja melko kauhea sellainen. Sankarin ei lopulta tarvitse tehdä päätöksiä, riittää vain että hän säteilee yliluonnollista hyvyyttään pahaa vastustajaa kohti.

Samoin lopussa Straczynski yrittää vastata esittämäänsä kysymykseen Hämähäkkimiehen voimien alkuperästä: ovatko ne mystisiä vai eivät? Maaginen new age -intiaani saapuu loppukohtauksessa paikalla latelemaan tyhjänpäiväisyyksiä ja ilmoittamaan, että sillä ei ole väliä. Tämä on ymmärrettävää väistelyä, sillä Straczynski pystyisi tuskin pyyhkimään pois omaa ideaansa yhtä paljon kuin hän pystyisi kumoamaan aiempien kirjoittajien tulkintaa hahmosta. Voi kuitenkin kysyä, mitä mieltä koko harjoituksessa oli sillä kolmivuotinen tarinakokonaisuus ei lopulta lisännyt hahmoon mitään olennaista? Ezekielin kirja on kelpo Hämähäkkimiestarina, mutta verrattuna pitkään pohjustukseen, tarinan kliimaksi on valitettavan epädramaattinen.

Lehden toinen tarina muistuttaa siitä, miksi alun perin tykästyin Paul Jenkinsin kirjoittamiin sarjakuviin. Paolo Riveran tunnelmallisesti maalaamassa lyhyessä tarinassa kehitysvammainen mies pääsee todistamaan superolentojen yhteenottoa talonsa katolla. Laittamalla samaisen hahmon tarinan kertojaksi Jenkins välttää sentimentaalisuuden ansan. Jenkins ei romantisoi kehitysvammaa eikä liioin surkuttele hahmon tilaa. Samalla hän pystyy näyttämään Hämähäkkimiehen tuoreesta näkökulmasta. Toisin kuin Straczynski kolmivuotisessa tarinassaan, Jenkins onnistuu kahdessakymmenessä sivussa kertomaan jotain olennaisesta hahmosta.

Viime vuonna Jenkinsilta julkaistiin pitkiä ja puisevia tarinakokonaisuuksia, mutta tämän numeron tarina on lyhyt, tiivis ja hyvän idean ympärille rakennettu kertomus. Tämän muodon Jenkins todistaa jälleen hallitsevansa.

SUOSITUS: Hämähäkkimies 2/2005 on kiinnostava välietappi. Jää nähtäväksi, mihin suuntaan Straczynski ja Jenkins tahoillaan hahmoa vievät. Ulkomaisten kritiikkien perusteella huonoon, mutta odottakaamme toki suomennoksia ennen kuin tuomitsemme.

Ultimate Spider-mania julkaistaan suomeksi kovasti. Tämä miellyttää minua.

Epämiellyttävä totuus lienee, että Hämähäkkimiessarjakuvia julkaistaisiin ja ostettaisiin, vaikka niiden sisältö olisi valokopioita Stan Leen käyttämistä WC-papereista. Siksi onkin ilo huomata, että Ultimate Spider-manin kaltainen kaupallisesti varma suosikkisarjis onkin oikein hauska viihdelukemisto.

Kirjoittaja Brian Bendisin teini-ikäinen Hämähäkkimies on kovin sympaattinen. Hän on lopulta melko kehno supersankari, liian suuriin kuvioihin eksynyt pojankloppi, joka ei pysty hallitsemaan elämäänsä saati sitten naamiosankarin uraansa. Hän mokaa jatkuvasti ja ani harvoin pystyy korjaamaan virheitään. Vaikka Bendisin tulkinta teini-ikäisistä onkin siloteltu, Ultimate Spider-manin teinihahmojen tuskailussa on tunnistettavuutta.

Uusimmassa SPIDER-MAN SPESIAALISSA nuorta Peter Parkeria vaivaa ero tyttöystävästä samaan aikaan kun naapurikoulun supervoimainen häirikkö aiheuttaa pulmia. Toimintakohtaukset ovat Bendisin tarinassa toisarvoisia. Tärkeintä on dialogi ja hahmojen väliset suhteet. Ultimate Spider-man toimii amerikkalaisten teinisaippuaoopperoiden logiikalla: enemmän kuin se, minkä supervihollisen kanssa Peter tappelee tällä kertaa, kiinnostaa kuka tykkää kenestäkin. Teinihömpälle on helppo naureskella, mutta hyvin toteutettuna se on viihdyttävää. Eskapistinen romanttinen fantasia voi puhutella yleisön tunteita aidostikin. Syvällinen Ultimate Spider-man ei missään tapauksessa ole, mutta se onnistuu painamaan oikeita nappuloita. Harva hömppäsarja, saatikka sitten hömppäsarjakuva, saa odottamaan seuraavaa käännettä. Bendis onnistuu tässä: minua kiinnostaa, mitä hänen Peterilleen seuraavaksi tapahtuu.

Sinänsä on sääli, että Ultimate Spider-mania kuvittaa Mark Bagley, jonka vahvuudet ovat toimintakohtauksissa. Tarinassa on runsaasti sivuja täynnä puhuvia päitä, joista näkee jälleen miten hankalaa Bagleyn näyttää olevan piirtää selvästi erinäköisiä nuoria ihmisiä.

SUOSITUS: Hämähäkkimieshahmon tämänhetkisistä ilmentymistä Ultimate Spider-man on selvästi kiinnostavin. Hahmon neljänkymmenen vuoden historia ei ole Bendisille ja Bagleylle painolasti, vaan lähde josta ammentaa materiaalia tulkittavaksi niin uudelle yleisölle kuin silmää vinkaten vanhallekin. Kaikkien pystyyn kuolleen vakavien supersankarien ohella on hauska lukea supersankarisarjakuvaa, joka ei pelkää olla suorastaan hupsun romanttinen.

Ensi kertaan. Minä lähden nyt Latveriaan, eikös se ole se maa Liettuan ja Viron välissä? Tohtori Doom, täältä tullaan!

Kategoria: Arvio.
Tagit: Marvel