Katuoja

Tälläkään tekstillä ei ole sarjakuvan kanssa varsinaisesti mitään tekemistä. Pyhinä julkaisen sarjakuva-arvioita. Lupaan!

Kävin eilen Elokuva-arkistolla katsomassa Mustan Emmanuellen (Emanuelle nera, Italia 1975). Kyllä, softcore-erotiikkaa. Emmanuelle-sarja, josta eilisiltainen filmi on siis spin-off, on jonkinasteinen seitsemänkymmenlukulaisen pehmopornon kultastandardi jonka äärellä minua vanhempi sukupolvi menetti viattomuutensa. Itse en sarjan teoksiin ole aiemmin perehtynyt, lieneekö syynä varjeltu lapsuus vai se, että Emmanuellen kulta-aika oli 80-luvulla jo mennyt.

Yleisö teatterissa koostui ei niinkään sadetakkimiehistä, mutta noin parikymppisistä hipstereistä. Lienee turvallista olettaa, että paikalle oli saavuttu mehevän campin tuoksun houkuttelemana. Se oli lähinnä minunkin syyni: hassu vanha pornoelokuva, jonka kammottaville asenteille voi nauraa. Myönnän, että tällaisessa elokuvaharrastuksessa on tiettyä vastenmielistä verenhimoisuutta: menemme katsomaan kulttuuriteosta, että näemme jonkun epäonnistuvan. Vähän niin kuin menisimme paralympialaisiin nauramaan.

Emmanuelle-sarjan elokuvissa matkustetaan tavalisesti jonkin tekosyyn vuoksi eksoottisessa miljöössä ja kohdataan uusia tuttavuuksia. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Mustassa Emmanuellessa nimihenkilö (Laura Gemser) matkustaa Keniaan valokuvaamaan lehtiartikkelia. Tummaihoinen Emmanuelle joutuu kohtaamaan kysymyksiä omasta seksuaali- ja rotuidentiteetistään, joita hän käsittelee riisumalla vaatteensa mahdollisimman usein. Vastauksia ei kuitenkaan löydy vaikka päähenkilö rakastelisi kuinka monen miehen tai naisen kanssa. (Se, että kaikilla miehillä on housut jalassaan yhdynnän aikana saattaa vaikuttaa asiaan.) Lopussa maltillisia polkuja tallonut elokuva lopulta eksyy kunnolla itseparodian puolelle, kun Emmanuelle purkaa identiteettikriisiään kokonaiseen monikulttuuriseen krikettijoukkueeseen!

Ensimmäinen ajatus elokuvan jälkeen: yllättävän vähän rasismia. Keniaa kuvataan suorastaan ihastuneesti, takertumatta kliseisiin mitenkään erityisen nolostuttavasti. Keniassa kuvattu materiaali näyttää itse asiassa paikoin oikein kauniilta ja paikalliset kuvataan ihmisinä, toisin kuin toistensa sukuelimiin jatkuvasti kompastelevat eurooppalaiset seksimaanikot. Itse asiassa tarinan ainoa hahmo, joka ei harrrasta seksiä Emmanuellen (tai kenenkään muun) kanssa on hyvätapainen Kenialainen tutkija, joka suomentajan mukaan kertoo pyrkivänsä olemaan “täydellinen neekeri” (“the perfect black”). Kukapa meistä ei? Suomentaja tuntuu olevan muutenkin hieman hukassa, lisäten esimerkiksi “kannibaali!” -huutoja kohtaukseen, jossa Emmanuelle yhtyy kenialaiseen autonkuljettajaan. Eri ääninauhan pohjalta tehty käännös vai muuten vaan häiriintynyt suomentaja?

Kameran takana istuvat rakastavat Gemseriä, ja niin kaikki tarinan hahmotkin. Tai sitten Emmanuelle-maailmassa naisia tavallisesti tervehditään kourimalla näiden rintoja. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Onhan toki laiha Gemser viehättävä, kuten elokuvan muutkin naiset, mutta filmin kikkarapäiset valkoiset apinamiehet olisi kylläkin pitänyt ajella jollain oksasahalla. Näitä lumimiehiä katsellessa mahdollinen 70-lukunostalgia kuolee kirkuen.

Kokonaisuus ei ole lopulta oikein millään tasolla kiinnostava. Leffan erotiikka muuttuu puuduttavaksi, kun hahmot harrastavat seksiä kompulsiivisesti joka toisen kohtauksen päätteeksi. Elokuvan seksillä ei ole tarkoitusta eikä siten oikein minkäänlaista latausta. Musta Emmanuelle jää kuriositeetiksi, jossa kauniisti kuvatut ihmiset kohtaavat kauniisti kuvatuissa maisemissa. Ja sitten otetaan vaatteet pois.

Elokuva esitetään osana Elokuva-arkiston Italia-sarjaa vielä ensi lauantaina.

Kategoria: Arvio.
Tagit: elokuva, popkulttuuri