Katuoja

Tampere kuplii -tapahtumassa 31. maaliskuuta aion rokata naamoja polemiikillani “Viisi valhetta mangasta”. Esittelen viisi usein toistettua väittämää japanilaisesta sarjakuvasta, jotka todistan kykyjeni mukaan vääriksi. Samalla, kun suunnittelen esitystäni, kirjaan Katuojaan esseemuotoisesti esitelmäni viidessä osassa. Olkoon tämä myös jonkinlainen koealusta väittämilleni. Jos valheet tuntuvat tosilta, musta valkoiselta ja vasen oikealta, jättäkää kommentteja ja oikaiskaa minua. On kuitenkin kivuttomampaa tulla kritisoiduksi netissä kuin tuhansien – tuhansien, sanon! – otakujen edessä Tampereen lavalla.

Tätä ensimmäistä valhetta on jo aiemmin käsitelty muun muassa Katuojassa Rami Rautkorven kolumnissa Milloin manga ei ole mangaa?, mutta aiheeseen sopii palata.

Mitä mangatyylillä tarkoitetaan? Termiä on käytetty niputtamaan yhteen piirtäjiä – yleensä länsimaisia piirtäjiä – joiden esikuvat ovat japanilaisia. Tällä niin sanotulla mangatyylillä piirtävät sarjakuvantekijät lainaavat kuvastoa, joka on yleisempää japanissa – suuria silmiä, dekompressoitua kerrontaa. Tähän mangatyyliin kuuluu myös tiettyjä visuaalisien kuvakielen välineitä, joita japanilaisen sarjakuvan ulkopuolella harvemmin näkee, kuten vaikkapa chibi-pelkistyksiä ja tiettyjä hahmojen ilmeitä, jotka eivät sellaisenaan käänny länsimaisen sarjakuvakerronnan parissa varttuneelle lukijalle. Yleensä mangatyylillä tarkoitetaan niin sanottua söpöilevää moé-tyyliä, jonka määritelmä on yhtä häilyvä kuin mangatyylinkin.

Manga ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen tyyli, vaikka joihinkin maneereihin takertuvat lukijat voivatkin sitä sellaisena pitää. Jos mangatyyliin kuuluisi olennaisesti vaikkapa suuret silmät, ei esimerkiksi eurooppalaisia vaikutteita aikanaan hyödyntänyt Katsuhiro Otomo edustaisi mangatyyliä. “Mangatyylin” määritelmä, joka rajaisi yhden kuuluisimmista mangakoista pois ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyödyllinen. Julkaistun mangan joukkoon mahtuu (melkein) yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin.

Valhe on siis helppo todeta valheeksi, mutta sen syntyyn johtaneet prosessit ovat kiinnostavia. Vaikka ei oikeastaan mitään järkevää tarkoitakaan, mangatyyli ei ole kuitenkaan täysin käyttökelvoton termi, muutenhan se ei olisi kestänyt käyttöä näin pitkään. Idea tai käsite ei ole elinkelpoinen, jos ei kykene levittäytymään ja mukautumaan. Syitä kyseenalaisen termin käytölle on useita.

Osin kyse on markkinoinnista: markkinat esimerkiksi ovat väärällään “mangatyylisen piirtämisen” oppaita. Mangaa lukevat tarttuvat hanakammin heille suoraan suunnattuihin tuotteisiin. Se voi myös edustaa tiettyä suoraselkäisyyttä markkinoinnissa: jos manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa, tietää ostaja saavansa juuri japanilaista sarjakuvaa; muu olkoon “mangatyylistä” sarjakuvaa. Tämä tietysti olettaen, että kustantamot pitävät linjansa manga-leiman käytössä. Toive lienee turha, sillä ainakin TokyoPop-yhtiö myy manga-nimikkeen alla eri maiden tekijöiden julkaisuja.

Mangatyyli-termi on myös identiteetin rakentamisen väline lukijoille ja piirtäjille. Japanilaisia sarjakuvia fanittava tekijä voi haluta leimautua mangatyyliseksi piirtäjäksi. Japanilaiseen sarjakuvaan tykästynyt harrastaja taas saattaa haluta täsmentää pitävänsä mangatyylisestä sarjakuvasta täsmentääkseen kiinnostuksen kohteitaan: sarjakuva kun on suomen kielessä yleisnimitys, joka ei ainakaan enää rajaa kovin tarkasti harrastajaa kiinnostavia julkaisuja.

Mangatyyli-termi toimii myös käänteisenä identiteetin rakentamisvälineenä. Se saa usein toimia yleisnimikkeenä kaikelle ei-toivotulle japanilaisessa sarjakuvassa. Mangatyyliä kuulee toisinaan käytettävän suoranaisena haukkumasanana, kun halutaan erottua mangaharrastajista. “Miks jotain mangaa?!”, lainatakseni Aura Ijäksen sarjakuvan mangaa inhoavaa trollia.

“EI VOI!!!!!!!!!!! Manga on japanilaisen Japanissa japanilaisille tekemää sarjakuvaa eikä edes kansallisuuttaan muuttanut voi IKINÄ, KOSKAAn piirtää oikeaa mangaa. Näin se on. Kävin aiheen luennolla.”

Nimimerkki kuroyuki Sangatsumanga.fi -sivuston foorumilla, aiheessa “Voiko suomalaisesta tulla oikea manga-artisti?”

Aihe liittyy laajemmin mangan määrittelyyn yleensä. Mikä tekee sarjakuvasta mangaa? Manga on lopulta ainoastaan japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Me länsimaalaiset vain käytämme sitä yleisnimenä japanilaiselle sarjakuvalle. Tästä luonnollisesti seuraavat loputtomat keskustelut siitä, mikä oikeastaan kuuluu mangan piiriin ja voiko länsimaalainen yleensäkään piirtää mangaa. Harrastajien pedanttisuus on paikoin järkkymätöntä. Katsokaa vaikkapa Finnmanga-antologian ylivarovaista alaotsikkoa: “Suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana.” I can’t believe it’s not manga!, lainatakseni mainoslauseiden klassikkoja.

Väittely mangan piirtämisen oikeutuksesta on lähtökohtaisesti hivenen absurdi. Manga ei lähemmin tarkasteltuna ole mitään muuta kuin lippu, jonka alle kerääntyä, mutta silti sen piiriin pääseminen vaatii joko tiettyä kansalaisuutta, ihonväriä tai geeniperimää. Jos amerikkalainen piirtäjä saa japanin kansalaisuuden, piirtääkö hän sitten mangaa? Jos japanilainen piirtäjä muuttaa pois japanista, lopettaako hän mangan piirtämisen? Entä jos hänellä on kaksoiskansalaisuus? Saivartelua, mutta hetkenkin pohtiminen näyttää, miten veteen piirretyt viivat häviävät. Sarjakuvansa määrittelyyn ei pitäisi tarvita sukupuuta ja DNA-testiä.

Parhaan mangan määritelmän olen lukenut nimimerkki Egmontin Yookai’lta Kupoli.net:in foorumilla (via sutku): “Mangaa on nykyisin se sarjakuva, jonka tekijä on tehnyt mangana mangaa lukevalle yleisölle”. Tekijän ja lukijan intentio ratkaiskoon, onko sarjakuva mangaa vai ei.

Japanilaisia ei länsimaisten kädenvääntö mangan ja mangatyylin määritelmistä tunnu kiinnostavan paitsi ehkä markkinoinnillisesta näkökulmasta. Jos japanilaisen käteen iskee länsimaalaisen sarjakuvan, hän saattaa kutsua sitä “komikkuksi” – väännös englannin kielen “comics” -termistä. Japanilainen sarjisfani siis leimaa ei varsinaisesti mitään tarkoittavalla sanalla – joka kuitenkin kalskahtaa jännittävän eksoottiselta – sarjakuvan joko erottaakseen sen tutusta sarjakuvasta tai erottuakseen itse sen lukijana perinteiseksi mieltämästään sarjakuvasta. Ei kai kuulosta tutulta?

Emme voi pysäyttää kielen evoluutiota. Manga ja mangatyyli käsitteinä rönsyilevät tarkoittamaan uusia asioita ja palvelemaan uusia isäntiä. Yritykset pakottaa niitä jäykkiin rajoihin – mukaanlukien tämäkin yritys – ovat tuomittu epäonnistumaan.

Mainittujen lähteiden lisäksi kolumnin lähteenä on konsultoitu Jari Lehtistä Kvaak.fi -foorumilla. Kolumnia kirjoitettaessa ei vahingoitettu Jari Lehtistä.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta